Mikä on pelin henki?

Tänään oli kolmosluokkalaisilla viimeisen kerran Suomi-kerhoa. Sää oli hyvä joten menimme suunnitelmieni mukaan pihalle. Leikimme mm. postilaatikkohippaa sekä Kukaa pelkää lumimiestä?.


Voi että lapset osaavat ottaa nämä leikit vakavasti! Jos ei heti saa olla se, joka ottaa kiinni, mökötetään sitten paikallaan koko hipan ajan. Sitten itketään, kun toisessa leikissä joku lapsi yrittää saada aina kiinni samaa. Niin, sehän on ihan järkevää taktiikkaa. Jos on noin saman verran lapsia ottamassa kiinni kuin on karkuun juoksijoita, onhan se järkevääkin, että jokainen saalistaa jotain tiettyä lasta eikä vain juokse minne sattuu.


Yhdellä pojalla oli vaikeuksia tulla riviin, joten käskytin hänet reunalle istumaan. No eikös kohta joku huuda, että tämä poika on kadonnut. Sinne oli tunkenut itsensä paksuun pusikkoon. Sanoin tästä myöhemmin hänen luokanopettajalleen, joka on myös ihan avuton. Vanhemmille soitetaan lähes päivittäin. Tällä pojalla on erikoislahjakkuutensa, mutta sosiaalisissa tilanteissa hän ei osaa käyttäytyä laisinkaan. En muista olenko kertonutkin aiemmin, mutta hänet on siirretty viime vuonna toisesta koulusta, koska hän vanhassa koulussa leikkeli jonkun luokkakaverinsa farkut saksilla... No, istukoot sitten piikkisessä puskassa jos niin tahtoo.

Lopulta oli valittajaa ja rutkuttajaa niin paljon, että käskin koko sakin takaisin sisälle, vaikka oli tarkoitus olla koko tunti ulkona. Vastalauseitahan siitäkin syntyi, mutta olen oppinut, että kerrasta poikki on hyvä menetelmä, silloin lapset todella näkevät kuinka vakavissani olen, ja parantavat käytöstään. Luokkahuoneessa ainakin meni vähän paremmin.

Vedin hatusta ohjelmanumeron, piirsin nopeasti parit eläimet taululle ja kirjoitin niiden nimet. Sitten oppilaat saivat samalla väriliidulla ympyröidä kuvan ja sanan ja sitten yhdessä mietittiin menikö oikein vai väärin. Näitä ei ole tunnilla opeteltu, mutta monet ovat pelanneet eläindominoa suomeksi.

Aktiviteetti keskeytyi, kun viereisen luokan tanssikerholaiset pyysivät katsomaan harjoittelemaansa esitystä. Siellä kuluikin lopputunti.

On se kyllä kamalaa se diskojytä, mitä nämä saksalaiset harrastavat... Jos olisin itse kyseistä kerhoa luotsannut, olisimme tehneet jotain aivan muuta. Mutta saksalaiset vauvasta vaariin kuuntelevat bluudapadipoja ja tykkäävät tanssia niiden tahdissa. Ei kai sille mitään voi. Olisi vain kivaa, että lapset saisivat muutenkin ilmaista itseään kehonsa kautta.


Ensi viikolla jaan oppilaille todistukset. Heh, siitä tuleekin kiinnostavaa. Kun lapset kuulivat tämän, huusi yksi jos toinenkin jo, että voivatko he ehdottaa itselleen arvosanoja... Tämä ryhmähän on ollut mitä on, ja arvosanat voisikin ennemmin antaa käytöksen perusteella, mutta enköhän minä silti aio lätkiä kaseja, ysejä ja kymppejä todistuksiin. Mutta olipahan sekin taas niin saksalaista, että koko luokan kuullen olisi pitänyt niitä numeroita taas pohtia. Ainakin omana kouluaikanani arvosanat olivat salaisia eikä niitä saanut selville kuin kaverilta kysymällä. Täällä ollaan ihan liikaa arvosanojen perään. Suomi-todistuksellakin haluan vain aiheuttaa hyvää mieltä ja antaa taas ripauksen Suomesta. Saan toivottavasti todistukset laminoitua ja kiinnitän mukaan pinssin, jossa on sekä Suomen että Saksan lippu. Onneksi virallisiin todistuksiin ei pidä antaa arvosanaa, olisin ihan pulassa!

Voitto ja häviö

Viime keskiviikkona olimme yhden baarin terassilla seuraamassa, kun Saksa ja Turkki pelasivat finaalipaikasta. Tunnelma oli todella hilpeä ja jopa riemukas ja hurmoksellinen mitä lähempänä peli oli loppuaan. Tässä pari videota, joista voi aistia tuota karnevaalitunnelmaa.





Tuota tööttäilyä olemme siis jopa omalla rauhallisella kotikadullamme saaneet kuulla lähes jokaisen ottelun jälkeen... Kestää yleensä pelin loputtua kaksi minuuttia kun ensimmäiset tööttäilijät ajavat ohi.

Eilen tunnelmat olivatkin sitten haikeammat, mutta kyllä alussa ja pelin aikana vielä kovasti jaksettiin kannustuslauluja hoilottaa. Kansallislaulukin kajautettiin komeasti ja todella paljon edellä lähetykseen verrattuna, ihanaa että saksalaisillakin on näitä hetkiä, jolloin he voivat olla ylpeitä isänmaastaan, monet nuoretkin kun vielä ovat jotenkin varuillaan, vaikka historia on ollutta ja mennyttä.





Välillä oli vaikeaa saada selvää kannustuslauluista, mutta ainakin yhdessä laulettiin Auf geht´s, Deutschland schießt ein Tor ja joku huuto oli ihan vain Super Deutschland.

Seuraavassa videossa ainoat huudot ja mekkala kuuluvat Wienistä, jossa espanjalaiset juhlivat. Saksalaiset poistuvat vähin äänin baarista. Ulkona rikotaan pari lasia maahan. Muutama Saksan lippu on hylätty pöydille, korjasin yhden talteen.



Neumarkt oli kaikesta huolimatta aika eläväinen ja oli mukava seurata sympaattisten espanjalaisten juhlintaa, he olivat niin vilpittömästi iloisia. Ihan mukavasti eilisillan perusteella näyttää espanjalaisiakin tässä kaupungissa asuvan. Ilta sujui sopuisasti ja saivatpa iloiset etelämaalaiset myös jotkut saksalaiset huutamaan España!



Suuret juhlat jäivät siis välistä, mutta ei voi mitään. On kuitenkin ollut kiinnostavaa seurata tämän jalkapallokansan reaktioita ja tunnelmia paikan päällä.

Kirppis

Perjantaina iltapäivällä oli koulullamme kirppis. Kahden maissa iltapäivällä alkoi jumppasaliin valua perheitä myyntipöytien ja tavararöykkiöiden kanssa. Kolmelta loppuivat pystytyshommat, kun nelosluokkalaiset esittivät aulassa näytelmänsä. Voi sitä hepulia, minkä esiintyminen ja elävä yleisö saavatkaan aikaiseksi. Kun vain vanhemmat tietäisivät mikä huuto ja raivoaminen tuonkin esityksen takana on, eivät ehkä niin vuolaasti kiittelisi näytelmän ohjannutta opettajaa. Samaa ajatteli koulumme entinen referandariaatti, joka oli myös käymässä. Lapsilla tuntui olevan hyvä itsetunto, kun he itse itsensä taputtivat itsensä esittämään pari laulunumeroa vielä uudestaan. Yleensä kun Zugabe-huudot tulevat yleisön joukosta ;) Muutenkin olivat kuin mitäkin suuren luokan staroja, kun katsomon reunaan oli oikein vedetty punavalkoista teippiä esteeksi.


Aamuisten sateiden ja myrskyisyyden jälkeen päivästä tuli oikein kaunis ja porukkaa riitti. Ulos pystytettiin kahvio ja rehtori ja talonmies kiikuttivat pöytiä ja penkkejä ulos. Mukava oli istuskella ja rupatella työkavereiden kanssa ilman mitään kiirettä! Kakkuvalikoima oli aikamoinen, kun vanhemmat olivat leiponeet, ja tietenkin torstaina tekemämme korvapuustit olivat myöskin kaupan... Eivät tosin kauaa! Torstaina oli huhu jo levinnyt ja viimeistään perjantaina kaikki jo tiesivät, että niitä pullia saa kirpputorin yhteydestä. Yhdenkin torstaisen leipurin äiti tuli kertomaan, kuinka tämän leipurin pikkusisko, joka käy samaa koulua, oli jo hyvissä ajoin ilmoittanut, että haluaa ensin käydä ostamassa pullan ennen kuin menee kiertämään kirpputoria :)


Meinasi ihan itku tulla kun ajattelin, kuinka vähän aikaa enää on jäljellä. Minulle jää niin paljon hyviä muistoja ja olen saanut tutustua ihaniin lapsiin, joista muutaman mielelläni sulkisin lasipurkkiin ja ottaisin Suomeen mukaan. Mitähän mahtaisivat vanhemmat tuumata tähän ideaan? Yksikin lapsi tuli perjantaina välitunnilla sanomaan minulle, että hakee synttärinyytin ja minä jäin kiltisti opettajanhuoneen eteen odottamaan. Salamana hän jo juoksi takaisin kakkoskerroksesta. Olinkin häntä jo torstaina varsinaisena päivänä onnitellut, ja nyt sain hänen luokkakavereidensa ja luokanopettajansa tapaan perinteisen synttärinyytin. Kyllähän Suomessakin usein karkkia jaetaan (paitsi minä jonka heinäkuinen syntymäpäivä ei koskaan osu lukuvuoden aikaan), mutta täällä lapsilla (tai luulisin että pikemminkin vanhemmilla) on tapana kääriä karkkeja yms. paperiliinan sisään ja sitoa pakettinarulla. Omasta nyytistäni paljastui mm. hampurilaiskarkki, tikkari ja purkka, jonka mukana oli tatuointi. Kylläpä tulin hyvälle mielelle tuosta muistamisesta!


Kirpputoriltakaan en tyhjin käsin lähtenyt. Paikka oli todella vaarallinen, sillä moni halusi päästä eroon minulle tulevaisuudessa saksan opetuksessa hyvin hyödyllisestä tavarasta, lähinnä peleistä ja kirjoista. Tilaa ei ole matkatavaroissa enää lainkaan, mutta ostin silti kaksi peliä. Pääsin sitä paitsi kahdella eurolla eroon yksistä kengistäni, joita en ole käyttänyt neljän vuoden aikana kuin viidesti, enkä niitä halua enää Suomeen nurkkiin lojumaan. Pelit olivat hyvin pienikokoiset, ja voiko sitä paitsi nelosluokkalaisen pojan myyntipuheita vastustaa? Poika ensin teititellen kysyi minulta, enkö ostaisi lapselleni jotain hänen myymistään satukaseteista... Häkellyin hieman ja kyselin että mille lapselle ja poika ihmetteli että eikö minulla ole lasta. Apua, pitäisikö olla tai olenko joskus antanut niin ymmärtää? :D Pyysin häntä kuitenkin suosittelemaan parista hauskasta peliviuhkasta sellaista, jonka avulla suomalaislapset voisivat oppia saksaa. Kaupat syntyivät ja voi sitä huolellisuutta, jolla poika laski vaihtorahat antamalleni kahden euron kolikolle. Mahtava tilaisuus lapsille oppia rahankäyttöä ja laskea hieman matikkaa.

En tiedä, miten tätä oikeasti pelataan, mutta vaikutti erittäin hyödylliseltä. Korteissa on siis ylhäällä jokin esine ja alla sitä kuvaavia adjektiiveja tai yllä adjektiiveja ja alla esineitä, jotka ovat sellaisia. Näillä voi tehdä vaikka mitä!

