Jo joutui armas aika...

On muuten outoa aloittaa kesäloma, kun ei lauleta Suvivirttä. Eihän sitä nyt yliopistossakaan viimeisellä luennolla veisata, mutta kyllä heti kun on koulussa, Suvivirsi palaa taas mieleen oleellisena osana kouluvuoden päätöstä.

Mutta kun ei suvivirttä niin todistukset nyt ainakin. Olin jo pitkään suunnitellut tekeväni oppilaille suomalaiset todistukset. Joskus Suomi-kerhon alettua he oikein toiveliaasti kysyivät, saavatko sitten lopuksi arvosanat. Ja kyllä saivat! Todistuksia esittelinkin jo jokin aika sitten kun niitä askartelin, ja ne valmistuivat hyvissä ajoin. Mitä nyt meni nelosluokkalaisten todistustenjako plörinäksi, kun luokat olivatkin retkellä, kun piti olla viimeinen tunti. Keräsin heidät sitten vielä yhdellä välitunnilla yhteen.



Kovin olivat iloisia ja ylpeitä ja pinssit, joissa oli Suomen ja Saksan lippu, löytyi myös jo muutamien oppilaiden rinnuksista viimeisinä päivinä. Innoissaan olivat myös kolmoset, jotka eivät niinkään osanneet todistuksia odottaa. Sen ryhmän kanssa viimeinen tunti meni ihan pepulleen. Toiseksi viimeinen tunti myös, kun ulkona tuli hirveä poru siitä kuka ottaa hipassa kiinni ketä. Hohhoijaa. Yritimme leikkiä muutamaa leikkiä, joista tiesin oppilaiden pitävän, mutta kiitos taas muutaman tomppelin käskytin kaikki takaisin istumaan. Lopuksi halusin vielä vetää heille sutsisatsaan ja sanoin, että jos yksikin niskuroi ja pelleilee, ei kukaan saa todistuksia... Iso huoli oli sitten lapsilla, kun enemmistö kuitenkin käyttäytyi hyvin ja halusi todistuksensa.

Kaikkien onneksi sutsisatsaa aiheutti sellaista hilpeyttä ja yhdessä tekemisen iloa, ettei vastarannankiiskejä ilmaantunut ja muksut saivat todistuksensa. Kolmosille olin hieman varioinut arvosanoja, kun taas nelosista kaikki saivat kympin. Tosin annoinpa käyttäytymisestä ja huolellisuudesta yhdelle nelosellekin todella huonon arvosanan. Mutta olipa se sitten kasi tai kymppi, kaikki lähtivät iloisena luokasta ja ryntäilivät esittelemään todistustaan kaikille vastaantulijoille. Ihan lonkaltahan ne arvosanat heitin sen kummempia miettimättä ja tarkoitus oli ennemminkin aiheuttaa hyvää mieltä, ja siinä taisin onnistua.


Ikävä on jo innokkaita suomenopiskelijoita...

Ryhmätöitä

Viimeisten viikkojen aikana molemmissa ryhmissä valmistui hienoja Suomi-julisteita. Suurkiitokset vielä kaikille lehmäkortteja leikelleille ja lähettäneille, niillä sai hyvin jaettua ryhmät ja pieni nippu jäi vielä Suomi-laukkuun koululle.


Hieman lapset kyllä rutisivat siitä kenen kanssa olivat samassa ryhmässä ja minä, tosi ilkeä puijaajaope, sanoin että Suomessa lapset eivät kyllä tuolla tavalla syrji toisia vaan kaikki suostuvat tekemään kaikkien kanssa. Ööh. Ainakaan näin ei ollut omana kouluaikanani... Aiheetkin olivat viitteellisiä, mutta jonkinlaisia tuotoksia tuli urheilusta, Helsingistä, luonnosta, eläimistä ja hmmm, sodasta.


Julisteet kiinnitettiin aulan ilmoitustaululle muiden iloksi. Muutama muksu jaksoi vielä jäädä poseeraamaan, vaikka välituntikello olikin jo soinut.


Nelosluokkalaisista on hieman huonolaatuisempia kuvia, otettu läppärini kameralla, sillä taloutemme tällä hetkellä ainoa ehjä kamera oli varattu muuhun käyttöön.

Siellä ne julisteet ovat kesän yli ja vastaanottavat lapset taas lomilta kouluun... Saa nähdä kuinka nopeasti ne löytävät tiensä jätepaperiin ja minä ja Suomi-jutut vaipuvat unholaan...

Moi moi!

Olen samalla todella iloinen ja surullinen siitä, että oppilaat ovat oppineet sanomaan moi moi. Eilen sitä nimittäin sovellettiin ihan tosielämään ja moimoit kaikuivat molemmin puolin. Vilkaisin jo hieman oppilaiden minulle askartelemia vihkosia ja muita ja moimoita oli sielläkin joka puolella.

