Jo joutui armas aika...

On muuten outoa aloittaa kesäloma, kun ei lauleta Suvivirttä. Eihän sitä nyt yliopistossakaan viimeisellä luennolla veisata, mutta kyllä heti kun on koulussa, Suvivirsi palaa taas mieleen oleellisena osana kouluvuoden päätöstä.

Mutta kun ei suvivirttä niin todistukset nyt ainakin. Olin jo pitkään suunnitellut tekeväni oppilaille suomalaiset todistukset. Joskus Suomi-kerhon alettua he oikein toiveliaasti kysyivät, saavatko sitten lopuksi arvosanat. Ja kyllä saivat! Todistuksia esittelinkin jo jokin aika sitten kun niitä askartelin, ja ne valmistuivat hyvissä ajoin. Mitä nyt meni nelosluokkalaisten todistustenjako plörinäksi, kun luokat olivatkin retkellä, kun piti olla viimeinen tunti. Keräsin heidät sitten vielä yhdellä välitunnilla yhteen.



Kovin olivat iloisia ja ylpeitä ja pinssit, joissa oli Suomen ja Saksan lippu, löytyi myös jo muutamien oppilaiden rinnuksista viimeisinä päivinä. Innoissaan olivat myös kolmoset, jotka eivät niinkään osanneet todistuksia odottaa. Sen ryhmän kanssa viimeinen tunti meni ihan pepulleen. Toiseksi viimeinen tunti myös, kun ulkona tuli hirveä poru siitä kuka ottaa hipassa kiinni ketä. Hohhoijaa. Yritimme leikkiä muutamaa leikkiä, joista tiesin oppilaiden pitävän, mutta kiitos taas muutaman tomppelin käskytin kaikki takaisin istumaan. Lopuksi halusin vielä vetää heille sutsisatsaan ja sanoin, että jos yksikin niskuroi ja pelleilee, ei kukaan saa todistuksia... Iso huoli oli sitten lapsilla, kun enemmistö kuitenkin käyttäytyi hyvin ja halusi todistuksensa.

Kaikkien onneksi sutsisatsaa aiheutti sellaista hilpeyttä ja yhdessä tekemisen iloa, ettei vastarannankiiskejä ilmaantunut ja muksut saivat todistuksensa. Kolmosille olin hieman varioinut arvosanoja, kun taas nelosista kaikki saivat kympin. Tosin annoinpa käyttäytymisestä ja huolellisuudesta yhdelle nelosellekin todella huonon arvosanan. Mutta olipa se sitten kasi tai kymppi, kaikki lähtivät iloisena luokasta ja ryntäilivät esittelemään todistustaan kaikille vastaantulijoille. Ihan lonkaltahan ne arvosanat heitin sen kummempia miettimättä ja tarkoitus oli ennemminkin aiheuttaa hyvää mieltä, ja siinä taisin onnistua.


Ikävä on jo innokkaita suomenopiskelijoita...

Punakynä

Tykkään tehdä kaikenlaista todella konkreettista. Opiskeluaikanakin aina viimeisenä tulee vedettyä listalta yli epämääräiset lue sitä ja tätä -käskyt. Ensimmäiseksi teen kivoimmat jutut eli kunnon tehtävät, jotain missä pitää kirjoittaa tai jos pitää lukea niin ainakin tehdä lukemaansa perustuvia tehtäviä.

Siksipä nautinkin, kun enkun pienryhmässä oppilaat kirjoittivat kirjeitä, jotka sain tarkastettavakseni. Olin kirjoittanut mielikuvitus-Henryltä kirjeen lapsille ja heidän tehtävänään oli vastata siihen ja kertoa asioita itsestään.

Hyvin vähän oli kirjoitusvirheitä, sillä moni oppilaista kopioi Henryn kirjeen lähes suoraan, taitavimmat hieman varioivat ja hyviä tuloksia oli! Muutenhan oikeinkirjoitus on ihan retuperällä, kun sanojen kirjallisen muodon kanssa työskennellään vasta niin myöhään, ettei lapsille heti synny käsitystä mikä lausunta ja mikä kirjoitettu sana kuuluvat yhteen.


