Hormonit hyrräävät

Niin, kevät ei tosiaan tule yksin.

Olin taas tänään Schulkindergartenissa. Luettuani lapsille Kuinkas sitten kävikään? oli vapaata leikkimistä. Vaikka lapset eivät ensin millään halunneet keskittyä kirjaan, pyydettiin tarinan loputtua uusintakierrosta, joka varmaankin otetaan ensi viikolla. Jokainen sai myös Muumi-kuviokeksin.

Kolme poikaa leikki muovailuvahalla. Ensin opettajalle tarjottiin kiltisti muun muassa suklaapitsaa ja muita herkkuja. Sukupuolisuus tuntui kuitenkin kiinnostavan lapsia pidemmän päälle enemmän, joten muovailuvahasta alkoi valmistua pippeleitä. Näitä pippeleitä sitten sovitettiin oikealle paikalleen ja kuka kävi omalla vahapippelillään kenenkin peppua hinkkaamassa ja kyselemässä, että "tehdäänkö seksiä?". Hohhoijaa.

Jos kyseessä ei olisi 6-7-vuotiaat lapset, olisin saattanut tokaista, että eivätköhän nuo muovailut nyt ole hieman epärealistisen isoja, mutta koin kuitenkin parhaaksi olla liikoja välittämättä. Kyllähän nuo jutut jossain vaiheessa alkavat kiinnostaa, mutta välillä tuntui että poikien jutut menivät yli.

Penikset paisuivat koko ajan ja yksi poika jo hoki kuinka aikoo tehdä ennätyksen maailman suurimmalla peniksellä. Toinen hehkutti kuinka tekee omasta muovailupeniksestään tulivuoren. Juu, niinhän sitä purkautumistakin tapahtuu... Tunnin näpertelyn jälkeen pojat kiltisti esittelivät meille opettajille taideteoksensa tulivuorina. Ehkä pippelijutut kuitenkin alkoivat jo kyllästyttää.

Kuvia pippeleistä ei nyt valitettavasti ole tarjolla, pojat olisivat vain innostuneet lisää, mutta voitte nyt sitten ihan itse kuvitella... Kuvamateriaalina sen sijaan lukutuokio.

Ilonpilkahduksia

On aika mieletön tunne kun koko vuoden minulle (ja muille) tiuskinut ja rimpuillut ja huitonut poika viime viikolla kysyi, voisinko pelata hänen kanssaan. Ja hymyilikin! Tietenkin Schulkindergartenin meininkiä tasapainottaakseen eräät aiemmin ihan siivosti käyttäytyneet lapset olivat taas ihan mahdottomia. Opettaja on ollut näiden reilun kymmenen lapsen kanssa niin pulassa, että muutama on jouduttu kesken koulupäivän lähettämään kotiin, koska käytös on ollut aivan kamalaa. Tuollaisessa paikassa on siis todella syytä iloita jonkun lapsen positiivisesta kehityksestä ja käytöksestä, koska se on toisinaan harvinaista herkkua.

Koulussamme on yhdestä perheestä kaikki neljä lasta ja viime viikolla satuin kolmena aamuna heidän kanssaan koulun lähellä sijaitsevaan risteykseen samaan aikaan. Olimme tosin ihan eri puolilla, mutta se ei estänyt lapsia huutamasta kovalla äänellä Hallo Frau Simoooooonen! Perjantaina tukiopettamasta tullessani tuli myöskin yksi oppilas vastaan ja taas tervehdittiin iloisesti ja yksi oppilas jopa väitti nähneensä minut joskus vuosi sitten jonkun kahvilan terassilla Nescafeta juomassa. Lapset on niin hauskoja. Mikään ei täsmännyt (en ollut täällä vuosi sitten, en juo kahvia, enkä ole istunut yhdenkään täkäläisen kahvilan tai baarin terassilla), mutta se ei silti tarkoita etteikö minua olisi nähty. Joskus lapsilla vain menee hieman jutut sekaisin... :)

Viime viikolla pidin toiselle kakkosluokalle Suomi-tunnin ja olin saanut ihan kirjallisena kysymyksiä etukäteen. Luokanopettaja sai kyllä minulle jotain kääntää, lasten oikeinkirjoitus kun on vielä todella retuperällä enkä itse osaa johdonmukaisesti jäljittää mitä milläkin tarkoitetaan... Lapset halusivat tietää mm. miten Suomessa vietetään äitienpäivää, mikä on aikaero ja kuinka ylipäätään juhlia vietetään, mutta myöskin että onko Suomessa kissoja ja jos on, minkä näköisiä, tuleeko Joulupukki aina ensimmäisenä suomalaislasten luokse sekä lista päättömiä sanoja, joille haluttiin suomennos.

Kollega joka on englannintunneilla hengaillut mukana on myöskin käyttäytynyt asiallisesti ja puuhaillut jotain omiaan luokan takaosassa. Torstaisin hän on pitänyt yhden tunnin yksin ja edellisen tunnin jäljiltä olikin sitten cd-kotelo rikki ja muovikansio, jossa kaikenlainen oheismateriaali on, taittunut... Hieman ikävää, sillä varsinainen opettaja tietää minun pääasiassa hoitaneen tuon englanninopetuksen enkä tietenkään haluaisi, että joudun palauttamaan hänelle kaiken materiaalin ihan sekundakunnossa :/

Iloa on pilannut myös se yksi nyt eläkkeelle jäävä kollega. Kerroin innoissani lasten esittämistä kysymyksistä. Hän vain kommentoi, että onpa lapsellisia kysymyksiä, ihan päiväkotitasoisia, kysyvät tuommoisia kysymyksiä vain kuluttaakseen aikaa. Haloo? Kuinka voi olettaa, että joku saksalaislapsi tietäisi yhtään mitään Suomesta? Moni pienempi oppilas hyvä jos tietää mitä kotikaupungin ulkopuolella tapahtuu. Toki on hassua kysyä onko Suomessa kissoja, mutta mistäpä sellaista voisi varmaksi tietää? Tämän kollegan mielestä parempi kysymys olisi, että onko Suomessa kotieläimiä. Ja mikähän tästä kysymyksestä tekee sitten niin paljon paremman ja kypsemmän? Odotan kauhulla tähän luokkaan menoa, sillä itse sallin kaikenlaiset kysymykset ja myös vastaan niihin. Toivottavasti tämä kollega ei rupea vaientamaan ja komentamaan oppilaita, aion kyllä pistää sitten hanttiin. Kyseessä on kuitenkin minun oppituntini!

Viime viikon paras juttu oli, kun toissaviikolla niillä nysäkynillä kirjoittanut pikku poika esitteli neljä uutta lyijykynäänsä sekä varapenaalinsa. Ihanaa, kun joku oikeasti petraa :)

Mukavaa vappua kaikille, meillä se kuluu reissun päällä ja simaa ja munkkia nautitaan sitten ensi vuonna tämänkin vuoden edestä ;)

Kuvatkin ovat ilonpilkahduksia viime viikolta eivätkä välttämättä liity vierellä olevaan tekstiin :)

Trafiikkia

Opettajaksi haikailevien ei kannata kuvitellakaan, että mikään asia koskaan menisi jotenkin mukavan tasapainoisesti eikä niitä voitokkaan ihania päiviäkään ole liiaksi. Seisoin tänään keskellä pahinta välituntiliikennettä ja tuntuu, että pyörähdin aina ympäri kun kakaralauma laukkasi tuulispäänä ohi. Osumiakin tuli, mutta ihme kyllä suuremmilta vahingoilta vältyttiin. Joka päivä löytyy kuitenkin joku, jolle haetaan opettajanhuoneesta kylmäpussia. Toisaalta nämä ovat asioita, jotka tekevät työstä ja työpaikastani todella kiinnostavia. Koulussa sattuu ja tapahtuu, en voisi kuvitellakaan olevani konttorirotta, jonka työssä sattuu ja tapahtuu eniten firman pikkujouluissa.

Tässä liikenneruuhkassa seisoin, koska Schulkindergartenin lasten oli pakko käydä tuulettumassa. Suoraan sanottuna mistään ei tullut mitään. Pyörittelimme silmiämme vuorotellen opettajan kanssa. Hän on välillä ihan neuvoton, eikä lapset todellakaan ole niin kypsiä, että voisivat aloittaa koulun syksyllä. Heidän kodeissaankaan ei tunnuta piitattavan mistään ja tuo hälläväliä-kasvatus ikävä kyllä näkyy erittäin hyvin näistä lapsista.

Lapset korjasivat aamupalatarpeitaan pois. Kärryyn kerätään likaiset muoviastiat. Yksi hunsvotti päätti kipata lautaseltaan leivänmurut toisen pojan paidan alle. Mitä hittoa? Nämä tilanteet eivät todellakaan usein ole mitenkään ennakoitavissa eikä niitä aina edes tee se joka olisi siihen todennäköisin.

Opettaja oli tuonut kotoa hienoja munia näytille ja valmistellut opetusta huolella, ja oli tietenkin pettynyt, kun kukaan ei ollut mistään kiinnostunut ja hauraita muniakin käsiteltiin miten sattuu. Kolme lasta keikkui ringissä tuolillaan minkä ehti ja kaksi möngersi lattialla tuolin eri väleihin ahtautuen... Jopa kolme lasta raahattiin muihin luokkiin tekemään toisia tehtäviä ja lopulta koko sakki paimennettiin ulos. Liika energia ei tuntunut siltikään purkautuvan. Yhdet silmälasitkin menivät rikki. Hammaspesun aikana lasit rikkonut tyttö vain tiuski silmälasinsa menettäneelle tytölle, että onkse niin vaikeeta mennä optikolle hakeen uudet. Huhhuh. Aika koppava nuori neiti!

Loppuajasta leikeltiin ja liimailtiin lintujen ja niiden munien kuvia ja tämänkin askartelun aikana joku ehti rypistellä toisen leikkaamat kuvat ja kaksi riiteli luokan takana siitä, miten sakset laitettaisiin telineeseen. Meno oli sen näköistä etten aluksi tiennyt uskallanko puuttua, sillä omaan silmään olisi voinut saada mukavan osuman saksenterästä...

Tällä hetkellä tuntuu myös olevan muotia ollako jonkun kaveri vai ei. Hillittömät klaanit ja säännöt siitä kuka saa kaveerata ja kenen kanssa. Tiedän, että nämä kuviot ovat väliaikaisia ja parhaat kaverit vaihtuvat viikottain, mutta silti lapset ovat julmia ja ne syyt, miksi joku yhtäkkiä jätetään ulkopuolelle... Ja yleensä kyllä onneksi otetaan taas myöhemmin mukaan.

Eivät isot koululaiset sen paremmin osanneet käyttäytyä, kamala hulabaloo oli myös Suomi-kerhossa. Ihan kyyneleitä vuodatettiin, ne tosin siksi, että kaksi lasta joutuikin äidinkielen tukiopetukseen. Erityisopettaja tuli kuitenkin saattamaan heidät takaisin luokkaan, hänen sydämensä ei kestänyt lasten surua! Ihana kollega. Toivottavasti lapset kuitenkin jossain vaiheessa saavat tarvittavan tukiopetuksensa. On mielestäni väärin, että valinnaisten aikana heikkoja lapsia otetaan erikoissyyniin, sillä juuri niissä valinnaisaineissa he saattavat päästä tekemään jotain, missä kokevat onnistuvansa.