Nyt se on ohi. Tänään illalla on vielä schools out party yhden kollegan luona, tarkoituksena lähinnä pitää läksiäisbailut rehtorille, joka jää kuun lopussa eläkkeelle. Työkavereita siis näen vielä tänään, mutta oppilaat piti hyvästellä eilen. Yllätin itseni enkä edes itkenyt, vaikka kyynel välillä oli herkässä.

Olin heti koulun alettua opettajanhuoneessa puuhailemassa, kun luokka kerrallaan oppilaat valuivat ala-aulaan hyvästelemään minua. Kaikilla luokilla oli jokin pieni lahja, juliste tai aanelosista koottu kirjanen. Yksi luokka jopa istutti minut tuolille ja jokainen halukas sai vielä sanoa mitä tahtoi ja olin tilanteesta ja kauniista sanoista niin häkeltynyt, etten oikein enää muista mitä oppilaat sanoivat. Mutta se tuntui hyvältä. Saada aitoa palautetta suoraan sydämestä ja tietää, että on ehkä jotain liikuttanut oppilaiden sisällä – ja oppilaat ne vasta minussa!

Olen juuri taas leipomassa pullaa illanviettoa varten, joten aikaa ei ole kertoa enempää eilisestä, mutta loppuun vielä kuvia. Ne ehkä kertovat jotain.


Huomenna lähdemme kävelemään Baltrumin saarelle laskuveden aikaan. Retki kestää koko päivän ja viikonlopun olemme sukuloimassa. Oikein mukavaa loppuviikkoa kaikille, maanantaina taas tavataan!

Viimeistä viedään

Minulla on tällä hetkellä niin paljon mietteitä, sanottavaa ja kuvia, joita ehdin vasta torstaina purkaa koneelle. Huomenna on viimeinen työpäivä. Olen pidätellyt itkua tässä jo pari päivää.

Lapset tekevät kaiken niin vaikeaksi. Yhtäkkiä joku tulee ja ottaa kädestä, halaa, tai nojaa minua vasten kirkonpenkissä. Eikä auta sekään, että jo viikon olen kuullut Ich vermisse dich schon jetzt -mantraa.

Yritän lohduttautua sillä, että ainakin pienimpiä oppilaita todennäköisesti vielä näen, sillä varmasti käyn vierailulla parin vuoden sisällä. En ole koskaan ollut Saksassa Einschulungin aikaan, joten ehkä alkusyksystä 2009, kun yliopistokaan ei vielä ole alkanut, voisin käydä ihmettelemässä, kun uudet ekikset saavat Zuckertütensä.

Jemmassa on hirmuisesti asiaa viimeisiltä päiviltä, joten pysykäähän kuulolla. Jos minusta ei kuulu mitään, olen itkenyt näppäimistölle niin paljon, ettei se enää toimi ;)

Snif.

Punakynä

Tykkään tehdä kaikenlaista todella konkreettista. Opiskeluaikanakin aina viimeisenä tulee vedettyä listalta yli epämääräiset lue sitä ja tätä -käskyt. Ensimmäiseksi teen kivoimmat jutut eli kunnon tehtävät, jotain missä pitää kirjoittaa tai jos pitää lukea niin ainakin tehdä lukemaansa perustuvia tehtäviä.

Siksipä nautinkin, kun enkun pienryhmässä oppilaat kirjoittivat kirjeitä, jotka sain tarkastettavakseni. Olin kirjoittanut mielikuvitus-Henryltä kirjeen lapsille ja heidän tehtävänään oli vastata siihen ja kertoa asioita itsestään.

Hyvin vähän oli kirjoitusvirheitä, sillä moni oppilaista kopioi Henryn kirjeen lähes suoraan, taitavimmat hieman varioivat ja hyviä tuloksia oli! Muutenhan oikeinkirjoitus on ihan retuperällä, kun sanojen kirjallisen muodon kanssa työskennellään vasta niin myöhään, ettei lapsille heti synny käsitystä mikä lausunta ja mikä kirjoitettu sana kuuluvat yhteen.


Yllä kirjeet tarkastamattomina. Kirjeitä oli mukavaa lukea. Ihmettelin yhden pojan kirjettä, kun hän oli kertonut perheestään ja laittanut sulkuihin siskon ja siskon nimen Julian. Myöhemmin samalla viikolla näin pojan äidin, joka oli viimeisillään raskaana ja ymmärsin sulut. Viime keskiviikkona kun palautin kirjeet poika sai jo poistaa sulut, vauva oli syntynyt päivän sen jälkeen, kun olin nähnyt äidin. Ja Julia sieltä tuli :)


Ja kaikille kisutarrat ja kehut! Perinteisen punakynän sijaan käytin vaaleanpunaista puuväriä. Ei ole niin silmiinpistävää.