Yllä kirjeet tarkastamattomina. Kirjeitä oli mukavaa lukea. Ihmettelin yhden pojan kirjettä, kun hän oli kertonut perheestään ja laittanut sulkuihin siskon ja siskon nimen Julian. Myöhemmin samalla viikolla näin pojan äidin, joka oli viimeisillään raskaana ja ymmärsin sulut. Viime keskiviikkona kun palautin kirjeet poika sai jo poistaa sulut, vauva oli syntynyt päivän sen jälkeen, kun olin nähnyt äidin. Ja Julia sieltä tuli :)


Ja kaikille kisutarrat ja kehut! Perinteisen punakynän sijaan käytin vaaleanpunaista puuväriä. Ei ole niin silmiinpistävää.

Tarkoitus oli ollut katsoa School life in England -dokumenttia, mutta se oli lainassa Medienzentrumista. Löysin sitten sivuston, jolla kerrottiin englantilaisesta kouluarjesta ja avasin sivut selaimen välilehdille, jotta voimme tutkailla niitä myös luokassa, jonne langaton netti ei yllä. Jokainen oppilas, joita oli paikalla vain neljä, juuri ne motivoituneimmat onneksi, sai valita pari aihealuetta, joista sitten luimme tietoa ja vertailimme saksalaista ja englantilaista koulupäivää. Hieman käytimme myös matematiikkaa, kummassa maassa lapset viettävät enemmän aikaa koulussa ja onko suhde sama puhtaan opetusajan kanssa. Saksalaislapsilla on puhdasta opetusaikaa viisi tuntia englantilaisia vähemmän ja säälimme hieman englantilaislapsia, joilla ei kyseisten nettisivujen mukaan ole kuin 1-2 taukoa aamupäivällä ja iltapäivä pidetään putkeen!

Mikä on pelin henki?

Tänään oli kolmosluokkalaisilla viimeisen kerran Suomi-kerhoa. Sää oli hyvä joten menimme suunnitelmieni mukaan pihalle. Leikimme mm. postilaatikkohippaa sekä Kukaa pelkää lumimiestä?.


Voi että lapset osaavat ottaa nämä leikit vakavasti! Jos ei heti saa olla se, joka ottaa kiinni, mökötetään sitten paikallaan koko hipan ajan. Sitten itketään, kun toisessa leikissä joku lapsi yrittää saada aina kiinni samaa. Niin, sehän on ihan järkevää taktiikkaa. Jos on noin saman verran lapsia ottamassa kiinni kuin on karkuun juoksijoita, onhan se järkevääkin, että jokainen saalistaa jotain tiettyä lasta eikä vain juokse minne sattuu.


Yhdellä pojalla oli vaikeuksia tulla riviin, joten käskytin hänet reunalle istumaan. No eikös kohta joku huuda, että tämä poika on kadonnut. Sinne oli tunkenut itsensä paksuun pusikkoon. Sanoin tästä myöhemmin hänen luokanopettajalleen, joka on myös ihan avuton. Vanhemmille soitetaan lähes päivittäin. Tällä pojalla on erikoislahjakkuutensa, mutta sosiaalisissa tilanteissa hän ei osaa käyttäytyä laisinkaan. En muista olenko kertonutkin aiemmin, mutta hänet on siirretty viime vuonna toisesta koulusta, koska hän vanhassa koulussa leikkeli jonkun luokkakaverinsa farkut saksilla... No, istukoot sitten piikkisessä puskassa jos niin tahtoo.

Lopulta oli valittajaa ja rutkuttajaa niin paljon, että käskin koko sakin takaisin sisälle, vaikka oli tarkoitus olla koko tunti ulkona. Vastalauseitahan siitäkin syntyi, mutta olen oppinut, että kerrasta poikki on hyvä menetelmä, silloin lapset todella näkevät kuinka vakavissani olen, ja parantavat käytöstään. Luokkahuoneessa ainakin meni vähän paremmin.

Vedin hatusta ohjelmanumeron, piirsin nopeasti parit eläimet taululle ja kirjoitin niiden nimet. Sitten oppilaat saivat samalla väriliidulla ympyröidä kuvan ja sanan ja sitten yhdessä mietittiin menikö oikein vai väärin. Näitä ei ole tunnilla opeteltu, mutta monet ovat pelanneet eläindominoa suomeksi.

Aktiviteetti keskeytyi, kun viereisen luokan tanssikerholaiset pyysivät katsomaan harjoittelemaansa esitystä. Siellä kuluikin lopputunti.

On se kyllä kamalaa se diskojytä, mitä nämä saksalaiset harrastavat... Jos olisin itse kyseistä kerhoa luotsannut, olisimme tehneet jotain aivan muuta. Mutta saksalaiset vauvasta vaariin kuuntelevat bluudapadipoja ja tykkäävät tanssia niiden tahdissa. Ei kai sille mitään voi. Olisi vain kivaa, että lapset saisivat muutenkin ilmaista itseään kehonsa kautta.


Ensi viikolla jaan oppilaille todistukset. Heh, siitä tuleekin kiinnostavaa. Kun lapset kuulivat tämän, huusi yksi jos toinenkin jo, että voivatko he ehdottaa itselleen arvosanoja... Tämä ryhmähän on ollut mitä on, ja arvosanat voisikin ennemmin antaa käytöksen perusteella, mutta enköhän minä silti aio lätkiä kaseja, ysejä ja kymppejä todistuksiin. Mutta olipahan sekin taas niin saksalaista, että koko luokan kuullen olisi pitänyt niitä numeroita taas pohtia. Ainakin omana kouluaikanani arvosanat olivat salaisia eikä niitä saanut selville kuin kaverilta kysymällä. Täällä ollaan ihan liikaa arvosanojen perään. Suomi-todistuksellakin haluan vain aiheuttaa hyvää mieltä ja antaa taas ripauksen Suomesta. Saan toivottavasti todistukset laminoitua ja kiinnitän mukaan pinssin, jossa on sekä Suomen että Saksan lippu. Onneksi virallisiin todistuksiin ei pidä antaa arvosanaa, olisin ihan pulassa!

Arvostelua asemalta asemalle

Joskus jo aikoja sitten lupailin kirjoittavani ensimmäisessä kasvatustieteen tentissäni kehittelemästäni arvioinnin mallista. Kyseessä oli yleisdidaktiikan tentti, josta napsahti kolmemiikka eli nykyarvosanoilla femma. Kyseinen tenttitehtävä miellytti minua paljon, sillä sain luoda siinä itse jotain ja ajatella omalla pääkopallani, mutta silti piti myös ottaa huomioon muiden jo olemassaolevia juttuja. Sen jälkeen olenkin ollut yliopistoon aikalailla pettynyt, kun aikuiset ihmiset kilpailevat siitä, kuka lainaa parhaiten muita tieteilijöitä ja löytävät eniten samoja mielipiteitä. Minä haluaisin kirjoittaa ja keksiä myös itse! On tyhmää ottaa kirjallisilla töillään osaa ajankohtaiseen tai ummehtuneeseenkin tieteelliseen keskusteluun, jossa vain toistellaan muiden hokemia asioita.

Lämmöllä aina muistelen kehittelemääni junasysteemiä. Tarkoitus oli siis miettiä jonkinlainen arvioinnin malli ja jotakuinkin seuraavanlaista sain tenttipaperille aikaiseksi.

Ensin hieman lähtökohtia. Minä en täysin niele sitä, että oppilaita arvioidaan joidenkin tiettyjen standardien mukaan. Useinhan numeroita annettaessa verrataan oppilaan tietoja ja taitoja kahdeksikolle määritettyihin piirteisiin. Nämä vaatimukset ja piirteet vaihtelevat kursseittain tai oppijaksottain ja oppiaineittain ja vaatimustaso tietenkin nousee aina eteenpäin mentäessä.

Ylioppilaskokeissa arvosanat jaetaan Gaussin käyrän perusteella ja näin taisin jo yläasteella saada joitain arvosanojani, kun opettaja suhteutti koetulokset Gaussin käyrään. Sori vaan, jos sait vain puoli pistettä vähemmän kuin kaverisi, mutta et mahdu enää viiteen parhaaseen prosenttiin. Toisaalta kun kokeiden taso vuosittain vaihtelee, ei sekään olisi reilua jakaa arvosanoja valmiin pistekaavion mukaan. Joku vuosi kielten kuuntelu on ollut niin lälly että keskiverto oppilaskin saa lähes täydet pisteet, kun taas erittäin lahjakas oppilas on voinut jäädä 20 pisteen päähän täysistä erittäin haastavana vuotena.

Lukioaikani seurasin kiinnostuneena lukioiden välistä vertailua, etenkin kun omakin kouluni kiikkui aina siellä kärkipäässä. Mutta onko kumma, että vaikkapa Ressun lukiosta kirjoitetaan eniten älliä, jos sinne ovat päässeet vain oppilaat yli ysin keskiarvolla? Suurempia sankareita ja voittajia ovat ne, jotka menevät lukioon seiskan keskiarvoa hipoen, mutta tsemppaavat ja kirjoittavatkin yhtäkkiä ämmän paperit. (seuraava hieman kärjistetysti) Hyvien koulujen opettajat saavat hyvää materiaalia treenattavakseen ja työ on helppoa, kun taas syrjäkylien rupulukioiden opettajat tekevät kaikkensa leipoakseen oppilaistaan kelpo ylioppilaita, jolloin aluksi heikomman oppilaan kirjoittama magna voi olla paljon kirkkaampi kuin huippulukion oppilaan kirjoittama laudatur.

Oppilaan yksilöllinen kehittyminen on unohtunut! Omassa arvioinnin mallissani lähtökohtana onkin se, kuinka oppilasta voisiin arvioida sen mukaan, kuinka paljon hän on oppinut ja kehittynyt viime arviointitilanteesta.

No niin, katsotaanpa muistuuko reilun kolmen vuoden takaisesta tentistä jotain järkevää mieleen...

Oppilas on matkustaja junassa ja kanssamatkustajat ovat tietenkin muita oppilaita. Opettaja on konduktööri, joka neuvoo matkustajia ja tarkastaa heidän lippujansa eli tekemisiään ja tehtäviään. Junankuljettaja on konduktöörin työtä ohjaileva opetussuunnitelma. Itse juna on oppimisympäristö. Välimatka kahden aseman välissä on yksi kurssi, esimerkiksi siis yläasteella tai lukiossa. Asemilla tehdään aina arviointi yhdessä lipunmyyjän kanssa, joka siis myöskin on opettaja. Tässä nyt siis nämä peruspilarit. Tenttipaperiin piirsin myös junaratoja ja muita havainnoillistaakseni mallia paremmin.

Oppilas ei lähde junamatkalle ennen kuin on ostanut lipun juna-asemalta. Lipunmyyjän kanssa sitten keskustellaan ja pohditaan, missä kaikkialla matkustaja nyt jo on käynyt ja minne hän vielä haluaisi matkustaa, eli mitä oppilas jo osaa ja mitkä ovat seuraavan välimatkan tavoitteet. Näitä pohdintoja kirjataan ylös ja niiden kanssa oppilas lähtee matkalle. Konduktööri tukee matkustajan etenemistä ja lisäksi matkustaja saa tukea muiltakin matkustajilta.

Matkan jälkeen matkustaja käy jälleen lippuluukun kautta, jossa myyjän kanssa tutkaillaan edellisellä asemalla ostettua lippua ja sitä, ovatko siihen merkityt tavoitteet toteutuneet. Mikäli on välttämätöntä antaa arvosana, se pohjautuisi enemmänkin siihen, kuinka paljon oppilas on kehittänyt ja parantanut edellisen pysähdyksen jälkeen eikä siihen, mitä yleisesti ajatellaan olevan oleellista.

Mallissa oli varmasti paljon enemmän yksityiskohtia ja junanpenkit ja jarrutkin varmasti symboloivat jotain, mutta noin karkeasti ottaen malli oli kutakuinkin yllä kuvaamani kaltainen. Nyt mietin, että kuulostaa aika paljon eriyttämiseltä. Kullekin oppilaalle asetetaan heille realistiset tavoitteet ja oppilas kilpailee vain itsensä kanssa. Näin hitaammat oppilaat voivat edetä omaan tahtiinsa ja lahjakkaammille tarjoutuisi mahdollisuuksia kehittyä entisestään, vaikka oikeastaan kurssitavoitteet olisi jo saavutettu.

Tärkeää olisi myös, että oppilaat oppisivat tarkastelemaan omaa oppimistaan ulkopuolelta. Metaoppimista, oppimisen oppimista. Poikaystäväni harmittelee, kuinka oikeastaan vasta yliopistolla on esimerkiksi kieltenopiskelussa oppinut hyviä oppimistekniikoita ja -taktiikoita. Harvat nuoret oppijat osaavat ilman ohjausta päätellä minkälaisia oppijoita oikeastaan ovat ja tekevät asioita sen mukaan, millainen opettaja heillä sattuu olemaan. Jokainen opettaja varmasti myöntää, että herkästi tulee laadittua tehtäviä ja materiaalia, jotka soveltuvat parhaiten omalle oppimistyylilleen. Luokassa on kuitenkin yhtä monta oppimistyyliä kuin on oppilaitakin, vaikka ne muutamiin pääkategorioihin usein voidaankin jakaa.

Nyt olen jälleen kerran vaiheessa, jossa minua kiinnostaisi kasvatustiede enemmän kuin kielitiede. Välillä taas hullaannun kielitieteestä. Toivon, että saisin ottaa graduuni jonkinlaisen pedagogisen näkökulman, sillä en yksinkertaisesti jaksa länkyttää 80 sivu siitä, kuinka saduista oppii imperfektimuotoja. No, siinä tietenkin on yksi pedagoginen näkökulma, mutta kuitenkin joku kielioppiin liittyvä. Minua kiehtoo enemmän mitä voimme satujen ja tarinoiden avulla oppia muista kulttuureista, kuinka voimme parantaa kommunikatiivisia taitojamme ja kuinka sadut ylipäätään voivat ohjata oppijaa. Ne tarjoavat lapselle esimerkiksi mahdollisuuden mielikuvituksen kehittymiseen sekä oikean ja väärän tunnistamiseen.

Ääh, miksi en vain voisi tehdä sekametelisoppagradua jossa voisin paasata kaikesta minua kiinnostavasta?

Geil, sexy!

Schulkindergartenissa oli taas kova meno päällä.

Hieman sähäkkyyttä tunteihin toi poikapoppareiden tai minkä lie hoppareiden tavoin sulavasti tanssiva silmälasipäinen Alexander, joka hoki sanoja geil ja sexy, jotka oikeastaan tarkoittavat samaa asiaa, mutta sanaa geil käytetään myös ihan vain tarkoittamaan makeeta, siistiä. Tätä hokiessaan hän huitoi käsiään kuin jokin räppäri ja sitten taas pyörähteli ja nyki päätään. Poitsu on tainnut katsoa hieman Vivaa tai Music Televisionia. Oli vaikeaa yrittää päättää oliko asia hyvä vai huono. Jokin synnynnäinen rytmitaju pojalla ainakin on ja sulavat liikeradat, voisin hyvin kuvitella pojan hurmaavan teinityttöjä joskus tulevaisuudessa isommillakin areenoilla. Mutta onko välttämätöntä, että kuusivuotias hokee geil ja sexy, joiden ei oikeastaan pitäisi vielä tuon ikäisten sanavarastoon kuulua.

Vaikka meno oli hetkittäin todella rauhatonta, moni lapsi tsemppasi ja pystyi keskittymään yli kykyjensä. Pienen taittelun ja leikkelyn jälkeen luokassa leijaili upeita lumihiutaleita. Silloin näitä lapsia kehutaankin oikein olan takaa. Toivottavasti he osaavat yhdistää ahkeran ja reippaan tekemiseen positiiviseen palautteeseen ja pikkuhiljaa hiffaavat, millaisella käytöksellä saa kehuja. Ja ne, jotka eivät ihan niin hyvin tsempanneet, saivat tietenkin asianmukaista iloista kannustusta.

Toisessa nelosluokassa, jonne kävin viemässä Suomi-tietokilpailun ensimmäiset palkinnot, oli hieman kyseenalainen kannustus ja palautteenanto menossa. On tärkeää, että lapset oppivat jossain vaiheessa antamaan palautetta ja vertaisarviointi tulee tutuksi, täällä sen pitää tapahtua todella aikaisin sillä neljännen luokan jälkeen siirrytään uuteen kouluun, jossa pitäisi sitten jo osata kaikenlaista.

Kaksi tyttöä oli juuri pitänyt jonkun esitelmän ja opettaja pyysi sitten oppilailta ehdotuksia arvosanoiksi. Nämä tytöt olivat selvästi tehneet hommansa hienosti, sillä ehdotukset liikkuivat siinä ykkösessä, toiselle tytölle joku ehdotti kakkosella alkavaakin. Täällä 1 on paras arvosana ja 6 huonoin ja se on oikeastaan jo hylätty. Näin kuitenkin kuinka toista tyttöä harmitti tämän "paremman" tytön korkeammat arvosanat ja hän yritti aina välillä avata suutaan ja jotenkin selittää, miksi ei itse pystynyt yhtä hyvään.

Minun mielestäni opettaja antaa arvosanan (jos on pakko antaa moinen) ja lapset voivat antaa palautetta muulla tavalla. On myös jotenkin nöyryyttävää, jos sitten joku ei ole esitelmäänsä niin hyvin tehnyt ja saa vaikkapa vitosia. Kävin Saksassa koulua vuoden 16-vuotiaana ja silloinkin jotkut opettajat luettelivat jokaisen arvosanat ääneen. Minusta se ei ole oikein. Ei kenenkään tarvitse tietää toisten oppilaiden arvosanoja, eiköhän heillä ilmankin tätä tietoa ole käsitys toistensa koulumenestyksestä.

Ihanteellisintahan olisi, jos ei tarvitsisi antaa arvosanoja ollenkaan tai ne annettaisiin oppilaan oman kehityksen perusteella, ei verrattuna muihin oppilaisiin. Jotenkin tekisi mieli palkita enemmän sitä, joka on vaikka lyhyen ajan sisällä tsempannut ja parantanut hirmuisesti kuin sitä, jolle kaikki on aina ollut helppoa. Yleisdidaktiikan tentissä yli kolme vuotta sitten suunnittelinkin jonkinlaisen arvioinnin mallin, joka perustuisi oppilaiden henkilökohtaiseen kehitykseen eikä johonkin gaussinkäyriin ym. Ehkä palaan myöhemmin tähän malliin.

Ja kertokaahan minulle miten opettajat muistavat ja hallitsevat kaiken!? Muistin itse tänään printata kirjeet Eurooppa-kerholaisten kotiin, mutta unohdin tietenkin jakaa ne, vaikka tunnin alussa niistä puhuinkin. Ehkä ne vain pitäisi ottaa heti esille eikä hautoa kassinpohjalla... Eli saan juosta huomenna lasten perässä lappusia jakelemassa, argh!