Nenne eine Farbe. Nimeä jokin väri. Kyllä saksaa opiskelevan suomalaislapsen tähänkin pitäisi jossain vaiheessa kyetä vastaamaan :)

Pian on lähdettävä varaamaan paikkoja futiskatsomosta. Illasta tulee todella jännittävä. Toivon mukaan voin huomenna jakaa kanssanne Osnabrückin kaduilla aistittavaa juhlahumua ja saksalaisten juhlaa. Finaalipaikan varmistuttuakin oli koko kaupunki yhtä juhlaa, ilotulitukset ja kaikki. Olisihan se hienoa olla ihan aitiopaikalla, kun jotain tällaista tapahtuu. Viime vuonnakin olin juuri väärässä paikassa kun Helsingissä järjestettiin euroviisut. Ja kun tämä jalkapallo nyt vielä tuntuu olevan saksalaisille kaikki kaikessa!

Juhannus Saksassa

Kävimme eilen Düsseldorfissa ja siellä oli jopa hieman juhannustunnelmaa. Kauppakeskuksessa laulajaa ja vatsastapuhujaa ja kadulla joku nuori räppiryhmä. Tässä teille siis saksalaista räppiä ja paljon saksalaisia kasvoja!

Sänkyyn vasta ensimmäisen puoliajan jälkeen

Vajaa kaksi viikkoa sitten kun jalkapallon EM-kilpailut alkoivat, tuli maanantaina kouluun mustilla silmänalusilla varustettuja oppilaita. Poskilla oli levällään kasvomaaleja; punaista, mustaa ja keltaista. Oppilaat kertovat, kuinka saavat valvoa puoli kymmeneen asti, mutta toisen puoliajan alkaessa pitää olla jo visusti nukkumassa. Kyllähän lapsilla nyt pitäisi jalkapallolomaa olla koulusta ;)

Minäkin olen ollut aika väsynyt. Itselleni kahdeksan tunnin yöunet juuri ja juuri riittävät, mutta unet ovat jääneet aika lyhyiksi jalkapallon vuoksi. Meidän muuten niin rauhallinen kotikatu muuttuu yhdeksi tööttäilyksi useiden tuntien ajaksi ja ensimmäisen Saksan voiton jälkeen katseltiin ihan ilotulitustakin kattoikkunastamme. Nyt jännätään kuinka tänään käy. Mikäli Turkki voittaa, on odotettavissa ihan samanlaista tööttäilyä. Aiemmin päivällä kadulta kuului pikkupoikien kannustushuutoja Türkei, Türkei.

Melkein jokaisessa autossa liehuu lippu, useimmilla punamustakultainen, mutta myös muita lippuja on näkynyt. Mietin katsottaisiinko minua pitkään, jos virittelisin pienen Suomen lipun pyörääni. Tai voisin vaikka vain laittaa pari sellaista pientä paperilippuista coctail-tikkua johonkin ohjaustangon tuntumaan.

Kaikenlaisen lippukrääsän lisäksi on kaupoissa myös omia jalkapallofanimallistoja, sekä tytöille että pojille. Tämä on aina tapahtuma, jonka aikana saksalaiset rohkeasti viestittävät ylpeyttään kotimaastaan. Jalkapalloa katsotaan yhdessä ja yksin yhdessä.

Mekin kävimme kokeilemassa erästä ulkokatsomoa viime maanantaina, jolloin Saksa onneksi voitti. Ei syntynyt mitään tappeluita ja kaikki lähtivät hyvillä mielin kotiin. Oli ihan kiinnostavaa havannoida ihmisiä ja ylipäätään nähdä tuo pari viikkoa sitten avattu "rantabaari" Osnacabana. Se on jotain todella tyypillistä saksalaista... Rakentaa nyt tuollainen keinotekoinen biitsi keskelle kaupunkia. Mutta siellä lepotuoleissa ja Strandkorbeissa fanit viihtyivät hyvin. Kengissä on vieläkin hiekanhyviä.

Kulttuurienvälistä oppimista kera Comeniuksen

Kaksi viikkoa sitten olin Bensbergissä järjestettävässä konferenssissa, johon kokoontui noin satakunta eri projektien edustajaa ympäri Saksaa. Tarkoitus oli kerätä kokemusta, tietoa ja tuloksia siitä, kuinka erilaiset Comenius-projektit ovat sujuneet ja mitkä niistä ovat osoittautuneet kaikkein kannattavimmiksi. Minähän itse olen yksi projekti ja sain sen kunniaksi kutsun tuohon tapahtumaan, lisäksi ulkomaisista assistenteista oli yksi puolalainen tyttö. Saksalaisia muualla olleita apulaisopettajia oli myös paikalla, olipa yksi poika ollut Porissa viime vuonna.

Köyhällä opiskelijalle/harjoittelijalle tuollainen tilaisuus on pelkkää luksusta, vaikka töitä konferenssin eteen pitikin tehdä. Tilaisuus pidettiin vanhassa hienossa luostarissa kukkulanlaella ja rakennuksen ylimmistä kerroksista näkyi naapurikukkulalla tönöttävän linnan. Majoitus tapahtui yhden hengen huoneissa ja koko lystin maksoi EU. Paikan päällä tarjottiin välipalaa ja juomia, illallinen, aamiainen ja lounas. Myös matkat korvataan eli ilmaista koko lysti.

Itse olin valmistautunut tekemällä julisteen, jossa kerron työstäni Comenius-apulaisopettajana. Seinä, jolle se laitettiin, oli todella iso ja jälkikäteen ajateltuna olisin voinut tuoda vaikka mitä pientä tilpehööriä jota olisi siihen ympärille voinut kiinnittää, mutta joskus voi ottaa rennosti ja selvitä vähemmälläkin työmäärällä ;) Lisäksi käytin maanantaina kahden minuutin puheenvuoroni kun kerroin apulaisopettaja-ajastani. Muutenkin esitykset olivat 3-5 minuuttia ja muutamat saivat jopa 10 min aikaa, meillä assistenteilla oli kullakin kaksi minuuttia. Ja kyllä ottaa aivoon, kun ihmiset eivät noita aikarajoituksia noudata! Kutsussa oli erikseen mainittu, että puhujia pyydetään pitäytymään annetuissa aikarajoissa. Eikös sitä aina löydy ne tampiot, joita ei saa hiljenemään vaikka foorumin vetäjä käy sammuttamassa powerpoint-esitykset ja kaiken. Yksikin viiksiniekka vielä seuraavankin puhujan jälkeen jatkoi omiansa, muka kommentoi tätä puhujaa mutta oikeasti puhui vain niistä omista jutuistaan. Muistan kuinka yliopiston äidinkielen puheilmaisun kurssilla opettajamme sanoi, että ajanottoa ym. on hyvä alkaa harjoitella mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, koska on tilaisuuksia, joissa sitä aikaa vain ei voi ylittää ja joko ei voi sitten sanoa kaikkea sanottavaansa tai saa todella vihaisia katseita katsojilta ja niiltä, joiden aika lyhenee...

Toisena päivänä oli valittavana erilaisia työpajoja ja itse valitsin pajan, jossa käsiteltiin interkulttuurista oppimista kieltenopetuksessa. Alkajaisiksi tuli ensin taas "pieni" esitelmä, jolle ei jäänyt maanantai-iltana aikaa, ja sekin vain venyi ja paukkui. Lisäksi ajantuhlaukseen syyllistyi myös pajan vetäjä, joka jaaritteli pitkät pätkät ja oli niin perusteellinen. Joku kysyi voisiko ryhmän jakaa sen mukaan mitä luokka-asteita kukakin opettaa ja vetäjä käytti ainakin viisi minuuttia perustellakseen ettei siihen nyt ole aikaa...

Jännittävin hetki oli tietenkin paneelikeskustelu, johon minut oli laitettu ja johon lupauduin. Keskustelunjohtaja oli illalla vielä kertonut mitä aikoo kysyä, mutta kyllä minä siinä hänen vieressään pissat housuissa istuin ja katselin hänen muistiinpanojaan ja kysymyksiä, joita oli merkinnyt nimeni perään... Onneksi aika oli taas rajattu eikä kaikkiin kysymyksiin päästy ;) Ihan hieno kokemus kuitenkin olla tuollaisessa mukana ja toivottavasti en nyt ihan mitään hölönpölöä päästänyt suustani.

Koska en jaksa alkaa tapella kuvien sommittelun kanssa, tulevat ne kaikki nyt tässä lopussa hillittömänä pötkönä mahdollisine kuvateksteineen. Osa kuvista on puolalaisen ja saksalaisen assistenttikollegojen ottamia (se oma kamera kun lakkasi tiistaina kokonaan toimimasta :/).

Ihan ensimmäisenä konferenssin puitteita. Oman huoneeni ikkuna tosin oli vain jonnekin metsäpöpelikköön.

Kernaasti olisin katsellut kuvissa siintävää Kölniä ikkunastani. Tosin tuo kerrostaloröykkiö hieman pilasi maisemaa.

Heti saavuttuani kävin ripustamassa julisteen seinälle. Kuvia klikkaamalla niitä saattaa jopa saada suuremmiksi.

Tässä on saksalaisen Julian esittelyseinä. Hän oli neljä kuukautta Sloveniassa.

Oli hauskaa löytää niin monta projektia, joissa Suomikin on ollut mukana. Tässä projektissa valmistui muun muassa se eläinmuistipeli, jota jo Suomi-tunnilla pelailimmekin.

Tilaisuuden avauksen jälkeen pääsi puheenvuoroon James Chamberlain, joka tunnin ajan perehdytti meitä minkälaisin keinoin ja materiaalein voi saavuttaa interkultuurista kompetenssia. Teimme aluksi paritehtävän. Parin kanssa piti yhdellä kynällä piirtää talo. Sen jälkeen piti piirtää talo jostain täysin toisesta kulttuurista eikä saanut edes puhua. Oli hauskaa, kuinka kaikkien ensimmäiset talot olivat ihan samanlaisia. Kakkoskierroksella suurimmalla osalla oli iglu, meillä puolalaisen Joannan kanssa tiipii.

Seuraavaan tehtävään pääsi vain osa. Parin kanssa piti aluksi seistä selät vastakkain ja jokainen sai pienen suklaapatukan. Sitten käännyttiin ympäri, varpaat parin varpaisiin kiinni ja piti syödä patukka. Tässäkin kuvassa tapahtuu juurikin se yksi havainto, jonka monet tekivät. Katsekontakti parin kanssa oikeastaan olematonta ja asento hieman taaksepäin kallistuva. Tämä olisi suomalaisillekin todella epämiellyttävä tehtävä! Totesimme myös, että syöminen vaatii oman henkilökohtaisen tilansa, emme ole tottuneet mussuttamaan niin, että joku tarkkailee 20 cm päästä.

Illalla kokoonnuimme eri foorumeihin. Huvitti kun lähes kaikilla tilassa olevilla miehillä oli viikset ja silmälasit. Niin saksalaisia kuin olla ja voi... Oikeanpuoleinen viiksiniekka oli se hölösuu, joka luuli oman sanottavansa olevan tärkeämpää kuin kenenkään muun.

Iltaa istuimme luostarin Biergartenissa. Ukkonen jylisi jossain kauempana ja ilta oli viileä, mutta tunnelma silti korkealla. Olin suunnitellut meneväni ajoissa nukkumaan, mutta sitä sänkyyn siirtymistä kesti pari tuntia... Aina joku vielä halusi tulla kyselemään ja keskustelemaan, mistä olin tietenkin kovin otettu. "Anteeksi, mutta kuulin juuri että mainitsitte olevanne menossa nukkumaan, sitä minä vain halusin vielä että..." ja taas olin jäänyt jumiin puoleksi tunnuksi... Oli kuitenkin mahtavaa tavata niin paljon ihmisiä ja vaihtaa kokemuksia ja miettiä, kuinka asioita voisi vielä kehittää.

Tässä vielä todiste siitä, että istuin munaamassa itseni kaikkien noiden tärkeiden ihmisten keskellä! Onneksi vasemmalla puolellani istui pohjoisirlantilainen Simon, joka myös oli hieman pöllähtänyt.

Tässä vielä minä ja saksalainen Julia. Ja taas saimme siniset kangaskassit täynnä roinaa, mutta ei minulla sitään mitään ole vastaan!

Konferenssipäivät olivat todella antoisat ja lähdin pois taas hieman viisaampana, mutta myös väsyneempänä. On aika rankkaa viettää tuhti vuorokausi tuntemattomien ihmisten kanssa ja skarpata jatkuvasti. Hyviä puolia oli kuitenkin huomattavasti enemmän kuin huonoja :)

Odotan jo innolla sitä että valmistun ja pääsen töihin. Olisi todella mahtavaa, jos voisin joskus olla jostain muusta maasta tulevan apulaisopettajan ohjaaja!

Kielioppia musiikin avulla

Konferenssista on selvitty hengissä ja Osnabrückin yliopistolta tullut tutkija tutustutti minut kotimatkalla uuteen saksalaiseen musiikkiin, neitoon nimeltä Annett Louisan. Mainion nokkelat lyriikat ja erityisesti laulu nimeltä Eve, joka sopii paremmin kuin mainiosti adjektiiveihin. Löysin laulusta vain yhden version youtubesta ja siinä seikkailevat jotkut animesankarit, mutta yrittäkää olla välittämättä.



Lisää tästä laulajattaresta voi lukea hänen kotisivuiltaan ja MySpace-sivustolta saa lisää musiikkimaistiaisia.

Opettajat puoltavat oikeuksiaan

Huom! Olen kirjoittanut tämän tekstin valmiiksi jemmaan 8.5. ja nyt vihdoin muistan sen julkaista. Teksti jäi silloin kiinnostavien keskustelujen vuoksi kesken ja jatkan nyt siitä mihin viimeksi jäin.

Pari viikkoa sitten koulu sai ikäviä uutisia. En ole ihan täysin ymmärtänyt mistä on kysymys, mutta se liittyy opettajien työaikoihin. Joitakin vuosia, ehkä jo kymmenen vuotta sitten, riittävän kauan töissä olleet opettajat saivat mahdollisuuden tehdä yhtä tuntia pidempää viikkoa, mikä sitten jossain vaiheessa hyvitettäisiin.

Tätä systeemiä ollaan nyt poistamassa ilmeisesti ilman, että näitä ylimääräisiä töitä korvataan. Tai sitten opettajat pakkolomautetaan useammiksi kuukausiksi. Oli tulos mikä tahansa, opettajia on ”huijattu”. Meidän koulussamme tämä koskee ehkä puolea opettajakunnasta, osa on ollut liian vanhoja tai nuoria, kun tuo älytön ”tarjous” on tullut voimaan. Ja aikalailla opettajat ovat töitä paiskineet, normaalistikin heillä on pari viikkotuntia enemmän kuin suomalaiselle luokanopettajalla.

Käväisin tänään Hannoverissa ja junassa oli oikea lauma opettajia matkaamassa Hannoveriin Niedersachsen-ticketeillä. Kyseisellä lipulla viisi ihmistä matkustaa yhden päivän aikana rajattomasti Alasaksin Regionalbahneissa hintaan 27 €. Vitosen he halusivat sijoittaa päästäkseen osoittamaan mieltään tästä epäoikeudenmukaisuudesta. Ja oikeasti melkein koko vaunu täynnä opettajia. Oli hauska kuunnella heidän juttujaan, vaikka aiheet toki hieman ikäviäkin olivat. Itse asiassa olen parhaillani paluumatkalla kun tätä naputtelen läppärilläni, ja tälläkin hetkellä vieressäni istuvat naiset puhuvat samasta aiheesta.

---

Viisastuin tosiaan kummasti kun ryhdyin kyselemään kanssamatkustajilta asian laitaa. Voitte siis unohtaa nuo aiemmat spekulointini. Opettajat on pakotettu tekemään viikossa kaksi tuntia enemmän töitä kuin normaalisti samalla palkalla kuin saisivat normaalimäärällä. Nämä tunnit maksettaisiin takaisin myöhemmin, vaikkapa osa-aikaeläkkeelle siirtyessä, jolloin palkka pysyisi samana, vaikka tunteja tehtäisiin vähemmän. Nytpä on päätetty, ettei niitä tunteja aiotakaan millään tapaa korvata, eli pisimmään työskennelleet ovat tehneet ylitöitä jo kymmenen vuoden ajan.

Toivon, että ammattijärjestö voi tehdä asialle jotain, koska onhan tuo ihan hävytöntä. Täällä kun viikkotunteja muutenkin on vähimmillään 26 (näin ymmärsin kanssamatkustajien puheista), niin opettajat ovat turhaan tehneet vähintään 28-tuntista viikkoa kymmenen vuoden ajan.

Hämmästyttää kummastuttaa

Joka viikko ainakin yhtenä päivänä joku kollega kyselee toisilta saksan kielen oikeinkirjoitussääntöjä. Se onkin aika villi viidakko. Juuri kun ehdit oppia edelliset säännöt pukkaa jo uusia. Täällä sentään käsialakirjoitus on samaa vanhanaikaista edelleen, kun suomalaiset luokanopettajat saavat olla säännöllisin väliajoin uusia kaunoaakkosia opettelemassa.

Eniten kollegojeni päitä vaivaavat pilkkusäännöt sekä tavutus. Jälkimmäiseen paras lääke on olla tavuttamatta, mutta kyllähän sekin jossain vaiheessa on opeteltava. Ennen sanat kuten backen tavutettiin bak-ken, mutta nykyään kun ck säilyy sellaisenaan, yritetään arvuutella tuliko se tavutus ba-cken vai bac-ken vai jopa back-en.

Joistain asioista on hyviä muistisääntöjä, esimerkiksi siitä tuleeko ss vai ß. Mikäli edellinen vokaali lausutaan pitkänä tulee ß ja jos taas lyhyenä niin ss. Dass, muss, nass, mutta Fuß, Gruß ja Spaß.

Saksassa kolmoiskonsonantitkin ovat mahdollisia edellisen oikeinkirjoitusuudistuksen jälkeen. Niihin tosin törmää vain yhdyssanoissa. Ennen konsonanttien määrä rajoitettiin kahteen, vaikka kahdesta sanasta yhteensä kolme olisikin tullut (Schiff+fahrt-> Schiffahrt). Nykyään kaikki konsonantit jätetään sanaan ihan normaalisti eli Schifffahrt.

Nämä uudistukset aiheuttavat ylimääräisiä kustannuksia ainakin Frankfurtin kaupungille, ja säästösyistä onkin vain muutamat kyltit muutettu ;)

To du or not to du?

Unohdin taannoisesta listauksesta yhden, joka tosin liittyy siihen kohteliaisuuteen: teitittely (Sie, siezen, Siezen) ja sinuttelu (du, duzen, Duzen). Ja sehän nyt ei varsinaisesti ole stereotypia vaan ihan täyttä totta ja varmasti hamaan maailmanloppuun asti, saksalaiset eivät varmasti formaliteeteistaan hevin luovu.

Aihe on itselläni jatkuvasti ajankohtainen ja ongelmallinen. Olen lukenut saksaa viidennestä luokasta lähtien ja tietenkin koulussakin opimme sinuttelun ja teitittelyn ja niiden eron. Ne ovat silti aina aiheuttaneet minulle harmaita hiuksia ja edelleenkin joudun pohtimaan asiaa lähes päivittäin, mokoma juttu tulee myös uniini! Ja sekös vasta lisäongelmia aiheuttaakin, kun en muista että sinuttelenko jonkun kollegan kanssa oikeastikin vai vain unessa.

Kun kävin Saksassa yhdeksättä luokkaa koulussa vielä sinuteltiin oppilaita. Luokasta 11 eteenpäin eli suomalaisittain lukiossa oppilaita alettiin teititellä ja sai muistaakseni itse päättää käyttääkö opettaja oppilaasta etunimeä vai sukunimeä Herr- tai Frau-tittelin kanssa. Ja opettajaa tietenkin teititellään! Sepäs olikin noloa, kun ensimmäisenä koulupäivänä sinuttelin opettajaani... Vaikka sitä olisi viisi vuotta harjoitellut saksankirjoissa, tapa on suomalaiselle niin vieras, ettei se heti luonnistu vaikka kieli ja kulttuuri vaihtuisikin. Käytin myös tanssikouluni opettajasta nimeä Ilonka ja varmasti (ainakin aluksi ennen kuin opin tavoille) sinuttelin häntä, kun muut kutsuivat häntä Frau Theisiksi ja arvovaltainen hän toki olikin, entinen primaballerina.

Silloin 16-vuotiaana minua kuitenkin teititeltiin jossain, esimerkiksi pankissa, vaikka pölähdinkin sisään rastatukassani ja lökäpöksyissäni (hieman kärjistäen). Vähemmästäkin menee sekaisen kuin tällaisesta ei-johdonmukaisesta käyttäytymisestä.

Hoidin eräässä perheessä lapsia, enkä oikein koskaan tiennyt, kuuluisiko minun sinutella vai teititellä perheen äiti, jonka kanssa aika pitkäänkin joskus juttelimme, häntä huomattavasti vanhempaan mieheensä minulla oli aika etäinen suhde joten teitittely oli selvä tapaus, mutta entäs molempia puhuteltaessa? Jos nyt ilmestyisin heidän ovelleen monen vuoden jälkeen, uskoisin että sinuttelisimme.

Koulussa lapset sinuttelevat opettajia ala-asteella eli nelosluokkaan asti. Jotain muutosta on nyt tosin ilmassa, sillä nelosluokkalaiset ovat yhtäkkiä alkaneet teititellä minua, ehkä luokanopettajat valmentavat heitä jo uusia kouluja varten, sitten kun on todella osattava teititellä. Minusta on outoa, että he nyt yllättäen teitittelevät. Rouvittelukin on jo tarpeeksi epämiellyttävää.

Aikuiset pääasiassa teitittelevät toisiaan. Sinunkauppoja kuitenkin tehdään paljon ja minullakin on enää vain muutama työkaveri, joiden kanssa teitittelen ja heistä yksi on se kamala haahka, joka on niin arvovaltainen että hänen kanssaan sinuttelee vain pari kollegaa. Minä en missään nimessä voisi ehdottaa sinunkauppoja, olen sekä nuori että uusi kollega. Aloitteen pitää aina tulla "ylempää". Sinunkaupat tehdään esimerkiksi sanomalla, että voit kutsua minua Anna-Riitaksi jolloin oletus on että se pätee toisinkinpäin tai wir können doch einfach du sagen eli voimme ihan hyvin sinutella. Harvoin tällaisesta tarjouksesta kieltäydytään. Minulla on muutama kollega, joiden kanssa en ole sen kummemmin sinunkauppoja tehnyt, mutta heidän alettua sinutella minua olen minäkin alkenut sinutella heitä.

Kahdesta kollegasta olen nähnyt unta, että he ovat sinutelleet minua, vaikken mielestäni oikeasti ole heidän kanssaan sinutellut. Toisesta olin varma, toisesta epävarma. Tänään kuuntelin siis oikein tarkkaan toisen puhetta ja toden totta, hän kyllä sinutteli! Vai olikohan se taas unta? Kivaa joka tapauksessa, minusta moinen formaliteetti on ihan puppua kahden ihmisen välillä, joiden pitää tehdä töitä yhdessä.

Perussääntö siis on, että teitittele aina! On huomattavasti vähemmän noloa, jos joku tokaisee että älä nyt turhia tärkeile, sinutellaan vaan, kuin se että sinuttelet jotakuta ja saatat loukata kyseistä henkilöä todella pahasti. Joitain poikkeuksia on ja yksi taitaa olla vähän uudempi trendi, ainakin nykyisen tanssikouluni johtajaa kaikki tuntuvat rennosti sinuttelevan ja hänkin on alusta alkaen sinutellut minua. Kuntosaleilla ollaan niin rentoa niin rentoa että tittelit heitetään nurkkaan ja ohjaavat sinuttelevat asiakkaita välittömästi. Vaikka itse sinuttelusta enemmän pidänkin, tunnen silti täkäläiset normit, joten tapa tuntui minusta aluksi epämiellyttävältä. Olisi tehnyt mieli sanoa, että mikäs sinä olet minua sinuttelemaan kun ei olla koskaan ennen tavattu. Mutta siis oikeasti on kivaa, että sinutellaan. Myös jossain ravintoloissa tai baareissa saatetaan automaattisesti sinutella, ja ymmärrän sen täysin nuoren ikäni ja usein myös paikan tyylin vuoksi. Odottaisin silti, että hienommassa ravintolassa minuakin teititeltäisiin ja nuorekkaassa kahvilassakin kuitenkin edes vanhempaa väkeä teititeltäisiin, enkä nyt ota kantaa mistään ikärajoista ;)

Kavereiden vanhempien teitittely/sinuttelu riippuu varmasti täysin siitä kuinka pitkäaikaisia kavereita ollaan ja vanhempien mieltymyksistä. Monet lapset kuitenkin puhuttelevat kavereidensa vanhempia sukunimen ja Frau- tai Herr-tittelin kanssa. Itselläni vastaava ongelma on nyt ollut kollegoideni puolisoiden kanssa puhuminen. Onneksi he ovat usein pian sinutelleet minua joten olen itsekin uskaltanut. Looginen ratkaisu tähän jotenkin olisi, että teitittelen jos teitittelen kollegaani ja sinuttelen jos myös työkaverini kanssa sinuttelemme. Ei pitäisi tätäkään siis kuitenkaan ottaa tavaksi.

Saksalaiset ovat muutenkin tittelirakasta kansaa ja monet varmasti havittelevat hieman lisävarusteita sen tavallisen Herr- tai Frau-tittelin rinnalle. Vaatimattomimmat eivät tietenkään tyydy vain yhteen samaan ja niinpä Saksasta löytyy enemmänkin näitä eilisissä vaaleissa ehdolla olleen sedän tittelikaimoja Herr Professor Doktor Doktoreita. Täkäläinen tohtorintutkinto on ilmeisesti hieman suppeampi kuin suomalainen, joten professoriksi mieliessään kandidaatit väsäävät vielä toisen väitöskirjan ja tottakai tohtorititteli tuplataan!

Lopuksi vielä päässäni soiva laulu, jota lauloimme edesmenneen saksanopettajani Rauno Janhusen tunnilla, laulu taisi olla koulu-tv-sarjasta Anna, Oskar und Herr Schmidt (jota äitini minullekin nauhotti telkkarista, kunnon hikke olin).

Ich bin ich und du bist du, ich heiße Anna-Riitta und wie heißt du? Ja sitten epämääräistä taputusta. Ja tämä kiersi sitten koko luokan läpi. Rääkkään renkutuksella varmasti omiakin oppilaitani ;) Vähintäänkin Ranen kunniaksi!

Stereotypioita saksalaisista

Pidin perjantaina ensimmäistä kertaa englannin tukiopetusta erään kollegani 15-vuotiaalle tyttärelle. Olimme edellisviikolla siis jo tavanneet ja hieman tutustuneet, joten pääsimme heti mukavasti vauhtiin.

Tyttö ilmeisesti eniten kaipaa itseluottamusta englannin käyttöön, ei niinkään kieliopin kertaamista tai kirjoitusvirheiden kitkemistä. Tunnilla opettaja kuulemma puhuu koko ajan englantia, hyvä. Kielioppia ei kuitenkaan käydä millään lailla läpi, opettaja olettaa että oppilaat itsenäisesti opiskelevat asiat kirjan takaa. Sanojakin opetellaan ainoastaan pistareita varten kotona ja eivät tuon ikäiset harvemmin osaa muita kuin mekaanisia ulkoaopettelumenetelmiä. Ehkä siis kevään aikana etsimme tytölle myös sopivaa tapaa painaan mieleen uusia sanoja. Näistä sanojenopetteluista voi muuten lueskella myös kognitiotietelijäpuoliskoni blogista.

Minulla ei ole mahdollisuutta etukäteen perehtyä oppikirjan sisältöön sen kummemmin, joten paras tapa aloittaa olikin ruveta kyselemään tytöltä mitä heidän viimeksi käsittelemänsä tekstinsä sisälsi. Tyttö aloitti saksaksi mutta jatkoi sujuvasti englanniksi kun pyysin. Hmmm. Hieman artikulaatioon ja varmempaan ulosantiin voisimme silti myös keskittyä.

Viime kappaleessa oli ollut Saksaan tuleville jenkeille vinkkejä ja ohjeita liittyen Saksaan ja saksalaisiin ja tunnilla oppilaat olivat ilmeisesti hieman jo keskustelleet siitä mitkä asiat pitivät paikkansa ja mitkä eivät. Ja että heidän omiin käsityksiinsä amerikkalaisista kuuluu pikaruoka ja että autolla huristellaan joka paikkaan.

Väitteet saksalaisista olivat kiinnostavia, sillä osa oli täysin paikkansapitäviä, mutta osan ainakin tukioppilaani koki hieman aiheettomiksi tai jopa loukkaaviksi. Tässä muutamia:

Dating in bigger groups

Kyse ilmeisesti oli yleisesti ihmisten tapaamisista eikä romanttisista treffeistä ja Laura kertoi, että kyllä he usein aika isoissa porukoissa liikkuvat, eikä hänelläkään ole yksittäistä hyvää ystävää. Itse en oikein osaa ottaa kantaa tähän, koska tapaan täällä ihmisiä aika suomalaiseen tyyliin enkä myöskään tunne mitään yhtä yksittäistä porukkaa.

Green, greener, greenest

Saksalaiset ovat edistyksellisiä kierrättäjiä ja ympäristöintoilijoita. Laura nyökkäili ja selitti kuinka moneen eri astiaan heillä menee jätteet. Ja pitää paikkansa myös omasta mielestäni, vaikka olemmekin kummastelleet keltaista säkkiä, johon menee lähes kaikki pakkausmateriaali. Säkkiin saa laittaa vain puhtaita pakkauksia, eli kaikki jugurttipurkit ja muut on pestävä hyvin, vedenkulutus on sitten tietenkin suurempaa. Ja joku joutuu jossain vielä lajittelemaan kassista erilleen säilyketölkit ja maitopurkit. Olen kuullut, että Yhdysvalloissa monen jätteet menevät keittiössä johonkin reikään, jossa on silppuri ja vips, niin vain ovat jätteet pois ja kun ovat poissa silmistä, ovat myös poissa mielestä... Ehkä he kuvittelevat etteivät tuota lainkaan jätettä. Mihinhän mahtaa se kaikki jäte mennä sieltä taikarei´iästä?

Germans only cross the street during the green light

Rot ist tot. Tuon iskulauseen opin Saksan suomalaisten keskustelufoorumilla. Joku suomalainen aikuinen mies oli hiljaisella paikalla ylittämässä katua punaisia päin kun vanha herrasmies tokaisi tämän lauseen. Punainen tarkoittaa kuolemaa. Ja ihan sama oliko paikalla lapsia tai näkyikö missään autoja, niitä voisi silti olla siellä, eli ei missään tapauksessa saa ylittää kuin ainoastaan vihreän valon palaessa. Kirjan mukaan jenkeissä ylitetään tie miten sattuu. Aika kiltisti ne saksalaiset liikennevaloja tottelevat.

Germans are rude

Nojaa, riippuu kai mistä näkökulmasta katsoo. Jenkeille tämä ehkä on ihan hyvä huomio. Yksi jenkkityttö Glasgowssa valitti kuinka hänelle oli kehuttu paikallisten ystävällisyyttä mutta olikin saanut pettyä pahemman kerran. Amerikkalaiset kun pursuavat sitä sellaista ah, ihanaa, mä rakastan sua, jee jee niin pettymys voi olla suuri, kun kaikki eivät yhtäkkiä olekaan kimpussasi ja superkiinnostuneita. Kysyin Lauralta onko saksalaisten joukossa jokin tietty väestöryhmä, joka käyttäytyy eniten huonosti, kuulemma eniten lapset ja vanhukset. Häntäkin oli kerran lyöty kävelykepillä linja-autossa. Minä taas olen kuullut joltain tahoilta, että saksalaiset valittavat kaikesta, esim. ulkomaanmatkoilla. Onhan sekin aika töykeää. Mutta saksalaiset ovat oikeasti varmaankin yhtä törkeitä kuin suomalaiset ujoja ja sisäänpäinkääntyviä. Ei tuollaisilla määreillä koskaan voi määritellä yhtä kokonaista kansaa.

Naked Germans

Kirjassa kerrottiin, kuinka saksalaiset hengailevat aataminasussa uimarannalla. Tämä oli Lauran mielestä vähän typerä ja liioteltu tieto. Kyllähän niitäkin rantoja löytyy ja nudismille omat harrastajansa, mutta valtaväestöön nakuilua ei kuulemma pitäisi yhdistää. No, meillähän on nämä saksalaisten nakuilut tuttuja syyskuulta ja niistäkin on Juho kirjoitellut, hänen blogiinsa tullaan päivittäin hakusanoilla nudismi, nudisti jne. Eipä siitä sitten sen enempää.

Presents

Lauran mielestä saksalaiset vievät lahjoja vain hyvästä syystä, esimerkiksi syntymäpäiväjuhlille, mutta muutoin väite tuliaislahjoista ei pidä ollenkaan paikkaansa. Itsekin luulen, että tuliaisia annetaan paljon herkemmin Suomessa, jos ei muuta niin aina on isäntäväelle vähintäänkin kahvipaketti tarjolla. Joitain vuosia sitten tuttavien häissä Virossa taas opin, että sikäläinen tapa on tuoda aina kukkia.

Jaa, mitähän mahtoivat pari muuta väitettä olla. Jostain sarjakuvakeskustelusta puhe kääntyi joka tapauksessa vielä saksalaisten matkailuun ja kysyin Lauralta, ottavatko saksalaiset todella hotellin aamiaispöydästä evästä mukaansa. Hieman häpeillen hän myönsi, että he ainakin tekevät niin. Kerroin hänelle myös urbaanin legendan turistinaisesta, joka lounaalta kauhoi keittoa vyölaukkuunsa. Oletteko te todistaneet näitä salakuljetuksia?

Nämä stereotypiat olivat aika herkullisia puheenaiheita, sillä no, niistä nyt ei vain voi olla sanomatta mitään, etenkin jos on täysin eri mieltä. Loppujen lopuksi Laura innostui kertomaan sitä sun tätä aiheen vierestäkin ja mietimme myös hänen läksytehtäväänsä, minkä yhteydessä tuli esille myös pari uutta sanaa.

Työskentelytapa kuulemma oli hyvä ja sanoin, että jos on toiveita kerrata jotain kielioppijuttuja tai mitä vain, niin sanoo vain asiasta. Saan 15 € tunnilta siitä, että jututan 15-vuotiasta englanniksi. Kysymällä kirjan teksteistä tulee testattua luetunymmärtämistä ja puhumalla tyttö saa lisää varmuutta suulliseen ilmaisuun. Minun ei tarvitse tehdä mitään etukäteisvalmisteluita ja tukioppilas on reipas ja motivoitunut, joten 15 € on juuri passeli.

Huomenna tienaan sitten toisen kollegani kotona, menen nimittäin lapsenlikaksi. Lapset tosin ovat jo nukkumassa kun menen sinne, joten homma on aika helppoa (toisaalta tylsää). Rahaa ei tietenkään tuosta hommasta saa kuin puolet tukiopettajan tienestistä, mutta rahaa se on sekin ja erittäin tervetullutta. Toivottavasti joskus pääsen hoitamaan lapsia kun he ovat valveilla, kyseessä on nimittäin kolme aivan ihanaa lasta, joista nuorin, 3-vuotias poika, istui iltapalapöydässä merirosvolakki päässä ja puinen miekka kädessä. Jotenkin tuli mieleeni pikkuveljeni Mikko Merirosvo.