Tarkoitus oli ollut katsoa School life in England -dokumenttia, mutta se oli lainassa Medienzentrumista. Löysin sitten sivuston, jolla kerrottiin englantilaisesta kouluarjesta ja avasin sivut selaimen välilehdille, jotta voimme tutkailla niitä myös luokassa, jonne langaton netti ei yllä. Jokainen oppilas, joita oli paikalla vain neljä, juuri ne motivoituneimmat onneksi, sai valita pari aihealuetta, joista sitten luimme tietoa ja vertailimme saksalaista ja englantilaista koulupäivää. Hieman käytimme myös matematiikkaa, kummassa maassa lapset viettävät enemmän aikaa koulussa ja onko suhde sama puhtaan opetusajan kanssa. Saksalaislapsilla on puhdasta opetusaikaa viisi tuntia englantilaisia vähemmän ja säälimme hieman englantilaislapsia, joilla ei kyseisten nettisivujen mukaan ole kuin 1-2 taukoa aamupäivällä ja iltapäivä pidetään putkeen!

Eins, zwei, drei, keine Hitzefrei!

Silloin kun viimeksi asuin Saksassa oli tässä osavaltiossa käytössä vielä Hitzefrei, eli hellevapaa. Joku uusi säädös tai lakimuutos määrää, että vanhemmilla pitää olla mahdollisuus laskea sen varaan, että lapset todella ovat koulussa klo 12.45 asti. Siksi lapsia ei voi helteen vuoksi päästää kotiin etuajassa.

Olin juuri kävelemässä opettajanhuoneeseen viimeisen tunnin loppupuolella, kun näin ulkona yhden iltapäiväkerhon työntekijöistä ruiskuttavan letkusta vettä lapsien päälle. Voi sitä riemua! Yksi joukkio taas oli hakemassa vesiautomaatista lisää vettä mukeihinsa.

Kun ehdin kamerani kanssa ulos, oli vuorossa yleistä lotraamista saavissa olevan veden kanssa, mutta tämä leikki pistettiin nopeasti poikki, kun se alkoi mennä hieman yli. Ai että olisi tehnyt mieli itsekin pujahtaa saaviin ennen kuin lähdin pyöräilemään kotiin. Aivan tukalat oltavat! Asteita oli 34-35, ei näitä päiviä kiitos enää!

Avasin tänään television ja sieltä tuli sopivasti uutiset. Jossain toisessa osavaltiossa lapset oli päästetty kotiin jo tuntia ennen, eli lienee osavaltiokohtainen juttu.

Päivän lööppi: Opettaja yritti myrkyttää lapsia vanhentuneilla karkeilla!

Ai että hävettää!

Jaoin taas maanantaina tapani mukaan palkinnot edellisviikon Suomi-tietokilpailun voittajille. Tällä kertaa vuorossa olivat Niiskuneiti-pastillirasiat. Niitä voittajat mussuttelivat tyytyväisenä ohi kulkiessaan ja huutelivat, että enää pari jäljellä! Yksi tosin sanoi, että karkit ovat hieman kovia. Mutta muistikuvani mukaan kyseiset karkit ovat hieman sitkeitä.

Eilen sitten koulupäivän lopuksi tulee opettajanhuoneeseen kaksi nelosluokkalaista tyttöä ja heillä on minulle asiaa. Karkit kuulemma olivat olleet vähän oudon näköisiä ja tytöt olivat huomanneet, että parasta ennen -päiväys on jo ollut ja mennyt. NOLOA! Karkit ovat vain lojuneet kaapissa enkä ole yhtään katsonut milloin menevät vanhaksi. Karkit ovat menneet vanhaksi kaksi kuukautta sitten.

Maistoin tyttöjen rasiasta yhden mattapintaisen (kai ne normaalisti kiiltävät) karkin, joka oli kuitenkin pehmeä ja hyvänmakuinen. Pahoittelin kovasti ja sanoin, että olen ostanut karkit jo syyskuussa Suomesta enkä yhtään kiinnittänyt huomiota siihen, koska ne vanhenisivat. Sanoin myös, että mielestäni karkit voi kuitenkin rauhassa syödä, sillä kahdessa kuukaudessa ei ehdi tapahtua mitään ihmeellistä ja makukin oli vielä ennallaan. Joidenkin muiden elintarvikkeiden kanssa pitäisi olla varovaisempi.

Kivakiva, ei niitä askeja olekaan kuin vielä joku 10-20 kaapissa, en tiedä kehtaanko niitä enää jakaa! