Suomi-kerho – ollako vai eikö olla?

Niin, siinä vasta pulma ! Voi #?%¶?!!!!! Olin jo iloinnut kun sain Suomeen sähköpostia, että Suomen kielen ja kulttuurin kerhoon on nyt oppilaat valmiina ja pääsen aloittamaan ryhmän kanssa ensi viikolla. Jahas, ongelmia ongelmia kuitenkin. Lapsia oli ollut kahdeksan mutta heistä moni on jo peruuttanut... No kai nyt kun opekin huitelee jossain sairaalassa eikä kukaan osaa kertoa mitä heille olisi luvassa. Ongelmaa tuottaa lisäksi ajankohta, sillä oppilaat joutuisivat olemaan pois normaaliopetuksesta. Minulle ehdotettiin suomijuttujen ymppäämistä Eurooppa-kerhoon, mutta ei kiitos enää nyt tässä vaiheessa kun Eurooppa-kerhostakin on niin selvät visiot ja blaah. Ehdotin myös että iltapäiväkerhojen lomassa voisin hyvin pitää suomea, mikä tietysti on pois niiltä joita se kiinnostaisi mutta lähtevät koulutuntien jälkeen suoraan kotiin mutta ei veisi oppilailta normaalituntia pois... No, se selvinnee ensi viikolla. Niin ja olivat vielä kehdanneet kysyä oppilailta jos heitä kiinnostaisi ruotsi enemmän! Ruotsikin on kivaa joo, mutta olenkohan siinä riittävän hyvä opettaakseni sitä ja mitäs matskua ois Ruotsista mukana no ei mitään.

Nyt on siis ryhdyttävä kampanjoimaan! Ei muuten, mutta olen nähnyt niin paljon vaivaa raahatessani kaikkia Suomi-lippulappusia ja muita tänne etten niitä nyt aio roskiinkaan heittää. Täältä tullaan, minä ja Herra Hirvi ja näytämme teille mistä kana pissii! Suunnitelma on seuraava: Menemme luokkaan Herra Hirven kanssa, ja hänhän siis puhuu vain suomea. Siinäpä saavat lapsiaiset ensimmäisen maistiaisen tästä kummajaiskielestä. Herra Hirvi voisi tehdä hassuja juttuja ja kantaa vaikka Suomen lippua suussaan. Onhan juhlaviikko kun Suomi täyttää 90 vuotta. No Herra Hirvellähän on päällään suomalaiset partiokuteet, niin siinäpä hieno aasinsilta adventtikalentereihin. Lahjoitamme jalomielisesti koko luokalle yhden kalenterin, jonka kolme ensimmäistä luukkua he pääsevätkin heti avaamaan (mikäli PR-iskumme sijoittuu tiistaille niin jopa neljä (4!!!) luukkua). Siinä on sitten mukava rupatella suomalaisista perinteistä ja hieman alustaa luokkaa siihen mitä sieltä luukuista tulee ja miten ne liittyvät meidän kulttuuriimme. Pyydämme heitä erityisesti torstaina kiinnittämään huomiota luukun kuvaan. Sitten Herra Hirvi laulaa Finlandia-hymnin (tai sitten ei) ja jaamme juhlavasti kaikille lapsille ja opettajalle Fazerin Sininen ja valkoinen -konvehdin sekä pienen paperisen Suomen lipun. Ohessa lapset voivat halutessaan esittää kysymyksiä silikoninenästäni samalla kun mässäilevät suklaata.

Kyllä me Herra Hirven kanssa aiotaan vakuuttaa ne muikeloiset meidän kivaan Suomi-kerhoon, jossa leikitään, lauletaan, hassutellaan, katsellaan kuvia, askarrellaan, kuunnellaan musiikkia ja tanssitaan ja tietenkin puhutaan sitten sujuvasti suomea ensi kesänä. Ja Herra Hirvi opettaa Finlandia-hymnin (tai sitten ei).

Tätä uutista lukuun ottamatta oli oikein mukavaa käydä työpaikalla. Kaikki ottivat minut ilolla vastaan ja kyselivät kovasti kuulumisia ja sain pienen lahjankin! Elisabeth, joka hoitaa koulun kirjastoa, oli vanhempien kanssa käynyt kokoelmaa läpi ja sieltä oli poistettu kirjat, jotka vanhempien mielestä olivat liian vanhoja. Ja ai mikä aarre sieltä oli raakattu pois (minun onnekseni tietenkin), Tove Janssonin Winter in Muminthal kovissa kansissa ja suloinen pieni Muumipeikko yksin koristamassa kantta. Ihan ehjä vielä, sivuissa tietenkin ajanpatinaa. Nyt on sekin ongelma ratkaistu mitä Muumi-kirjaa ryhdyn lukemaan suomikerholaisille, se on meinaan Muumilaakson talvi! Ihanaa! Ja kaunis omistuskirjoituskin: Für Riita. Riidalle.

Ohjaava opettajani oli eilen saanut poikavauvan ja raukkaparka se vain töissä istui, kun saksalaiset eivät kuulemma tunne sellaista kuin isyysloma tai isyysvapaa tai mitään vastaavaa. Karl Jasperin pienistä suloisista varpaista oli jo ilmoitustaululla kuva. Saas nähdä pehmeneekö opettajan natsiminä mihinkään... Lapsi on jo toinen, eli ensimmäinen ei ainakaan ollut tehnyt vaikutusta. Tai ehkä opettaja oli vielä pahempi simputtaja ennen sitä!

Oli mukavaa tuntea itsensä tervetulleeksi ja odotan innolla lapsien näkemistä ensi viikolla. Pitää vain varoa etten rupea liikaa riehumaan. Koulun pyörteissä on helppo unohtaa parantumassa olevat haavat kun yhtäkkiä kaikki ympärillä on niin energistä eikä voi itsekään olla heilumatta, onneksi ihanat kollegani pitävät minusta huolta ja rauhoittelevat tarvittaessa ;)

Ai niin ja toisen ekaluokan opettaja oli vielä ehdottanut että voisin tehdä hänen luokkansa kanssa jotain englanti-projektia... Pöljää!! Toisen ekaluokan kanssa sitten ilmeisesti vain se 20 minuuttia kielikylpyä viikossa. Kolmosluokalla englanninopettajalla on haasteita kun ryhmät ovat ihan eritasoisia ja kaiken saa miettiä kahteen kertaan.

Kaikkea ei voi saada

Tylsistymistäni Suomessa ei suinkaan helpottanut se, että tiesin mitä kaikkea kivaa täällä Osnabrückissä sillä välin kun olin poissa. En muista olenko maininnut aiemmin gradusuunnitelmistani, mutta ehkä nyt voisin hieman kertoa asiasta. Olen jo viime vuonna hyvissä ajoin varannut itselleni todella kiinnostavan gradunaiheen. Innostuin mokomasta niin, etten halunnut kenenkään muun nappaavan ideaa (no, ehkä tästäkin aiheesta riittää palasia jokaiselle kun tarkentaa eri tavalla). Minua viehättää sadut ja tarinankerronta vieraan kielen opetuksessa. Siis mikä herkullinen aihe! Ainoa ikävä asia on se, että tutkielmaan pitää varmasti ottaa jokin hyvin kielitieteellinen näkökulma, esimerkiksi imperfektin oppiminen tarinoiden avulla tms. Itse haluaisin tehdä jotain hieman pedagogisempaa! Mutta joka tapauksessa pidän aiheesta sen verran paljon, etten ole ideasta ihan heti luopumassa.

Kaikki alkoi kristittyjen opettajien ja opeopiskelijoiden syyspäivillä vuosi sitten, kun olin Pentti Luumin "luennolla". Aluksi ajattelin että hän varmasti puhuu kaikkea hyödyllistä vaikkapa uskonnonopettajille, mutta tuleva saksanmaikka sai yllättyä! Ensinnäkin miten taivaallista, että saduista on hyvin paljon materiaalia ja teoriaa armaalla saksan kielellä! Kandidaatintutkielmaani kun väänsin (analyysi lukion saksanopettajien jatkokoulutustarpeista) löysin säälittävän vähän kirjallisuutta saksaksi (teoriaosuutena elinikäinen oppiminen). Koin siis iskeväni kultasuoneen. Kaikki Grimmit ja muuthan ovat juuri Saksasta, jippii! Pentti Luumi on tehnyt ensimmäisenä suomenkielisen tarinankerronnan ikään kuin teoriakirjan, jossa on osuudet opettajille, vanhemmille ja kristillisen lapsityön tekijöille tms. Ostin paikan päältä eurolla hyvin tiivistetyn pienen lehdykäisen ja pelkästään sen kirjallisuusluettelo oli lähes pelkkää saksankielistä materiaalia. Sitä isompaa oopusta en vielä ole hankkinut mutta on ostoslistalla.

Olen nyt vuoden aikana kahminut kaikenlaista satuihin ja tarinankerrontaan liittyvää. Viime syksynä Annantalolla oli jokin luentosarja, josta pääsin työkaverin vaihdettua vuoroa kanssani seuraamaan yhtä, jossa steinerpedagogi kertoi miten satuja voi käyttää opetuksessa. Sääli, että luentosarja loppui siihen enkä ollut tiennyt jutusta aiemmin, siinä olisi tullut opittua Grimmeistä yhtä sun toista eri näkökulmista. Viime keväänä Skotlannissa taas himoitsin tarinankerrontakurssista, mutta sain aikaiseksi vain mennä tarinankerrontailtaan ja aiheelle pyhitettyyn keskukseen ja aiemmin keväällä pariin nukketeatteriesitykseen (Oscar and the Highland Castle sekä Robin Hood). Siinä vaiheessa vielä kuvittelin, että voisin tehdä kahden aineen yhteisen gradun ja vaikkapa tänä vuonna kerätä hieman materiaalia satuilemalla saksalaislasten kanssa englannintunnilla. Mutta höps, minä kun en ole suorittanut englannista edes aineopintoja niin eihän kukaan suostu keskustelemaan kanssani mistään gradusta, joten eiköhän tästä tule nyt ihan vain germaanisen filologian tapaus.

Meille tuli kolme viikkoa edullisesti paikallinen lehti ja tietenkin sitten luin mainoksen täällä Osnabrückissä järjestettävistä tarinafestareista. Voi pee! Siis juuri silloin kun olen pois, marraskuun pari ensimmäistä viikkoa. Ai että jos olisin ollut täällä olisin ravannut katsomassa kaikki esitykset ja kuuntelemassa luennot. Ihan tyhmää! En löydä netistä mitään tietoa festivaalista, ehkä hyväkin niin, ja lehti jossa tapahtumasta kerrottiin on varmaan kuin jätepaperissa. Samoin kuin artikkeli kanadalaisesta koripallonpelaajasta, joka sivutyökseen opettaa englantia päiväkodissa. Ajattelin sitä lukiessani, että häneltä voisi saada loistoideoita ja materiaalia omaa kielikylpyopetustani varten. Kai lähtöni tuli sitten niin nopeasti etten muistanut ruveta leikkelemään artikkeleitä lehdestä eikä Juho tietenkään ole niitä osannut säästää. Nyt on vain elettävä ilman, kanukin yhteystietoja voisi ehkä lehden toimituksesta yrittää udella, ehkä tekisivät meikäläisestäkin juttua ;)

Olin tänään suunnittellut käyväni työpaikallani, mutta taidan suosiolla jättää sen huomiseksi. Heräsin Juhon herätyskelloon seitsemältä enkä saanut sen jälkeen enää unta ja kaiken kukkuraksi ulkona sataa... Ja sataa vielä monta päivää. Osnabrück on ilmeisesti Saksan sateisin kaupunki (miksi juuri nämä sateisimmat kaupungit vetävät minua puoleensa). Huomenna siis sinne oli olo mikä hyvänsä. Pitää käydä kurkkaamassa mitä olen jättänyt lokerooni (Herra Hirvi on toivottavasti nämä kuusi viikkoa selvinnyt syömällä kaappiin jättämiäni Marianne-karkkeja, mutta pimeässä on saattanut alkaa pelottaa) ja muutenkin tervehtiä kollegoita ja kysellä hieman mikä on tilanne. Mitä lapset tietävät, mitä he itse tietävät? Mitä lapset haluavat tietää ja mitä kaikkea heille voi kertoa? Luulisin että on turha alkaa selittää kahdesta pienemmästä haavasta että sieltä on otettu imusolmukkeita. Menevät parkojen päät aivan sekaisin. Muutenkin nyt vain hieman haistella tulevaa ja kertoa opettajille että ryskään alkuviikosta kaikkien luokkiin tuomaan tuliaisia ja näyttämään silikoninenääni.

Niin ja muuten jos teen myös englantilaisesta filologiasta sen sivuaineen pikkugradun niin pysyttelen kyllä samoissa teemoissa. Sydämeni olen menettänyt skotlantilaiselle tarinankerrontaperinteelle ja mikäs olisi sen mukavampaa kuin kerätä vähän materiaalia kotoisassa pubissa kuuntelemassa uskomattomia tarinoita upeilta kertojilta ;) Ja nyt on lopetettava tämä aihe, sillä minua alkaa vaivata semmoinen ikävä Skotlantiin etten kohta enää kestä.

Kohti uutta alkua

Marraskuun loppuun kestävä sairaslomani ei onneksi saa jatkoa. Imusolmukkeet olivat terveet ja luomi poistettu riittävän isolla marginaalilla. Tarkkailussa käyn seuraavat viisi vuotta mutta nyt voin taas hetken keskittyä normaaliin elämään! Viimeinen kontrolli tällä erää on 26.11. ja sitä seuraavana päivänä kirmaan jo takaisin Saksaan.

Tuntuu hieman oudolta tällä hetkellä, kun on ikään kuin uudestaan lähdössä. Aika on tähän mennessä kulunut lähinnä lepäilyyn, mutta olen hieman ehtinyt jo ajatella ja valmistella tulevia viikkoja. Jatkan töissä maanantaina 3.12. Viikko on vajaa, sillä keskiviikosta torstaihin olen Bonnissa Comenius-apulaisopettajien tapaamisessa. Olen pyytänyt ohjaavalta opettajaltani, jos saisin aloittaa lukujärjestyksen mukaisesti vasta sitä seuraavalla viikolla lukuun ottamatta Eurooppa-kerhoa ja Suomi-kerhoa, ne kärsivät eniten jos niitä vielä siirretään. Muu ehtii myöhemminkin.

Haluan nimittäin maanantain ja tiistain aikana käydä jokaisessa luokassa tuomassa pienen tervehdyksen 90-vuotiaasta Suomesta. Ostin pieniä Suomen lippuja ja lisäksi vien Fazerin Sininen ja valkoinen -konvehteja. Sain myös vihdoin hankituksi pienen liehulipun. Lisäksi lapsilla on varmasti kysyttävää ulkonäöstäni ja poissaolostani. Mielestäni on hyvä, jos asia voidaan käsitellä samantien ja kaikki saavat kysyä niin paljon kuin haluavat niin, että opetus sen jälkeen voisi jatkua normaalisti ja kaikki keskittyisivät olennaiseen eikä miettimään pikkunupeissaan miksi opella on kummallinen nenä...

Tässä hieno Suomen lippuni sekä Marimekko-kuosinen nenänlämmitin, jonka tein eilen. Vuorina on villalangasta neulottu kaistale. Kuminauhat pujautetaan korvien taakse.

Tiimarista löysin cocktailtikkuja, joissa on Suomet liput. Laskeskelin, että kuutisen laatikkoa kuvassa olevia konvehteja pitäisi riittää saamaan kaikkien koulun jäsenien suu makeaksi. (Pikkusisko sanoi ihonsiirrettä pepperoniksi, mutta itselläni on eroava näkemys pepperonin värityksestä...)

Lainasin kirjastosta maailmanmusiikkihyllyltä joitain levyjä Eurooppa-kerhoa varten. Minulla on nyt tietokoneellani vähän musiikkia Kroatiasta, Portugalista, Latviasta, Liettuasta, Espanjasta ja lisäksi suomenruotsalaisia lastenlauluja. Pitää käydä vielä uudestaan kirjastossa hakemassa lisää. Harmi, että voi olla hankalaa saada lastenlauluja ja erilaista ajankohtaista musiikkia eri maista.

Viime yönä en saanut unta kun mietin vielä yhtä tuliaisasiaa... Olen ollut viemässä kouluuni yhtä partiolaisten perinteistä adventtikalenteria, lähinnä siis opettajanhuoneeseen. Mietin kuitenkin kuinka lapset ilahtuisivat, jos jokainen luokka saisi omansa. Kaikki saisivat avata ainakin yhden luukun. Olin ajatellut lukea jotain Mauri Kunnaksen joulukirjoista, mutten tiedä ehdinkö hankkia moisia saksaksi, niin olisi sitten edes jotain perinteistä suomalaista joulujuttua. Voisin vapaasti kääntää lapsille kalenterin takana olevan sadun.

Kukaan ei ole ruvennut perimään minulta marraskuun apurahaa, vaikka olen ilmoittanut tilanteestani kaikille mahdollisille tahoille. Vakuutusyhtiö ei korvaa ylimääräisiä matkakustannuksiani, joten toivon että mitään peritäkään... Täällä Suomessa minulla on mennyt oikeastaan aika vähän rahaa, joten voin aivan hyvin ostaa 10 adventtikalenteria ja kuusi laatikkoa suklaakonvehteja.

Minulle on kertynyt myös lisää lehmäkortteja, joten niitähän pääsee kohta ihan jakamaan lapsille. Voi että minulla on ollut heitä ikävä, ja jos vararehtorin sähköpostiviestiin on uskomista niin kyllä minuakin odottavat sekä kollegat että oppilaat.

Enää pari viikkoa! Jonka jälkeen pari viikkoa koulua ja sitten taas pari viikkoa lomaa... Onneksi on koko kevät vielä edessä. Ehkä sitten viimeistään pääsisi vihdoin kiinni rutiineihin.

Ps. Voisiko joku ystävällisesti kertoa tyhmälle blogger-bloggaajalle miksi kuvien jälkeen tekstin rivinväli muuttuu... Lisään kuvat jälkikäteen tekstin sekaan, jonkun kerran olen lisännyt kuvan ensin ja jatkanut tekstiä sitten, mutta tulos on aina ollut sama. Näyttää typerältä ja kaiken lisäksi väljemmällä rivivälillä olisi varmasti miellyttävämpää lukea.

Karmaiseva mutta silti vielä ihan kiva ope

Olen ollut nyt Suomessa puolisentoista viikkoa ja ai että on tylsää. Oppilaita on kova ikävä ja kotia muutenkin, mutta tästä lomasta näyttää tulevan pidempi kuin mitä olin arvioinut. Asioiden varsinainen laita kun selvisi oikeastaan vasta viime viikon keskiviikkona, kun kävin Marian ja Töölön sairaaloissa tutkimuksissa ja keskustelemassa sairaanhoitajien ja lääkärien kanssa.

Minulta poistettiin viikko sitten torstaina kohtuullisen ohut melanooma sekä kaksi imusolmuketta. Ihonsiirto nenään tehtiin soliskuopasta. Ihonsiirto vaikuttaa onnistuneen ja näyttää plastiikkakirurgien mukaan hyvältä. Omasta mielestäni olisin pikemminkin sopinut johonkin Halloween-juhliin... Olen saanut vilkaista nenääni tämän viikon maanantaina ja keskiviikkona ja ensi maanantaina siteet poistetaan luultavasti kokonaan eli nenä näyttäytyy vihdoin suurelle yleisölle. Ihonsiirre on aluksi tummanpunainen, sitten harmahtava ja noin vuoden kuluessa siitä tulee vaalea ihonvärinen. Ei siis epäilystäkään, että muutos jäisi lapsilta huomaamatta... Asiasta keskustellaan varmasti töihin palattuani.

Koska kyseessä ei nyt ollutkaan vain yksinkertainen luomenpoisto, en voikaan lähteä niin pian kotiin. Ihopatologin tuloksia pitää odotella pari viikkoa. Todennäköistä on, että imusolmukkeet ovat puhtaat, mutta kaikki mahdollisuudet pitää ottaa huomioon. Ihonsiirre näyttää ottavan hyvin kiinni ja jos kehitys jatkuu samaa mallia sen suhteen ei tarvitse enää tehdä uusia toimenpiteitä. Poliklinikka-aika on 26.11. eli sinne asti nyt ainakin joudun täällä olemaan ja tämänhetkinen tavoite on palata töihin 3.12. Sairaslomaakin on virallisesti kuun loppuun asti.

Nyt siis vain päivä ja hetki kerrallaan. Olen jo sen verran voimissani, että jaksan nähdä ihmisiä, mutta en uskalla ottaa yhdelle päivälle enempää kuin yhden menon. Muuna aikana oleilen sisällä, katselen televisiota ja lueskelen lehtiä, keskittymiskyky ei oikein vielä riitä kirjojen lukemiseen. TYLSÄÄ! Olin ajatellut käyttää tämän ajan hyödyksi haalimalla kasaan lisää virikemateriaaliakin, mutta ihan vielä siihen ei riitä energiaa.

Sääli, että tällä välin Suomesta on jouduttu lukemaan, näkemään ja kuulemaan niin ikäviä uutisia. Keskiviikkona Jokelan ampumavälikohtaus oli ykkösuutisena myös Saksassa. Kuuntelin skypen välityksellä kotitelevisiomme uutisia... Kun palaan töihin, en tulekaan enää vain Pisa-onnistumisen maasta vaan pahoinvoinnin ja väkivallan maasta.

Toisaalta tällainen lisää motivaatiota omaan opiskeluun. Haluan tietää enemmän, haluan pystyä tekemään enemmän, haluan parhaat mahdollisuudet valmiudet omaan ammattiini ja nuorten kohtaamiseen, jotta voisin itse tulevaisuudessa olla osana ennaltaehkäisyä ja asioihin puuttumista. En koe, että opettajat ovat täysin vastuussa lasten ja nuorten mielenterveysongelmien havannoimisesta, mutta niin tärkeänä opettaja ei saa oman opetettavan aineensa sisältöä ja siinä etenemistä pitää, etteikö ehtisi epäkohtia huomatessaan puuttua myös niihin ja kohdella oppilaita kokonaisina ihmisinä, ei vain oman aineensa opiskelijoina. Olen ajatellut ja pari vuotta, että voisin jossain vaiheessa suorittaa myös erityisopettajan pätevyyden, koska tuskin haluan olla eläkeikään asti vain kieltenopettaja. Nyt ajattelen, että erityisopettajan pätevyydestä olisi hyötyä ihan normaalilla aineenopettajallakin. Toisaalta pätevistä erityisopettajista on pulaa, joten olisi tavallaan väärin koulutuksen jälkeen olla työllistymättä niihin tehtäviin.

No, ennen tätä kaikkea pitää kuitenkin ensin tervehtyä ja toipua, opiskella paljon lisää ja olla mukana ympäröivässä maailmassa. Loppukevennykseksi vielä naamatauluni eiliseltä. Tytöt varmaankin yökkäilevät ja poikien mielestä arvet ovat varmasti tosi cooleja...