Harmi, että jotkut tampiot sitten kuitenkin pilaavat näiltä innokkailta oppilailta mahdollisuuden oppia. Tänään heitin ensimmäisen kerran oppilaan ulos luokasta. Kolmen viivan jälkeen. Olen alkanut kirjoittaa oppilaiden nimiä taululle sitä mukaa kun he häiriköivät. Se on oikeastaan hyvä tapa, sillä aina on joku, joka niitä rupeaa lukemaan ääneen, jolloin asianomaiset yhtäkkiä havahtuvat paljon paremmin kuin jos yritän itse heihin saada kontaktia. Seuraavasta häiriöstä tulee viiva ja kolmesta viivasta ulos. Harmittaa, mutta en minä niitä häiriköitä rupea siellä luokassakaan katsomaan.

Uskomattominta on se, että yritämme tehdä jotakin tehtävää, tänään opettelimme värejä ja lapset värittivät palluroita paperillaan. Sitten se keskeytyy kun häly kasvaa. Tämä yksi oppilas sitten vaeltelee ja tulee luokseni kysymään, että mikä väri on tämä ja tuo pallukka. Niinpä, pääsisimme siihen kohtaan ihan justiinsa, jos herra ei hölöttäisi ja vaeltelisi ympäriinsä.

Vessaliikennettäkin oli enemmän kuin aiemmin. Jollain ehkä oli oikeasti hätä, toinen halusi varmaankin mennä juttelemaan ulosheitetyn pojan kanssa, kolmas muuten vain halusi lusmuta. Mutta ainakin opimme samalla jotain, sillä vessaan ei päässyt ennen kuin oli saanut kyllä-vastauksen kysymykseen Voinko mennä vessaan?. Enkä päästänyt ketään samanaikaisesti.

Saimme 45 minuutin aikana tehtyä edellisviikolla aloitetun värimonisteen loppuun. Kiesus. Kymmenen ensimmäistä minuuttia meni siihen, että kaikilla oli kyseinen moniste nassun edessä. Ja kymmenenkin minuutin jälkeen oli vielä joku tohelo, jonka piti lähteä hakemaan paperia toisesta luokasta tai käytävälle jätetystä repusta. No, jotkut fiksut ja itsensä tuntevat lapset tajusivatkin antaa kansionsa/monisteensa minulle. Nimikyltitkin ovat hävinneet kaikilta paitsi niiltä, joiden kyltti on minun lukitussa kaapissani opettajanhuoneessa.

Ryhmässä on muutama todella innokas oppija ja harmittaa heidän puolestaan, että tunnit ovat aina yhtä kaaosta enkä minä oikein osaa tehdä asialle mitään. Tänäänkin vain ärsytti niin paljon että teki vain mieli lösähtää tuolille ja laittaa silmät kiinni.

Pitäisi varmaankin kohta tarttua kiinni siihen kirjaan, jonka ostin pääsiäislomaa edeltäneen luennon yhteydessä.

Positiivisia käänteitä

Tuntuu, että eilinen kirjoitukseni on melkein ihan turhaa sen jälkeen, mitä tänään olen kuullut ja nähnyt. Mikään ei kuitenkaan ole koko totuus, joten tämänkin päivän hyvien kokemusten jälkeen tilanne jatkuu epävarmana.

Schulkindergartenin uusi poika on kuulemma eilen ja tänään käyttäytynyt paremmin kuin ryhmän muut pojat yhteensä. Maanantainen käytös johtui luultavasti äidin läsnäolosta. Poika ja hänen pikkusisarensa ovat kuulemma varsin päällekäyviä ja aivan mahdottomia äidilleen. Eilen poika oli opettajalle kertonut, kuinka kivaa hänellä on koulussa. Perheen olisi kyllä lisäksi syytä ottaa yhteyttä johonkin auttavaan tahoon. Äiti on ilmeisesti yksinhuoltaja, eikä jaksa paneutua lastensa kasvatukseen pätkän vertaa. Poikaa joskus aiemmin kuljettanut taksikuskikin oli kuulemma ollut yllättynyt kun äiti oli yhtäkkiä saanut vauvan... Ei vain olisi uskonut, hän kun aina poikaa taksiin saattaessaan aina savutteli tupakkaa. Onneksi poika nyt siis kuitenkin koulussa käyttäytyy, vaikkei tietenkään ole hyvä että hän on äitiään kohtaan kamala.

Uudesta kollegasta en edelleenkään kovin pidä, mutta kyllä hänellä ainakin ihan hyviä ideoita on. Tänään englannintunnilla oikean opettajan ollessa poissa menimme tietokoneluokkaan ja tämä uusi tyyppi sitten tietenkin oli siellä mukana. Olisin itse mieluummin pitänyt oppilaille ihan normaalin tunnin, sillä tietokoneluokassa pelleily on yhtä tyhjän kanssa, kun kaikki tekevät mitä sattuu eikä oppilaat osaa asettaa minkäänlaisia tavoitteita, roiskivat vain. Kaikkiin ohjelmien tehtäviin kuuluu oleellisena osana ääni, joten luokassa vallitsee aikamoinen hälinä, kun oppilaiden lisäksi pölinää kuuluu tietokoneiden kaiuttimista. Muista luokista tultiin huomauttamaankin melusta. Uusi kollega yrittää nyt ruveta järkkäämään luokkaan kuulokkeita, jolloin jokainen voisi paremmin keskittyä omaan tekemiseensä eikä ulkopuoliset häiriintyisi niin paljon. Koulu voisi tehdä hyvän sijoituksen ja hankkia 30 paria hyviä kuulokkeita, mutta luultavasti oppilaita pyydetään tuomaan mukanaan omat...

Ekaluokkalaisten kanssa pelattiin bingoa. Olin varautunut, että se ei lähde ihan lennosta sujumaan, mutta kaikki olikin vielä monimutkaisempaa. Käytin selittämiseen paljon havainnoillistamista taululla sekä saksaa, mutta aina löytyi joku joka tunki taulukkoon numeroa 10, kun taululla oli ohje luvut 1-9 ja toinen taas rupesi ruksimaan ja yliviivaamaan lukuja ennen kuin ehdin niitä alkaa luetella. Saimme kuitenkin kaksi peliä pelattua ja lapset tykkäsivät niin paljon, että eiköhän taas ensi viikolla luokassa kaiu BINGO!

Kylläpä väsyttää... Minulla on poikkeuksellisen monta aikaista aamua tällä viikolla ja pidempiä päiviäkin. Olen kyllä innoissani, kun huomenna vihdoin käynnistyy nelosten Suomi-kerho, vaikka rehtori sanoikin, että sinne on vain pari lasta ilmoittautunut. Kummallista, useampi on nimittäin kysellyt minulta missä luokassa se on ja koska se alkaa ja onhan hän varmasti listalla. Olisi kivaa, jos lapsia olisi ainakin viisi. Perjantaista tulee pitkä, sillä lähden avuksi uintikisoihin... Nyt tosin sovimme, että pyöräilen uimahallille suoraan eli säästän aamulla puolisen tuntia ja lisäksi ei tarvitse jännittää mahdunko koululta jonkun autokyytiin. Kivaa uimakisoissa on se, että saa laittaa päälle jotain kesäistä, uimahallissa on hieman trooppisempi ilmasto kuin kuuten Osnabrückissä.

Viime yönä muuten ukkosti kunnolla, meidän pimennysverhon läpi ei näy mitkään salamat, mutta kahden aikaan yöllä oli kuin pommi olisi räjähtänyt enkä uskaltanut lähteä edes yksin vessaan kun pelkäsin jotain hyökkäystä. Sekä meno- että paluumatka sujuikin sitten kaatosateessa ja toivon että illan steppitunnille selviäisin kuivin nahoin...

Uusia tulokkaita

Koulussamme ja koko Niedersachsenin osavaltiossa alkoi eilen toinen lukukausi. Uuden lukukauden myötä saimme kouluumme myös uusia ihmisiä. Kumpikaan näistä uusista tulokkaista ei erityisesti ilahduta minua.

Kun eilen karnevaalihumun keskellä menin Schulkindergarteniin, kummastelin luokassa olevaa ylimääräistä aikuista, hyvin nuivan näköistä sellaista. Hän osoittautui hetken päästä lattialla kiemurtelevan poliisin äidiksi. Tämä poliisiksi pukeutunut poika oli eilen ensimmäistä päivää koulussamme, ei kuitenkaan järjestystä hallitsemassa kuten poliisin kuuluisi vaan sitä häiritsemässä.

Poika täyttää lähiaikoina seitsemän vuotta, olisi siis oikeasti jo viime syksynä kuulunut kouluun, ilmeisesti kuitenkin saanut lykkäystä aivan kuten ryhmän muutkin lapset. Hän ei ole neljään kuukauteen ollut missään, sillä ei halunnut mennä päiväkotiin. Ja nyt yhtäkkiä tyhjästä hän tulee tähän ryhmään.

Kukahan ääliö näin on päättänyt?

Ainahan uusi ryhmänjäsen mutkistaa ryhmän toimintaa ja toki usein tuo siihen kaikkea hyvääkin, mutta varsinkin tällaisilla erityislapsilla tuttu ja turvallinen ryhmä ja ilmapiiri tukevat perusasioiden sujumista ja oppimista. Kun ryhmään yhtäkkiä kesken kaiken tulee joku tunkeilija, jopa vieläpä vaatii lapsista melkein eniten opettajan huomiota, tuntevat toiset lapsensa olonsa uhatuiksi. Eipä tällä pojallakaan siis mikään kovin mukava ja turvallinen tunne tunnu olevan.

Opettajakin oli lievästi sanottuna tuohtunut moisesta päätöksestä, ja olisi ehkä halunnut olla kuulematta pojan äidin kommentin siitä, kuinka hän on iloinen kun ei tarvitse kestää poikaa enää aamupäivisin kotona... Joo ei varmasti ollut äidilläkään helppoa, mutta onko tämä paras ratkaisu. Poika ehdottomasti tarvitsee apua ja totuttelua ryhmässä olemiseen, mutta rikkomatta mitään olemassaolevaa vaivalla saavutettua hyvää. Ensi maanantaina näen kuinka ryhmäyttäminen on alkanut sujua.

Saimme myös uuden kollegan. Ohjaava opettajani siirtyi toisiin työtehtäviin tämän kuun alusta lähtien ja tämän lukukauden ajan häntä paikkaa parhaansa mukaan Herra Kujas. Uusi vararehtori hän ei kuitenkaan ole, koulu sinnittelee ilman moista tämän kevään eikä tämäkään kollega siis syksyllä enää jatka, mutta opettaa nyt keväällä liikuntaa, matematiikkaa ja saksaa, siis äidinkieltä. Lisäksi hän on savityötunneilla, joista itse aion vetäytyä parin viikon kuluttua. Kolme aikuista siellä hääräämässä on ehkä liikaa, minä voisin tehdä jotain fiksumpaakin eikä tarvitsisi olla tuon miehen kanssa tekemisissä.

Tässä uusi kollega ja uudet oppilaat savitöissä. Kylläpä oli muuten rauhallista, kaikki oli vielä niin uutta ja jännittävää niin kukaan ei viitsinyt riehua.

Eilen kun näin hänet ensimmäisen kerran hänellä oli päällä sinimusta tuulipuku sekä järkyttävät, oikeasti varmaan tosi coolit ja kalliit lenkkarit, epäsiisti parta... Yöks. Tyypillinen tytöttelijä, peffalletaputtelija, lusmuilija. Siis sellainen, joka ei vedä yhtä köyttä muiden opettajien kanssa. Tyyppi tuli tänäänkin aamulla tunnille myslilautanen kädessään, oppilaatkin katsoivat hieman kummeksuen. Hän hoputti lapset ulos välitunnilla vaikka satoi jne. Eihän siinä mitään, mutta jos on olemassa yhteisiä sääntöjä niin kyllä niitä pitäisi noudattaa. Tai sitten kenenkään ei ole tehnyt mieli lähestyä tätä limaista tyyppiä ja kertoa hänelle miten täällä tietyt asiat hoidetaan. En oikein tiedä miten suhtaudun koko heppuun, varmaankin nuoresta iästäni ja epävirallisesta asemastani johtuen hän rupesi heti eilen sinuttelemaan, mikä ei minusta ole ok kysymättä.

Tyyppi on hieman sellainen naistennaurattaja ja rento kaveri, joka varmasti pääsee tiettyjen oppilaiden suosioon. Rento saa ja pitääkin olla ja kaikkea, mutta ei pidä unohtaa omaa auktoriteettiasemaansa. Mieleeni tulee eräs kollega ripareilta joidenkin vuosien takaa. Kun hän oli hauska ja antoi luvan kaikkeen luvattomaan jne., niin muut opettajat muuttuivat nuorten silmissä ikäviksi tiukkiksiksi.

Toivon, että tyypistä löytyy vielä selkärankaa!

Tässä joku öhkömönkiäinen, jonka eräs oppilas minulle lahjoitti. Tyyppi on nimeltä Fettli ja nimilaatta on minun käsialaani. Joka tunnin alussa kaksi poikaa piti omaa lelutehdastaan ja tämä on siis kyseisen tehtaan hittituote!

Kollegoille uusi tulokas oli tänään tietenkin laskiaispulla! Onneksi en leiponut niitä vielä eiliseksi, eikä se olisi oikea päivä ollutkaan, eilen vatsat täyttyivät nimittäin munkeista (ihan leipomosta haetuista tosin). Minä leivoin eilen pullat, vatkasin aamulla kerman ja täytin pullat opettajanhuoneen keittiössä, jätin pöydälle ja lähdin tunnille. Kun tulin takaisin, kaikki mussuttivat pulliaan tyytyväisenä kermavaahdot ja hillot suupielissä. Enpä ole ennen tajunnut, että kaikenlaiset hiivaleivonnaiset ovat tyypillisiä suomalaisia juttuja, hiivanostokin on välillä hankalaa ja tuorehiivaa ei siis ole laisinkaan. Hassua ajatella, että suomalainen peruspulla on jollekin niin outo juttu :) Laskiaispullat tekivät hyvin kauppansa, joku kysyi vielä että enkös minä sanonut ettei Suomessa juhlita karnevaalia ja totesin, että kyllä nyt laskiaista kuitenkin jotenkin juhlistetaan, pullia syömällä ja pulkkamäessä pitkiä pellavia huutamalla.


Eli kaikenlaisia muutoksia. Ensi syksynä tilanne muuttuu vielä enemmän, mutta se ei minua enää koske joten ei tarvitse asiaa murehtia. Nyt vain toivon, että uuden työyhteisön harmonia syntyy mahdollisimman pian.

Vielä hieman karnevaalitunnelmaa, savitöissä tekemäni klovni... Hattu siltä oli irronnut polttovaiheessa, mutta muuten olin ihan tyytyväinen tulokseen. Pellen olisi halunnut muutamakin lapsi, aika haluttua tavaraa siis, joten laitan sen ehkä tietokilpailuun palkinnoksi ;)

Lennä lennä leppäkerttu

Ja niinhän se lentää liihotteli. Eilisen päivän päätteeksi Schulkindergartenin opettaja piirsi taululle hienon leppäkertun siitä hyvästä, että lapset olivat käyttäytyneet niin hyvin ja työskennelleet ahkerasti, läksyäkään ei tullut!

Aika erikoista maanantaipäivälle, mutta eilen kaikki tosiaan sujui kuin vettä vain. Lapset olivat askarteluissaan eri vaiheissa, jokaiselle oli koko ajan jotakin lisätekemistä, vain muutamia piti välillä käydä hoputtamassa, kun he askartelivat vasta ensimmäistä edellisviikolla aloitettua lumiukkoa.

Oppilaat selvästi pystyivät keskittymään paremmin, kun pipertelivät tahoillaan kaikki omia juttujaan ja vuorossa oli aina edellistä kivempia tehtäviä. Opettaja kirjoittaa yleensä lappuja lasten kotiin, kun he eivät ole käyttäytyneet. Nuo erityisoppilaat keksivät toista kummempia tempauksia ja yhden tai kahden opettajan voimin ei vain millään pysty näkemään, mitä kaikkea ympärillä tapahtuu. Yleensä käytös on hyvää ja hommat hoituvat, kun joku seisoo vieressä ja tarkkailee.

Edes legoista ei tapeltu. Normaalisti on aina joku, joka haluaa suojella edellisviikon rakennelmiaan, vaikka maanantaina alkaa rakentelu alusta. Nyt ei sodittu mistään ja kaikki leikit olivat hyväntuulisia. Aikakin kului niin nopeasti, että kun tunti alkoi lähestyä loppuaan, jotkut lapset joutuivat pettymään kun heille sanoi, ettei uutta tehtävää ehtisi enää aloittaa.

Ja voi kuinka nämä lapset sitten iloitsivat siitä leppäkertusta (Marienkäfer)! Riemuitsivat siitä ja ihan ravistelivat kavereitansa, voiko tätä uskoa! Luokassa vallitsi sellainen hyvä me -henki. Toivottavasti tämä onnistumisen ilo pysyy mielessä, jotta muinakin päivinä menisi yhtä hyvin.

Ryhmässä on niin eritasoisia ja -tyyppisiä lapsia. Joku on aika välkkykin, muttei koskaan oikein sano mitään. Yhdelle taas kelpaa aina vain jokin tietty. Ennen joulua yhden pojan enkelipaperit olivat hukkuneet eikä jäljellä ollut enää samanlaista. Mikä hirveä poru ja vänkääminen. Mikään ei siis missään nimessä voisi olla yhtä hyvä! Eilen lapset töpöttivät neuloilla lumiukon sisempiä ääriviivoja, jotta voisivat sitten helposti repiä osat irti, ja alustana käytettiin sellaisia huopajuttuja. Kaikki olivat samanlaisia paitsi yksi, jossa oli toisella puolella toista materiaalia. Se oli jo käytössä, kun tämä sama poika tuli hakemaan itselleen tarvikkeita. Ja mikään muu ei taaskaan kelvannut! Myöskin neulassa piti olla vaaleanvärinen puinen varsi, ei muovinen tai punainen. Siinähän sitten odotteli kyseisten työvälineiden vapautumista.

Opettajalla on tällä hetkellä kovat paikat, kun hän täyttelee lapsista lomakkeita ja kaavioita, jotta heidän ensi syksyinen koulunaloituksensa voitaisiin suunnitella mahdollisimman hyvin. Suurin osa oppilaista selvinnee jo tavallisella ekaluokalla, mutta osa lapsista tulee varmasti aloittamaan jossain erityiskoulussa pienryhmässä.

Tässä vielä kuvia päivän leikeistä.

Geil, sexy!

Schulkindergartenissa oli taas kova meno päällä.

Hieman sähäkkyyttä tunteihin toi poikapoppareiden tai minkä lie hoppareiden tavoin sulavasti tanssiva silmälasipäinen Alexander, joka hoki sanoja geil ja sexy, jotka oikeastaan tarkoittavat samaa asiaa, mutta sanaa geil käytetään myös ihan vain tarkoittamaan makeeta, siistiä. Tätä hokiessaan hän huitoi käsiään kuin jokin räppäri ja sitten taas pyörähteli ja nyki päätään. Poitsu on tainnut katsoa hieman Vivaa tai Music Televisionia. Oli vaikeaa yrittää päättää oliko asia hyvä vai huono. Jokin synnynnäinen rytmitaju pojalla ainakin on ja sulavat liikeradat, voisin hyvin kuvitella pojan hurmaavan teinityttöjä joskus tulevaisuudessa isommillakin areenoilla. Mutta onko välttämätöntä, että kuusivuotias hokee geil ja sexy, joiden ei oikeastaan pitäisi vielä tuon ikäisten sanavarastoon kuulua.

Vaikka meno oli hetkittäin todella rauhatonta, moni lapsi tsemppasi ja pystyi keskittymään yli kykyjensä. Pienen taittelun ja leikkelyn jälkeen luokassa leijaili upeita lumihiutaleita. Silloin näitä lapsia kehutaankin oikein olan takaa. Toivottavasti he osaavat yhdistää ahkeran ja reippaan tekemiseen positiiviseen palautteeseen ja pikkuhiljaa hiffaavat, millaisella käytöksellä saa kehuja. Ja ne, jotka eivät ihan niin hyvin tsempanneet, saivat tietenkin asianmukaista iloista kannustusta.

Toisessa nelosluokassa, jonne kävin viemässä Suomi-tietokilpailun ensimmäiset palkinnot, oli hieman kyseenalainen kannustus ja palautteenanto menossa. On tärkeää, että lapset oppivat jossain vaiheessa antamaan palautetta ja vertaisarviointi tulee tutuksi, täällä sen pitää tapahtua todella aikaisin sillä neljännen luokan jälkeen siirrytään uuteen kouluun, jossa pitäisi sitten jo osata kaikenlaista.

Kaksi tyttöä oli juuri pitänyt jonkun esitelmän ja opettaja pyysi sitten oppilailta ehdotuksia arvosanoiksi. Nämä tytöt olivat selvästi tehneet hommansa hienosti, sillä ehdotukset liikkuivat siinä ykkösessä, toiselle tytölle joku ehdotti kakkosella alkavaakin. Täällä 1 on paras arvosana ja 6 huonoin ja se on oikeastaan jo hylätty. Näin kuitenkin kuinka toista tyttöä harmitti tämän "paremman" tytön korkeammat arvosanat ja hän yritti aina välillä avata suutaan ja jotenkin selittää, miksi ei itse pystynyt yhtä hyvään.

Minun mielestäni opettaja antaa arvosanan (jos on pakko antaa moinen) ja lapset voivat antaa palautetta muulla tavalla. On myös jotenkin nöyryyttävää, jos sitten joku ei ole esitelmäänsä niin hyvin tehnyt ja saa vaikkapa vitosia. Kävin Saksassa koulua vuoden 16-vuotiaana ja silloinkin jotkut opettajat luettelivat jokaisen arvosanat ääneen. Minusta se ei ole oikein. Ei kenenkään tarvitse tietää toisten oppilaiden arvosanoja, eiköhän heillä ilmankin tätä tietoa ole käsitys toistensa koulumenestyksestä.

Ihanteellisintahan olisi, jos ei tarvitsisi antaa arvosanoja ollenkaan tai ne annettaisiin oppilaan oman kehityksen perusteella, ei verrattuna muihin oppilaisiin. Jotenkin tekisi mieli palkita enemmän sitä, joka on vaikka lyhyen ajan sisällä tsempannut ja parantanut hirmuisesti kuin sitä, jolle kaikki on aina ollut helppoa. Yleisdidaktiikan tentissä yli kolme vuotta sitten suunnittelinkin jonkinlaisen arvioinnin mallin, joka perustuisi oppilaiden henkilökohtaiseen kehitykseen eikä johonkin gaussinkäyriin ym. Ehkä palaan myöhemmin tähän malliin.

Ja kertokaahan minulle miten opettajat muistavat ja hallitsevat kaiken!? Muistin itse tänään printata kirjeet Eurooppa-kerholaisten kotiin, mutta unohdin tietenkin jakaa ne, vaikka tunnin alussa niistä puhuinkin. Ehkä ne vain pitäisi ottaa heti esille eikä hautoa kassinpohjalla... Eli saan juosta huomenna lasten perässä lappusia jakelemassa, argh!

Päivän katsaus

Kuten olette ehkä jo huomanneet, tiivistäminen ei ole vahvuuksiani, sellaista ei ole huomattavissa laisinkaan. Luen itse niin monia miellyttäviä blogeja, joissa on vain pari kappaletta päivittäin, niitä jaksaa niin paljon paremmin lukea. Olen mielessäni puolustellut omia romaanejani sillä, että kirjoitan samalla itselleni muistiin ja loppukesästä pitäisi kirjoittaa kolme raporttiakin, silloin varmasti on hyötyä että on paljon ajatuksia kirjoitettuna muistiin.

Nyt pyrin kuitenkin pitäytymään aiemmin ilmoittamissani uutisaiheissa ja pitämään artikkelit lyhyinä. Ihan jo senkin takia, että kello on paljon ja ope tahtoo nukkumaan!

Pienryhmässä kauhukakaroista kuoriutuu oikeita enkeleitä

Olin tänään taas kaksi tuntia Schulkindergartenissa ja kaikki meni todella hyvin. Minä pelailin muutaman lapsen kanssa erillisessä tilassa, kun varsinainen opettaja oli muiden kanssa ryhmän omassa luokassa. Päätimme, että teemme niin joka kerta, jolloin ensimmäisellä tunnilla on aina matematiikkaa ja toisella tuntia muuta pelailua. Näin ryhmää saadaan edes joskus eriytettyä ja lapsetkin toimivat pienessä ryhmässä aivan eri tavalla. Ensin pelailin kolmen tytön kanssa, heille numerot ja laskeminen oli vielä hieman haasteellista. Näytin heille kortteja, ja heidän piti kertoa kuinka monta ja mitä kortissa oli (esim. viisi hammastahnatuubia). Kolmen pojan kanssa taas haastavamman dominon pelaaminen sujui kuin vettä vain ja pelailimme sitten muita pelejä loppuajan. Näiden kolmen pojan joukossa on yksi ryhmän mahdottomimmista ja hänkin käyttäytyi ihan siivosti, mitä nyt hieman painosti muita pelinappuloiden yms. värivalinnoissa. Tekee hyvää nähdä näitä lapsia näin erikseenkin, opin tuntemaan heitä paremmin eikä työ ole liian raskasta.

Yli-innokkaat nelosluokkalaiset saivat vastauslaatikon sijoiltaan

Jaoin jokaisen luokanopettajan lokeroon tiedotteen Suomi-tietovisasta ja valmiita vastauskuponkeja. Töistä lähtiessäni nämä olivat joillakin vielä ihan koskemattomina lojumassa, mutta joissain luokissa oppilaita oli selvästi jo informoitu ja ne, jotka eivät olleet tietoa ja kuponkeja vielä saaneet omalta opettajaltaan repivät sitten kaiken maailman lappusia ja kirjoittelivat niihin vastauksiaan. Kovasti he yrittivät minulta lypsää oikeaa vastausta ja kyselivät tietenkin palkinnoista ;) Vastauslaatikkokin oli heilahtanut paikoiltaan suuren yleisöryntäyksen vuoksi. Pitää ehkä kehitellä tukevampaa systeemiä ja ehkä tyhjentää laatikkoa pitkin viikkoa, etteivät voitonhimoiset nuoret naiset rupea sabotoimaan toistensa mahdollisuuksia kajoamalla laatikon sisältöön... Visailu on joka tapauksessa otettu ilolla vastaan ja mielenkiinnolla jään odottamaan torstaita, jolloin ratkeaa ensimmäisen viikon tilanne!


Teatteriseurue Europa-AG:n verenhimoinen uutuus

Sain jo viime viikolla kuulla, että jotkut olivat kadottaneet monisteensa. Tänään kävi ilmi, että aikalailla kaikki olivat kadottaneet omansa, "ne vain oli yhtäkkiä poissa"... Hmmm. Neljän sadun sijasta esitettiinkin vain yksi ja sekään ei ollut yksikään niistä, jotka olin antanut. Kun lapset pikaisesti vielä harjoittelivat, minä lohduttelin käytävässä muutamaa. He eivät olleet päässeet mukaan tekemään, koska toinen opettaja oli heittänyt heidät luokasta ulos jonkun älämölön vuoksi. Olisihan se pitänyt arvata, että jotain tällaista käy. Lupasin pojille, että he saavat vielä jonkun niistä teksteistä ja voivat esittää sen ensi viikolla. Näimme siis vain yhden esityksen, jossa oli esiintymässä kaikki paitsi neljä. Aika sekamelska se olikin, vaikka kyllä esityksen eteen oli nähty vaivaa ja siinä oli jonkinlainen juoni. Lapset käyttävät niin estotta luovuuttaan eivätkä emmi keksiä itse näytelmiä ja muita. Kun kysyin, oliko heidän tarinassaan myös jokin opetus, kuten tarinoissa yleensä on, oli siihenkin yhdellä vastaus. Pahat eläimet voivat muuttua kilteiksi, eli vähän niin kuin että ei ole koiraan karvoihin katsomista, ensivaikutelma voi pettää. Sitten syötiin Hannu ja Kerttu -pipareita ja lopuksi opeteltiin hieman unkaria, hollantia, italiaa ja ruotsia ja lapset saivat täydentää passejansa.

Enää ei turhia tärkeillä

Schulkindergartenin opettajakin teki tänään kanssani sinunkaupat, sanoi suoraan että onpa nyt tyhmää rouvitella ja kysyi etunimeäni. Hänkin on jo 58-vuotias, eli minä en missään nimessä olisi voinut sinuttelua ehdottaa, vaikka tyyppi onkin mukava ja rento. Melkein vielä enemmän iloitsen siitä, että oma ohjaava opettajani teki vihdoin sinunkaupat! Ehkä hän tosiaan oli huomannut, että sinuttelen jo suurimman osan kanssa. Kauan siinä meni, ja yhtä kauan meni muuten vuokranantajallamme korvata ovikellomme.

Ekstrauutinen: Nimimysteeri ratkennut

Kummastelin erään kollegani uutta nimitystä ja tänään kun jaoin lappuja lokeroihin näin kirjeen, jossa luki kollegan etu- ja sukunimi. Häntä on siis nimitetty viime viikolla etunimellään, mutta silti Frau-tittelillä, se hämäsi. Etunimi on Walburga eli Valpuri suomalaisittain.

Tältä näytti taivas aamulla olohuoneen ikkunastamme katsottuna.

Adventtilaulua

Tänään on ollut moneen otteeseen niin opeolo! Tiedättekö, ihan simppeleitä juttuja kuten kopioimista, opetusmateriaalin raahaamista luokasta toiseen, osallistuminen opehuoneen keskusteluihin. Vähän ikäväkin on pitänyt olla, kun mokomat lapset eivät ole tyytyväisiä ryhmäjakoihin... Ving, ving, voidaanko vaihtaa jne. En haluaisi yksinpuhella, menee kallista oppituntia hukkaan, mutta halusin kertoa lapsille miksi aikuisiakin vielä usein laitetaan ryhmiin ilman että he saavat itse päättää kenen kanssa työskentelevät. Ja että lapsille se on erityisen tärkeää, sillä siten oppii toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja saattaa saada myös uusia ystäviä... Niin kiireellä juostiin kellonsoiton jälkeen luokasta, että saa nähdä kuinka hyvin ohjeet lomanjälkeisestä tunnista meni perille. Lauloimme välissä myös Paljon onnea vaan Sophialle, mutta se ei ollut ajanhukkaa, oppivathan lapset onnittelulaulun suomeksi. He istuivat kiltisti ja tapittivat siluettifilmiä jonka näytin ja jaksoivat jopa hieman miettiä oliko siinä jotain ideaa tai opetusta. Lupasivat minulle, että ahkerasti harjoittelevat näytelmiään ja tekevät töitä kun olen pois eivätkä vain lorvaile. Toivon, etten joudu pettymään, sillä pidän Eurooppa-kerhon lapsista hyvin paljon, kaikesta huolimatta.

Aamu siis kuitenkin alkoi adventtilaululla ja otin tänään hieman videoita. Lauloimme kolme laulua, eivätkä lapset osanneet niitä niin hyvin (Suomessahan sanat olisi heijastettu piirtoheittimellä seinälle), mutta onnistuin saamaan videolle ihan onnistuneet pätkät. Ensimmäisessä videossa hieman muodollisuuksiakin ja sitten lasten hilpeää laulua. Toinen video seuraa perästä, nyt opska lähtee nukkumaan ja latailee huomenissa lisää...





Schulkindergartenissa luin lapsille kirjaa Das allerschönste Weihnachtsgeschenk. Yksi poika tunsikin kirjan jo ja tomerasti meni välillä edelleni kun muisti pätkiä ulkoa. Kirja jäi kesken, mutta ehkä käyn jatkamassa sen loppuun joku toinen päivä. Parituntinen oli todella haastava ja opettajakin oli ihan puhki ja näytti milloin mitäkin naamaa minulle ja yritin osoittaa myötätuntoa. Luulen, että neljänkin aikuisen kesken ryhmän hallinta olisi haaste. Vedettiin viivaa lelujen luota joulukuusen alle ja askarreltiin enkeleitä. Poika, jonka arvioisin autistiksi, oli hukannut alkuperäiset enkelitarpeensa ja mikään muu ei tietenkään kelvannut. Kun muilla oppilailla oli pyydetyt neljä värikynää pöydällä, tällä pojalla oli kymmenen. Usein parasta on antaa hänen olla ja olla vain ystävällinen. Yksi lapsista taas melkein vahingossa (toivon ainakin niin) hiplasi tissiäni. Ehkä hän on vähän mammanpoika, kyllähän nyt lapset mielellään pienenä (ja vanhempanakin) nojailevat äitiään vasten (etenkin jos on niin pehmeä äiti kuin itselläni) ja kokeilevat muotoja. No, yritän nyt olla istumatta tuon pojan vieressä, vaikka hän usein tarvitseekin erityisvalvontaa (kukapa lapsista ei). Tai sitten vain valitse asentoni niin, ettei tissejäni pääse koskettelemaan.


Koulun kirjastosta löytyi ilokseni kaksi Kunnaksen kirjaa saksaksi, juurikin ne jotka itselläni oli suomeksi. Teimme Elisabethin kanssa vertailua Joulupukki ja noitarumpu -kirjan saksalaisesta ja alkuperäisestä versiosta. Alussa esitellään hahmot ja Elisabeth oli ihan pettynyt, kun saksaksi asiat olivat niin lyhyesti ja moni asia puuttui. Hän myös sanoi, että saksaksi kaikki on paljon pidempää, mutta se selittyy kyllä usein sillä, että jotkut asiat on pitänyt kielestä kieleen lisäksi kääntää kulttuurista kulttuuriin, eli kirjoittaa saksaksi hieman lisätietoa. Kuten se, että Korvatunturi sijaitsee Pohjois-Suomessa ja siellä asuu joulupukki ja hänen väkensä. Kyllähän nyt suomalaislapset sen tietävät.


Minulle tuli myös puhelu tänään koululle! Olin tietenkin ihan kummissani ja pelkäsin, että luvassa on jotain huonoja uutisia... Kuka nyt muuten soittelisi minulle töihin. Puhelimen päässä puhui nainen suomea, kysyi tosin pian puhuisinko myös saksaa. Soittaja oli täällä Osnabrückissä asuva Imke, joka oli viettänyt kolme kuukautta Seinäjoella. Olin niin hämmästynyt puhelusta, että en enää tarkalleen muista mistä oli kyse, mutta tapaamme heti lomien jälkeen tammikuussa. Imke tekee tällä hetkellä jotain tutkielmaa liittyen opetusmateriaaleihin ja jotenkin nyt kaivattaisiin suomalaisen näkökulmaa. Ja minut hän löysi, sillä meidän koulussa työskentelevä jonkinlainen oppimisentarkkailija Christa oli huudahtanut joskus tässä syksyllä jossain että meillähän on suomalainen koulussa, kun professori ja Imke olivat miettineet olisiko suomalaisen mielipide hyvä... Imkellä on myös joku Suomeen liittyvä muistipeli, jonka sai lahjaksi lähtiessään Suomesta, varmasti loistomateriaalia suomen tunneille. Odotan siis innolla tätä kohtaamista ja kontaktia!

Koristelua opettajanhuoneen pöydältä. Neilikoin koristellut mandariinit alkavat jo hieman homehtua, mutta Suomen lippu on edelleen korkealla :)

Sadun taikaa

Pahoittelen tämän päiväistä tulvaa, nyt vain sattuu olemaan vähän asiaa :)

Lukuun ottamatta kamalaa maanantaiaamua viikko on lähtenyt loistavasti käyntiin ja on todella sellainen olo, että alkaa vihdoin päästä työnteon makuun ja rytmiin. Kohta on tietenkin taas joululoma, mutta saan alustettua työni ennen sitä vielä hyvin.

Eilen halusin ehdottomasti olla koululla heti aamusta, kun koko koulu kokoontuu aulaan laulamaan adventtilauluja. Tällä kertaa edessä oli tietenkin kaksi palavaa kynttilää. Lauloimme kaksi eri laulua, säestys tuli mistäs muualta kuin cd-levyltä ja esilaulajina edessä seisoivat lisäksi yhden nelosluokan oppilaat. Minusta perinne on mukava. Koulussa on ihan merkittävä määrä myös muiden uskontokuntien edustajia, mutta minusta on hienoa, ettei heistä ole piitattu. Ja tällä siis tarkoitan sitä, että Saksa, tai ainakin tämä minun kouluni, on rohkea ja viettää joulua valtaväestön joulukulttuurin mukaan eikä pelkää vähemmistöjen loukkaantumista kuten Suomessa.

Kai tilanne on Suomessakin jo helpottanut, eikä juhlia enää täysin putsata kristillisistä elementeistä, mutta tuntui ettei jossain vaiheessa voinut olla edes tonttujakaan, sillä se voi loukata jonkun oppilaan vakaumusta! Suomessa 85 % väestöstä kuuluu kirkkoon ja jouluakin viettää vielä useampi. Raamatun mukaisen joulukertomuksen tunteminen on ihan yleissivistävää, joten tuskin kirkkoon kuulumattomat tai muiden uskontokuntien edustajat kärsivät, jos joutuvat katsomaan vaikkapa seiminäytelmää. Olisi lisäksi ihan naurettavaa, mikäli kesälomien alkaessa ei saisi laulaa Suvivirttä! Järki käteen ja muiden uskontokuntien huomioimiseksi voi tehdä vaikka mitä, pyytää kertomaan heille tärkeistä juhlista tai jos viettävät samaa juhlaa niin siitä miten sitä viettävät tai järjestää vaihtoehtoista toimintaa, mikäli sanan Jeesus kuuleminen ei tule kuuloonkaan. Heh, kuuleminen kuuloon.

Adventtilauleskelu on minulle tietenkin myös pedagoginen hetki. Opin saksalaisia joululauluja, joita voin sitten lurautella oppilaideni kanssa Suomessa. Olen tallettanut hyvin kaikki tähänastisten laulujen nuotit.

Aamupäivästä ehdin askarrella paljon, laminointiin asti en vielä tosin päässyt mutta sen ehtii. Jonkun pitää opettaa minulle ensin laitteen käyttö. Jemmasin ylijääneet värilliset paperit lukolliseen kaappiini samoin kuin jätepaperista pelastamani kartonginpalaset. Ei tarvitse sitten koko ajan olla kinuamassa kun on vähän omassa varastossa.

Kolmannen ja neljännen tunnin vietin Schulkindergartenissa. Voi niitä... Monilla oli aamiainen vielä kesken, joten siinä syöpöttelyn lomassa opettaja luki heille kirjaa, jossa on luku jokaiselle joulunodotuspäivälle adventinajalle. Tämänkertaisessa luvussa Schnupperle oli lähdössä vain pyjama päällään ulos kelkkailemaan. Sadun voima on ihmeellinen. Lapset istuivat suurimman osan ajasta kiltisti ja kuuntelivat ja osoittivat jälkikäteen myös ymmärtäneensä ja seuranneensa hyvin kun vastailivat opettajan kysymyksiin.

Sitten tulivatkin kakkosluokan lapset hakemaan meidät heidän luokkaansa seuraamaan kenraaliharjoitusta. Luokan edustalle oli ripustettu valkoinen kangas, jonka taakse oli piiloutunut joukko oppilaita. Kankaan yläpuolella oli hieno maalattu maisema Beetlehemistä. Muu luokka oli luokan etualalla ja aluksi he lauloivat yhdessä laulun. Sitten seurasi nukketeatteria lasten itsensä tekemillä pahvisilla nukeilla ja lopuksi haastateltiin kolmea viisasta tietäjää. Heillä oli hienot muhkeat turbaanit päässään ja komeat koltut. Haastattelijat vuorotellen kysyivät heiltä millainen matka Beetlehemiin oli ja mitä he toivat mukanansa.

On aina suuri ilo saada nähdä lapset esittämässä jotain omaa. Vaikka teksti olisikin jostain opettajanoppaasta tai vastaavasta, on puitteet kuitenkin oppilaiden luomat ja he ovat tehneet ison työn opetellessaan repliikkejä ulkoa. He saivatkin sitten kolmeen kertaan aplodit Schulkindergartenin lapsilta.

Maltella on jonkinlainen pusukausi eikä tyttöbakteerit tunnu lainkaan haittaavan. Sain aina mennä väliin, kun huomasin tyttöjen olevan tuskaisessa tilanteessa ja sanoin, ettei saa pussata, jos toinen sanoo ei. No, Jeromea ei pussailut haitanneet, joten he muiskuttelivatkin toisiaan suulle sitten koko matkan kahden luokan välillä... Kuljin heidän takanaan ja en oikeasti tiennyt mitä olisi pitänyt ajatella. Olisiko minun pitänyt sanoa pojille että hei, eikös nyt ole vähän hassua pussailla. Mutta eipä sille kai mitään voi jos kauheasti pusututtaa ja mikäs siinä jos löytää jonkun jonka kanssa pussailla!

Uskon olevani suuri apu Schulkindergartenin opettajalle. Eilen hän pystyi toisessa luokassa käymään läpi viime viikon asioita silloin pois olleiden kanssa, kun minä valvoin muiden leikkiä toisessa tilassa. Minulla ei ole mitään erityistä tehtävää, mutta tekemistä riittää jatkuvasti. Kaikilla ryhmän lapsilla on erityistarpeita ja oikeasti heistä jokainen tarvitsisi jonkun avustajan istumaan vieressään koko ajan. Opettajaa toivottavasti helpottaa se, että joku edes kerran viikossa tulee pienentämään hänen taakkaansa.

Eniten remonttia on tapahtunut Eurooppa-kerhossa. Eilinen tunti sujui lennossa, kun piti tehdä niin monia asioita. Lapset eivät edes jaksaneet olla niin pettyneitä lentävän maton poisjäämisestä, sillä askartelimme passit. Askartelun ja siivoamisen jälkeen silppua oli kyllä niin paljon joka puolella että saa nyt nähdä tuleeko se pukki tuollaisten sottapyttyjen luo... Lisäksi syntyi kiistaa 500 € seteleistä ja tiettyjen maiden lipuista. Materiaalia oli vaikka kuinka paljon ja vaikka ennen niiden jakamista kuinka painotin ettei sillä oikeasti ole väliä mitä he passeihinsa liimailevat, tuntui joidenkin maailma romahtavan... Jouduin myös ensimmäistä kertaa todella korottamaan ääntäni ja tulin oikein pahalle mielelle siitä, että jouduin huutamaan niin paljon. Hiton tottelemattomat kakarat.

Kun kaikki irtosilppi oli leikattu passeihin ne jätettiin sikseen. Lapset toivottavasti muistavat tuoda ne aina mukanaan, kaksi poikaa samantien antoivat omansa minulle kun tiesivät hukkaavansa ne. Kaikki olivat haltioituneita omista salaisista passeistaan, sanoin nimittäin että he saavat kirjoittaa sinne ihan mitä haluavat enkä minä aio niitä tarkistaa. Jokainen saa lisätä passiinsa itselleen tärkeitä asioita Euroopasta ja siihen liittyen. Uskon siihen, että lapsi todella oppii ja muistaa ne asiat, jos hän on itse saanut valita mitä haluaa oppia.

Olin jo etukäteen ripustanut seinälle Euroopan kartan. Jaoin lapsille kaikille yhden palan Eurooppa-palapelistä ja laitoin lattialle ilmansuunnat. Sitten kartan avulla pyrimme sijoittelemaan Euroopan maita oikeisiin paikkoihin. Ryhmässä on pari oppilasta, jotka ovat niin tarkkoja ja mielellään sörkkisivät muidenkin paloja jos ne eivät heidän mielestään ole omalla paikallaan. Pyysin oppilaita istumaan paikoilleen, kun he olivat saaneet palansa kohdalleen. Silti siinä pörräsi koko ajan ylimääräisiä ihmisiä ja jouduin huutamaan. Viimein pääsimme tarkastelemaan tekemäämme karttaa ja lopuksi kokosimme palapelin vielä alustalleen. Eiköhän pikkuhiljaa erilaisten karttojen ja käsittelytapojen jälkeen ala oppilaiden mieliin jäädä minkänimisiä maita maanosastamme löytyy.

Tuntia oli viisi minuuttia jäljellä, mutta puhalsin silti ilmapallon. Jokaisella lapsella oli yksi maa valittuna ja leikimme aiemmassa kirjoituksessani selostamaani peliä. Joku viime viikon koulutuksessa pohti mahtaako moinen toimia nuoremmilla oppilailla, mutta olisitte nähneet sen rauhan ja keskittymisen joka ryhmässä vallitsi! Harmi että kello soi ennen kuin kaikki olivat päässeet keskelle ja luokkaan pelmahti muita oppilaita ja sen jälkeen vallitsi tietenkin taas täysi kaaos. Ehkä otamme ilmapalloleikin vielä seuraavan kerran alkuun niin kaikki pääsevät mukaan.

Tänäänkin tuli todistettua kuinka ihmeellinen on sadun vaikutus. Minulla on tiistaisin ainoastaan kolmosten savitöitä, ryhmässä on kymmenisen oppilasta. Varsinainen opettaja on koulun ulkopuolinen taiteilija. Hän tulee aina vasta noin vartin oppitunnin alkamisen jälkeen ja ennen sitä lapset muovailevat sitä sun tätä savesta. Jotenkin meille tuli siinä puheeksi joulupukkijutut ja pukin puvun väri. Kysyin lapsilta tietäisikö joku miksi pukki pukeutuu punaiseen. Kukaan ei tiennyt Coca Colan vaikutuksesta asiaan ja muutkin arvailut (rakkauden väri yms.) olivat kovin hataria. Sanoin lapsille, että kertoisin heille tarinan joulupukin nutun värin syntymisestä, jos he olisivat hiljaa.

Ja mikä maaginen tunnelma hallitsi luokassa siitä hetkestä lähtien! Nekin oppilaat jotka usein juoksevat ja huutavat ympäriinsä hyssyttelivät nyt muita, koska halusivat kuulla tarinan. Tarina tosin keskeytyi usein, ensimmäisen kerran siinä vaiheessa kun Frau Herbst tuli paikalle. Välissä hoiloteltiin joululaulujakin ja sain nauraa itseni melkein kipeäksi, kun kuuntelin kaikkia pilaversioita joululauluista. Yhdenkin laulun luulin tuntevani kunnes siinä laulettiin kummituksista ja Franksteinista. Pitää pyytää sanat vielä lapsilta. Tämäkin asia on varmasti sama kaikkialla, eikös ainakin Joulupuu on rakennettu -lauluun ole pilasanat olemassa, poliisit on ovella jne.

Miten mukavaa olikaan kun lasituspuuhan yhteydessä hilpeästi laulettiin ja kuunneltiin hiljaa satua. Ei sellaista ylimääräistä älämölöä ja hosumista (no, toki sitäkin riitti tänään ja taas itkettiin kun jonkun kyynärpää osui mahaan jne.). Satukin saatiin päätökseen tunnin aikana ja sitten kiisteltiinkin pitkään onko Joulupukkia olemassa tai zombia tai Jeesus-lasta. Niin, ja joulutarina jonka kerroin oli siis tänä syksynä Suomessa leffateattereihin tulleen Joulutarinan mukainen. Siinähän on loistava selitys pukin punaiselle asulle ja muutenkin tarina on aika koskettava. En tosin lapsille kertonut, että olin nähnyt kyseisen elokuvan, jäi vähän sellaista pientä taikaa ilmaa.

Opetin lapsille myös yhtä suomalaista joululaulua. Mielestäni Joulu on taas on aika helppo, sillä siinä on paljon toistoa ja lyhyet säkeistöt. Lauloin laulun ensin lapsille ja sen jälkeen lauloimme sitä yhdessä pätkissä. Me myös ihan vain lausuimme sanoja ja säkeitä, mutta lapset halusivat mieluummin vain laulaa ja minäkin kuulemma lauloin niin nätisti. Yritän vaivihkaa opettaa tätä laulua muillekin oppilaille, sillä minusta olisi hauska, että se laulettaisiin, kun joulupukki tulee käymään joulujuhlassa. Löysin myös netistä loistavan sivuston, jossa on laulujensanat myös kuvina. Pitää koulussa huomenna tulostaa ja kopioida ja yrittää harjoitella mahdollisimman monen luokan kanssa.

Harmi, etteivät lapset voi olla aina noin kivoja. Mutta kaipa meillä opettajillakin on aina hyviä ja huonoja hetkiä eikä lapsistakaan koskaan tiedä mitä heidän käyttäytymisensä tai mielialojensa takana voi olla. Toivoisin, että ainakin nyt ennen joulua kaikki voisivat elää sopuisasti. Lapset kuuluttivat luokassa että kuka ei halua leikkiä sen ja sen kanssa, mutta minä kumosin moiset valinnat. Vaikka joku olisikin käyttäytynyt tyhmästi tai tekisi oppilaiden mielestä jotain väärin (tänään huomauteltiin joillekin oppilaille heidän saksan ääntämisestään), ei ketään silti saa jättää ulkopuolelle. Kerroin lapsille kuinka uskomattomalta minusta tuntui, että he jaksoivat vatvoa lausuiko portugalilaissyntyperäinen poika sanan stimmt saksalaisella suhuässällä vai niin kuin monet suomalaisetkin tekisivät, ihan perusässällä ja rutkuttaa tästä toisilleen, kun ihmisillä ja maailmassa on isompiakin ongelmia. Lapset osaavat olla niin ilkeitä toisiaan kohtaan ja he keksivät niin vähäpätöisiä asioita joilla kiusaaminen muka olisi perusteltua...

Jouluisaa mieltä kaikille! Näin joulun alla koulussa tapahtuu kaikenlaista kiinnostavaa ja poikkeavaa, joten pidän teidät kyllä hyvin informoituna vielä seuraavat pari viikkoa ;) Ja kertokaahan toki, mitä on kiinnostavaa lukea ja tietää! Lopuksi vielä pari kuvaa eilisestä Eurooppa-kerhosta.

Työpaikkani

Koko tästä Comenius-ohjelmasta innostuminen alkoi jo opintojeni alkuvaiheessa, kun olin humanistisen tiedekunnan aineenopettajankoulutuksen kehittämistyöryhmässä opiskelijaedustajana ja tutustuin Marja Martikaiseen, joka itse asiassa oli myös ainedidaktiikan lehtorina ennen kuin siirtyi tiedekuntaamme koordinoimaan näitä aineenopettajajuttuja ja sai muun muassa aikaiseksi vielä suht tuoreen AinO-keskuksen. Marja puuhaili ahkerasti Comeniuksen LinE-projektin parissa ja Comenius tuli tutuksi. LinE (Lehrer in Europa) on opettajaopiskelijoiden pari kuukautta kestävä vaihto, jossa tutustutaan yliopistoon ja paikallisiin kouluihin ja mukana on vain muutamia maita.

Jo jonkin aikaa on ollut tiedossa, että Juho lähtisi Osnabrückiin vaihtoon ja koska myös on ollut tiedossa, että itse olisin Skotlannissa puoli vuotta, olin päättänyt että lähtisin Juhon mukana Saksaan. Kaikki oli aluksi tietenkin hyvin epävarmaa, sillä päästäkseen juuri toivomaansa kaupunkiin harjoitteluun pitäisi useankin asian loksahtaa paikalleen.

Koulu, jossa nyt työskentelen, ei ole mitenkään sattumaa. Tämän vuoden tammikuussa aloin kirjoitella sähköposteja lähes kaikkiin osnabrückiläisiin kouluihin. Jätin huomiotta ainoastaan selvästi katolilaiset koulut ja tekniikkaan painottavat Real/Hauptschulet.

Minun piti yrittää myydä kouluille hyvin sekä itseni että Comenius-ohjelma. Suurin osa kouluista ei koskaan vastannut, jotkut vastasivat etteivät kykene harjoittelijaa ottamaan (no, kaikille ei ilmainen lisätyövoima kelpaa). Kaksi koulua ilmaisi kiinnostuksensa. Tästä aiheutui myöhemmin melkein ongelmiakin, kun tämänhetkisen työpaikkana ohjaava opettaja kirjoitti, että jollain toisella koululla on samanlainen asettelu kanssani ja piti sitten vakuutella, että olen itse ensisijaisesti ala-asteelle hakenut ja että tämä Gymnasium (5.-13. luokat) oli jo ehtinyt minulle ilmoittaa, että haluavatkin mieluummin jonkun Iso-Britanniasta tai Yhdysvalloista.

Jäljelle jäi siis tämä yksi ala-aste ja olimme keväästä asti tiiviisti yhteistyössä hioen hakemuksiamme sellaisiksi, että ne vastaisivat parhaiten toisiaan ja tietenkin muuten erottuisivat joukosta. Suomestakin yleensä hakee lähes seitsemänkymmentä apulaisopettajaharjoittelijaa, mutta vain parikymmentä pystytään lähettämään Euroopan eri maihin. Tänä vuonna kuitenkin oli onnekas tilanne, sillä hakijoita oli vain viitisenkymmentä ja CIMOlla, joka Suomessa harjoittelua koordinoi, tavallista suurempi budjetti.

Kaikki meni nappiin, juuri suunnitelmiemme mukaisesti. Minut valittiin Suomesta apulaisopettajaksi ja Heinrich-Schüren-Schule Saksasta vastaanottavaksi kouluksi. Kun tiedustelin CIMOsta onko harjoittelijoita vielä sijoitettu kouluihin, vastaus kuului että yhdellä koululla on hakemuksessaan jopa nimeni ja tällöin olin jo aika varma tulevasta yhteistyöstämme. Koko prosessi on kuitenkin aika hidas kun asioita päättämässä on useampi osapuoli, mutta viimein kesäkuun lopussa olimme varmoja asiasta ja koulu oli saanut tietoonsa harjoittelun kestonkin.

Heinrich-Schüren-Schule sijaitsee Osnabrückin länsipuolella Westerbergin kaupunginosassa. Se on yksi kaupungin noin kolmestakymmenestä ala-asteesta. Koulun oppilaat ovat Westerbergin hyvämaineiselta alueelta. Tämä ei kuitenkaan takaa, että oppilasaines olisi yhtään sen helpompaa. Kalliimmalla asuinalueella asuvilla kuvittelisi asioiden olevan hyvin, mutta ihan samanlaisia ongelmia perheissä on kuin muuallakin. Harjoittelin Helsingissä Ratakadun normaalikoulussa, jonka oppilaat tulevat eteläisestä kantakaupungista, monet rikkaista perheistä, mutta eipä tuollainen yksinään oppimenestystä ja onnea takaa.

Koulu sijaitsee fyysisesti hieman karummalla alueella, sillä naapurissa majailevat brittisotilaat piikkilanka-aitojensa takana. Nämä kasarmit kuulemma puretaan ensi vuonna eikä sen jälkeen tarvitse pelätä enää niin paljon, että oppilaat jäisivät panssarivaunun alle. Ulkoisesti koulu itsekin on aika karu harmaa rakennus, mutta sisätiloja koristavat ja värittävät lasten maalaukset ja muut.


Koulussa on luokat ensimmäisestä neljänteen ja jokaisella asteella on kaksi rinnakkaisluokkaa, yhteensä siis kahdeksan luokkaa. Lisäksi koulussa toimii Schulkindergarten, jossa on kouluikäisiä lapsia, joiden kouluunmenoa on kuitenkin syystä tai toisesta lykätty. Nämä lapset tulevat hieman laajemmalta alueelta.

Lisäksi koulussa on yksi pienryhmä kehitysvammaisia lapsia, jotka ovat osan opetusta omassa ryhmässään 2-3 erityisopettajan kanssa ja osan opetusta toisen kakkosluokan kanssa.

Oppilaita koulussa on reilu 200, joista 15 Schulkindergartenissa ja 190 normaaleilla koululuokilla. Opettajia on kahdeksan luokanopettajan lisäksi rehtori, vararehtori, refarandariaatti (jonkin sortin opettajankoulutuksen päättävä pidempiaikainen harjoittelija), sijaisopettaja sekä kolme erityisopettajaa, Schulkindergartenin opettaja sekä tänä vuonna myös minä. Lisäksi koulussamme työskentelee osa-aikainen sihteeri, talonmies, keittiötyöntekijä ja kaksi siivoojaa.

Tässä itse rehtori ;)

Koulu alkaa aamuisin klo 7.45 ja päättyy 1.-2. luokkien osalta 11.40 ja 3.-4. luokilla 12.45. Koulu tarjoaa maksullisen mahdollisuuden jäädä iltapäivähoitoon aina kello kuuteen asti. Iltapäivähoidossa on töissä vajaa 10 kasvatusalan työntekijää ja lapsille järjestetään erilaisia aktiviteetteja ja läksyapua.

Koulu on mukana Alasaksin osavaltion Sinus-ohjelmassa, jossa pyritään parantamaan ja lisäämään matematiikan opetusta kouluissa tai näin ainakin olen asian ymmärtänyt. Tämän lisäksi en ole tietoinen koulun muista mahdollisista projekteista Comeniuksen lisäksi. Ohjaava opettajani on myös koulun Sinus-vastaava, joten hän on kohtuullisen kiireinen, mutta koska hänellä ei ole omaa luokkaa ja suhteellisen vähän opetusta (vähän matikkaa ja sitten sitä valinnaisliikuntaa) niin ehdin kyllä saada riittäämiin ohjausta jos on tarpeen. Muutkin kollegat kuitenkin ovat tulleet hyvin tutuiksi ja voin aina kysyä mieltä askarruttavia asioita keneltä tahansa, jos ohjaava opettajani vaikka sattuisi olemaan jossain työmatkalla.

Koulun nettisivuilta löytää lisää kaikenlaista, sivut tosin ovat vain saksaksi. Linkkejä klikkailemalla kielitaidotonkin kuitenkin jossain vaiheessa päätyy esimerkiksi kuviin, joten käykäähän ihmeessä katsomassa! Itse hetki sitten bongasin oman pärstäni keppiheppakuvista. Täällä tunnutaan viittaavaan kintaalla kaikille tekijänoikeusjutuille ja lupa-asioille. Itse olen samaisesta syystä ihan huoletta laittanut blogiini kuvia. Keneltäkään ei kysytä haluaako tämä esiintyä netissä julkaistavissa kuvissa. Opettajat käyttävät paljon poltettuja musiikkilevyjä ja kollegat varmasti pitäisivät minua hulluna, mikäli rupeaisin huolehtimaan tekijänoikeusasioista jos vaikkapa näytän heille kotimaisen elokuvan jossain yhteistilaisuudessa.

Syyslomani hieman pitkittyy sillä lähden ylihuomenna Suomeen ja torstaina on leikkaus. Toivon olevani koulussa viimeistään 19.11. alkavalla viikolla. Ikävä on lapsia ja sääli, että tähän tulee kuukauden tauko. Paluuni jälkeen on enää kuukausi koulua ennen joulua, mutta onneksi koko pitkä kevät odottaa. Saa nähdä pitääkö kaikki parisataa nimeä opetella uudestaan vai muistuuko jotkut vielä mieleen tämän pitkän tauon jälkeen. No, joka tapauksessa olen tyytyväinen että leikkaus ehditään hoitaa pois alta ennen mahdollista hoitajien työtaistelua.

Älkää siis kummastelko, jos minusta ei kuulu mitään. Käykää aikanne kuluksi tosiaan tutustumassa vaikkapa työpaikkani kotisivuihin!

En muista olenko tätä kuvaa vielä julkaissut. Se on työmatkani varrelta. Ja työmatka siis tietenkin sujuu pyörän selässä :)

Kokonaisvaltaista koulua

Yksi asia, joka minulle on tulevana aineenopettajana hieman vierasta, on koulun kokonaisvaltaisuus alaluokilla. Yllätys ei suinkaan ole negatiivinen, olisi upeaa jos sama toteutuisi ylemmillä luokilla, mutta joka tunnilla vaihtuvat opettajat eivät saa helposti otetta oppilaista muina kuin oman aineensa opiskelijoina.

Taisin eilen kirjoittaa erilaisista toimenkuvistani ja ihan samaa rataa on jatkettu tänään. Kenen repun vetoketju piti sulkea, kenen lepakko leikata mustasta kartongista ja kuka halusi antaa minulle jotain. Sain piirustuksen Schulkindergarten Israalta sekä Diddl-Maus-paperin ekaluokkalaiselta Sophialta. Niiden taika ei selvästikään koskaan katoa... Niitä keräilivät ala-asteikäiset jo silloin kun nämä ekikset olivat vauvoja ja varmasti jo kauan aikaisemminkin.

Herra Hirvi olisi voinut jäädä vielä kotiin loikoilemaan, mutta päätyikin nyt lokerooni koko loman ajaksi odottamaan loman jälkeen alkavaa Suomi-kerhoa. Mutta älkää huolestuko, eväänä hänellä on pussillinen Marianneja!

Niin ja kyllä, olin tänään taas Schulkindergartenissa. Olin koululla hyvissä ajoin, jotta ehtisin kirjoittaa taululle juttuja suomen tuntia varten, mutta eihän opettajat olleet muistaneet edes "lajitella", ketkä oppilaista tulevat tunnilleni. Koska Schulkindergartenin opettaja on edelleenkin kipeä (jos ymmärsin oikein hän on kaatunut pyörällä), oli luonnollisin paikka minulle suomen tunnin peruuntuessa mennä taas sinne, mutta tällä kertaa Claudia haki omaan luokkaansa puolet ryhmästä ja loppujen kuuden kanssa selvisin ihan hyvin. Niin paljon aamun yllätysjärjestely kuitenkin potutti, että päätin olla oikein "ilkeä". Myhäilin tyytyväisenä, kun lapset menivät halpaan kaikenlaisiin pikkujekkuihini.

Ringissä seisominen ei oikein sujunut ja pojat istuivat pulpetilla. Sanoin, että meillä Suomessa ei sallita elävää lihaa pöydällä ja se mitä pöydällä on, se syödään. Sanoin kuinka helppoa heistä oikeastaan on valmistaa ateria, sillä keittiö on ihan viereisessä tilassa. Annoin vielä vähän kuolan valua (vitsivitsi) niin pojat ampaisivat pystyyn. Kauan eivät malttaneet olla joten päätin, että ollaan sitten lattialla makaamassa. Pojat olivat tietenkin vitsikkäitä ja rupesivat leikkikuorsaamaan. Kaikki muut sain pian ylös paitsi pikkuisen Yunuksen, joka ei tunneilla lähinnä muuta tee kuin hokee jotain ihmemantraa (tosin sain hänetkin jossain vaiheessa hokemaan edes Käkkärämäntyä). Kovaan äänen sitten ehdotin muille, että heitettäisiinkö hänen päällensä kylmää vettä, jos sitten heräisi. Luokassa oli onneksi lavuaari ja niinpä kävelin sen luo ja aloin valuttaa vettä ja kolistelin käteeni jonkun kipon. Tsak oli Yunus pystyssä. Lopputunnista sitten piirreltiin ja pelailtiin. Alan saada käsitystä eri lasten persoonallisuuksista. Osa elää niin omissa maailmoissaan, että vaihtoehtoinen tekeminen voi olla viisain vaihtoehto sen sijasta, että väkisin pakottaa ketään johonkin leikkiin, jossa he eivät halua olla mukana. Ryhmän rasittavan kakara oli onneksi muualla, niin ei tarvinnut kilpailla laumanjohtajuudesta.

Lopputunnista lapset saivat tehdä lempipuuhiaan, mikä lähes kaikilla pojilla on legoilla rakentaminen.

Olin kuitenkin omasta mielestäni hyvällä tavalla ilkeä, siis niin etteivät lapset oikeastaan edes tajunneet minun olevan häijyllä tuulella, aiheutin heissä jonkinlaista positiivista pelkoa. Siis sellaista pientä pelkoa, jota pitää olla jotta osaa kunnioittaa auktoriteetteja. Täkäläisten opettajien ilkeys on aivan toista luokkaa, rumaa ja loukkaavaa. Ei lapselle voi sanoa, ettei tätä halua enää nähdä. Se, että täällä puhutellaan opettajia sukunimillä ja Herr- ja Frau-titteleillä, pyrkii siihen, että opettajien ja oppilaiden välillä on etäisyyttä, joka aiheuttaa kunnioitusta opettajia kohtaan. Suomessa opettajia rennosti kutsutaan etunimillä tai opeksi, osaamme kai muuten sitten luoda sopivan auktoriteettisen aseman. En sitten tosin tiedä haistatellaanko opettajille täällä mokomasta syystä vähemmän, suomalaiset nuorethan eivät monesti roiseja sanoja säästele puhuessaan opettajille.

Seuraavillakin tunneilla olin vielä hieman ärtyisä, sen verran harmitti suomen tunnin peruuntuminen (olin raahannut kaikenlaista ihan turhaan, onneksi pystyin jättämään ne lokeroon koululle), ja välillä ihan aiheestakin, sillä kolmosluokan vilpertit rallasivat käsityöluokassa taas siihen malliin, että meinasi myrkylliset lasitteet olla muiden silmissä. Nämä kolmoset ovat kuitenkin "lemppareitani", liekö sen takia että olen heidän kanssaan eniten tekemisissä. Kaikki tulevat näyttämään, kuinka söpöjä heidän hiirensä, siilinsä ja kilpikonnansa ovat. Sama poika, joka esitteli sotilashiirtään tulikin seuraavan kerran näyttämään kilpikonnaa, jonka selässä kiipeili ainakin viisi poikasta.

Kieli poskessa lasittamassa savesta tehtyjä eläimiä.

Viimeisellä tunnilla sydämeni tosin suli ekiksille, mutta he ovat jotain niin ainutlaatuista. Osa oli jo lähtenyt koulusta ja loppuryhmä askarteli. Yleensä tällä tunnilla leikitän lapsia jonkin verran englanniksi, mutta käytäntö on vielä hieman epäselvä, sillä mieluiten vuorottelisin eri ryhmissä niin, ettei toinen ryhmä mene paljon toista edelle (siis että toiset osaavatkin Twinkle twinkle little starin jo kaksi viikkoa ennen muita ;)). Osa oppilaista piirsi syksyistä maisemaa paperille, osa leikkasi oranssista ja mustasta kartongista kurpitsoja, lepakkoja ja kummituksia. Yhden tytön kummitus oli kuin Muumien Mörkö ja lupasin tuoda hänelle joku kerta kuvan Möröstä, sillä hän ei tuntenut Muumeja laisinkaan. Tästä luokasta ehdoton suosikkini on pikku Birce. Hän jäi viimeisenä luokkaan nyyhkyttämään, kun lepakon leikkaaminen ei ollut oikein onnistunut... Hän piirsi suloisen lepakkoperheen, mutta pienimmän leikkaaminen kuusivuotiaan motoriikalla ei oikein onnistunut ja niin surtiin milloin katkennutta korvaa ja milloin siipeä.

Ei minulla nyt oikeasti ole selviä lemppareita ja suosikkeja, eri lapset ovat eri päivinä ihan eri tavalla kiinnostavia tai vetoavia. Heidän pientä maailmaansa voi heilauttaa aikuisen mielestä ihan mitättömätkin asiat, mutta silti aikuisen pitää olla läsnä ja ottaa lapsi tosissaan. Lapselle on tärkeää saada esitellä tuotoksiaan aikuiselle ja saada positiivista palautetta. Tässä vaiheessa ei vielä osata kilpailla siitä, kenellä on hienoin lepakko tai kurpitsa. Kaikille riittää, että oma työ huomataan.

Ekaluokkalainen Merle sanoi tänään, että on ehkä nähnyt minut kaupungilla ja sanoi tunnistavansa minut isosta luomestani nenänpielessä. Monet muutkin lapset ovat kysyneet mitä nenänpielessäni on. Tällä hetkellähän tilanne on se, että olen leikkausjonossa ja tuo luomi poistetaan pahanlaatuisuutensa vuoksi mahdollisimman pian. Koska lapset kiinnittävät ulkonäköön huomiota vähintäänkin yhtä paljon kuin aikuiset ja estottavasti myös kommentoivat sitä ja kyselevät, olen joillekin jo kertonut, että näytän myöhemmin syksyltä vähän erilaiselta, sillä se luomi poistetaan. Lapset ovat ottaneet uutisen aika tyynesti kun olen kertonut, että on olemassa kilttejä ja pahoja luomia. Suurin osa on kilttejä ja pahat luomet tulevat usein vasta aikuisena jos tulevat ollenkaan. Silloin ne poistetaan, ettei niihin myöhemmin satu. Lapset ovat tämän jälkeen ajatelleet enemmän lopputulosta eikä niinkään sitä leikkaamista, joka itse kullekin kuulostaa inhottavalta. Varovainen puheissaan pitää kuitenkin olla, etteivät lapset mene itku kurkussa kotiin näyttämään omaa pientä pilkkuaan vanhemmille ja sano, että se on paha.

Kakkosluokkalaisilla on saksantunnilla ollut aiheena ystävystyminen. Lukeminen on edelleen monella takeltelevaa, mutta lapset kuitenkin vapaaehtoisesti tekevät sitä vaikka luokankin edessä. Tässä kertoja lukee, mitä Petra tekee, kun ystävystyy Steffenin kanssa. Molemmat Petraa esittäneet tytöt eivät liiemmin poikabakteereista piitanneet vaan tekivät juuri niin kuin kirjassa luki, vaikka se sitten tarkoittikin kädessä pitämistä ja muuta läheisyyttä.

Kaikki kääntyi hyväksi

Olin todella ihan poikki aamun jälkeen, sen verran haasteellisia Schulkindergartenin lapset ovat. Osa osaa olla myös varsin mukavia, mutta etenkin pojat ovat aika raisuja ja jotkut menevät tyhmiin juttuihin mukaan vaikkeivät itse sellaisia keksisikään. Oli myös aika hellyttäviä tilanteita kun viisi lasta suloisesti anelee josko voisin pitää heitä kädestä tai istua aamupalalla heidän vieressään. Eihän se nyt millään onnistunut, joten välillä piti vuorotella. Toinen tunti onneksi sujui liikunnan parissa, joten sain hetken levähtää. Seuraaviksi tunneiksi lapsille oli onneksi järjestetty eräs toinen koulumme opettaja. Minulla oli pari hyppytuntia ja siksi pelkäsin, että olisin ehkä itsekin saattanut joutua sinne. Frau Möritzkin sanoi, että voisin ihan hyvin häippästä, jos minulla on hyppytunteja. Jäin kuitenkin koululle surffailemaan ja valmistelemaan seuraavaa tuntia.

Liikuntatunti Frau Möritzin johdolla. Poikien piti levittäytyä pieniksi silloiksi ympäri salia, mutta hauskempaa oli tehdä tunneli, johon tytöt sitten jonottivat. Varsinainen "Stau".

Liikuntatunnin jälkeen tulimme aamiaiselle Schulkindergarten-lasten kanssa.

Juttelin hyppytuntien aikana Birten kanssa, joka on juuri valmistunut opettajaksi. Hän on tehnyt puolitoistavuotisen harjoittelun meidän koulussamme. Otin hänen puhelinnumeronsa tänään talteen, josko vaikka joskus tulisi lähdettyä kahville. Olisi kiinnostavaa kuulla täkäläisestä opettajankoulutuksesta lisää. Birte on nyt viimeistä viikkoa koulussamme. Opettajanhuoneessa hääräili myös Frau Albert, joka tuli taputtelemaan selkään kun huokaisin, että on ihanaa päästä syyslomalle kun ekat viikot ovat olleet niin väsyttäviä. Muutkin kollegat ovat olleet aika empaattisia, etenkin tämän aamun jälkeen. Olen saanut pelkkää kannustusta ja tukea, joiltain enemmän toisilta vähemmän. Koska koulun käytänteet eivät vielä ole minulle täysin tuttuja stressaan yhdestä sun toisesta, mutta kollegat sanovat hälläväliä ja ottavat asiat rennosti. Neljännen tunnin jälkeen Schulkindergartenia viimeiset tunnit luotsannut opettaja oli myös ihan puhki... Ryhmän lapset ovat siis tosiaan kokeneellekin pedagogille haaste.

Juuri ennen Eurooppa-kerhoa mämmäilin kopiokoneen kanssa, kun yhdestä lokerosta loppui paperista ja valitsin toisen lokeron, josta paperit tulostuivatkin toisin päin. No, eräs kollega oli onnistunut aiemmin päivällä kopioimaan ison nipun A3-paperia, vaikka oli tarkoitus ottaa vain A4sia.

Luokassa olikin odottamassa jo innokkaita eurooppalaisia ja tanssikerhon opettaja Claudia tuli listan kanssa, johon oli merkinnyt edellisviikolla kiinnostuksensa ilmaisseet. Halukkaita oli pari lisää ja syysloman jälkeen joukkoon tulee vielä yksi tyttö, jolta tämänpäiväinen oli mennyt ohi, joten vahvuutemme on 11 lasta ja yksi ope. Hyvä kun olin päässyt sisälle luokkaan kun jotkut oppilaat jo alkoivat kertoa, kuinka Eurooppa on syntynyt. Olin ihan pyörällä päästäni ja mietin mitä neropatteja ryhmään on tullut, mutta toisaalta vain upeaa, että lapset ovat niin innoissaan ja tietävät jo jotain.

Aloitin esittelemällä itseni, sillä ryhmässä oli lapsia, joita en vielä ollut tavannut. Olin ehtinyt sanoa tärkeimmät mutta ajatellut vielä parilla sanalla jatkaa, kun eräs poika viittasi. Hän kertoi olevansa Alexey ja kotoisin Venäjältä. Vieressä istuva Aysu kertoi olevansa Turkista ja niin käytiin kaikki lapset. Saksalaisparat vienosti totesivat olevansa "vain Saksasta". Lapsia on Venäjältä, Turkista, Espanjasta, Portugalista, Kasakstanista, Puolasta, Saksasta, Yhdysvalloista ja minä Suomesta. Lapsista vain kolme on saksalaisia. Näistä eri kansallisuuksista on varmasti hyötyä, kun lähdemme matkustamaan eri Euroopan maihin.

Ensin mietimme mikä Eurooppa on ja esille tuli termi maanosa. Kysyin sitten mitä muita maanosia on. Vastauksia tuli ihan kaupungeista lähtien... Joku fiksu sitten nappasi seinänvierustalta maailmankartan ja vähän tutkailimme sitä. Sitten pohdimme mitä yhteistä eurooppalaisilla on. Itse olin ajatellut sellaisia asioita kuten aika monissa maissa käytössä oleva euro. Lapset ehdottivat kaikennäköistä pussihyppelystä Jumalaan ja että kaikissa maissa on ulkomaalaisia, mikä tietenkin on hyvin totta.

Vaikka mitä lapset jo tietävätkin ja kuinka fiksuja olisivatkin, olen oppinut tänään paljon siitä, mitä kolmasluokkalainen hahmottaa ja tietää. Kysyin minkälaisia yhteisiä tapahtumia eurooppalaisilla on ja lapset kyselivät mitä tarkoittaa sana "Veranstaltung". Pienten vihjeiden avulla pääsimme mm. jalkapallon EM-kisoihin ja Euroviisuihin.

Tunnit hujahtavat hetkessä ohi ja tuntuu, etten ole oppinut sitä vieläkään. Viime syksynä harjoittelussa sen tajusi pikkuhiljaa. Joka tunnilta jäi aina kasapäin ideoita ja tehtäviä tulevaa varten ja niin nytkin. Lasten kanssa kaikki tehdään ajallaan. Aloittelimme siis karttojen kanssa vartti ennen tunnin päättymistä ja siitä jäi mukavasti puuhaa kotiinkin. Karttaan olin merkinnyt maiden kohdille niiden kansainväliset maatunnukset ja erilliselle paperille listan tunnuksista ja maista sekä ohjeet värittämisestä. Osa valtioista on niin pieniä, että olin merkinnyt kirjainlyhenteet niiden viereen, usein mereen. Niinpä parikin tyttöä oli tussannut IJsselmeerin ja paljon ylikin, kun Hollannin lyhenne NL ei ollutkaan ihan kyseisen maan sisällä... Jatkossa siis havainnollistavia nuolia ja muita kehiin... Kansainväliset maatunnuksetkin olivat tämänikäisille ehkä liian hankalia, kun eivät ole saksan mukaan tehty. Lapselle AT ei millään logiikalla ole Österreich (Itävalta) eikä CH Schweiz (Sveitsi).

Alexey Venäjältä ja Rafael Kasakstanista värittämässä karttojaan.

Sophia pohtimassa oliko hän käynyt Ruotsissa vai ei.

Dominik (Dominique?) maailmankartan edessä. Takana lopputunnista luokkaan pelmahtaneita uteliaita muista kerhoista.

Syysloman jälkeen lapsilla siis on toivottavasti kirjavat kartat ja pääsemme yhdessä katselemaan löytyykö keneltäkään mitään yhteistä. Tarkoitus oli värittää sinisellä maat, joissa on käynyt, vihreällä maat joista ei tiedä mitään ja punaisella maat, joissa haluaisi käydä. En tajunnut, etteivät nuo välttämättä edes tiedä ja muista missä ovat käyneet, mutta yksi läksy olikin kotona vanhemmilta kysyä. Omaan synnyinmaahansa sai vielä lisäksi piirtää vaikkapa tähden tai kukkasen. Yhdysvallat ei kartalla valitettavasti näkynyt eikä Kasakstan, toivottavasti ei tule vanhemmilta satikutia.

Eurooppa-kerhosta tulee varmasti kaikin puolin hedelmällinen juttu, vaikka itse aluksi kammosin ja jännitin sen pitämistä. Ohjat ovat kuitenkin minun käsissäni ja saan suunnitella tunnit omalla tavallani ja niinpä jo muutamien viikkojen päässä lehahdamme lentoon taikamatolla ja lähdemme katselemaan Eurooppaa... Lapset tietävät jo yhtä sun toista mutta janoavat vain lisää.

Lähdin koulusta erittäin iloisena ja niin taisivat lähteä oppilaatkin. Hieman hiljaisempi tyttö sanoi, että varmasti jää tähän kerhoon sillä oli niiiin kivaa. Onnistuin. Kotimatkalla aurinko paistoi kirkkaasti ja ulkona oli ihanan raikasta.

Raportointia itse tapahtumapaikalta

Koulussa työskentely on yhtä henkiinjäämistaistoa. Omat taistelutaitoni joutuivat koetukselle, kun aamulla selvisi, ettei Schulkindergartenin opettaja olekaan tulossa töihin. Hän on ollut kipeänä jo viime viikosta lähtien. Siinä sitten seisoskelen luokan edessä ymmyrkäisenä. Rehtori ja Frau Möritz, toisen ekaluokan opettaja, kävivät ovella ja totesivat, ettei ensimmäisellä tunnilla tarvitse tehdä sen suurempia erikoisjärjestelyjä. Minä olisin ryhmän kanssa ensimmäisen tunnin yksin ja toisella tunnilla Frau Möritzin luokan kanssa liikuntaa kuten heillä aina on.

Olen ollut ryhmän kanssa vain kerran enkä tunne heidän käytänteitään vielä kovin hyvin. Lasten kysymykset olivat aivan liian vaikeita. Missä käsipyyhkeet ovat? Jaa-a, ei hajuakaan. Pyysin oppilaita aluksi opettamaan minulle laulun, jonka he aina laulavat aamuisin. Se sitten laulettiin pari kertaa ja sen jälkeen mukuloita ei saanut enää millään aisoihin. Ryhmässä siis on lapsia, jotka ovat jo kouluikäisiä mutteivät vielä tarpeeksi kypsiä menemään kouluun. Kaikenlaisia erityistapauksia siis.

Kun lapset sanovat, että yleensä menevät ulos siinä ja siinä vaiheessa en tiedä pitäisikö uskoa vai ei. Lapset voivat olla myös todella ovelia ja käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun voivat päästä rutiineista vähäksi aikaa eroon ihmisen kanssa, joka ei tiedä ryhmän käytänteistä mitään.

Liikuntatunti meni mukavasti, vaikka lapsia olikin tsiljoona, tila vähintäänkin oli rajallinen. Ulkona pelkäsin, että jotkut lapset livahtavat alueen ulkopuolelle huomaamattani. Frau Möritz on aivan ihana lasten kanssa, mutta ankara hänkin tarpeen vaatiessa. Yhdelle pojalle hän sanoi, ettei enää halua nähdä tätä ja toiselta hän taas taikoi ja puhalsi kivun pois, kun poika oli kaatunut. Ota siinä nyt selvää mitä nämä opettajat oikeasti ovat mieltä lapsista!

Toimenkuvaani on kuulunut tänään kädestäpitämistä, kengännauhojen sulkemista, liikuntatunnilla tippuvien housujen nostamista ja kiristämistä, letittämistä, rähjäämistä, välienselvittelyä, hippaa, lasten kanssa aamiaistamista ja hiekan pudistelemista yhden jos toisenkin hiuksista ja hatusta.

Ulkona on jo todella kirpakka syyssää ja tässäkin istuskellessa hieman palelen, mutta pysyypähän ainakin hereillä!

Nyt nautin parin tunnin hyppytunnista ja valmistaudun Eurooppa-kerhoon.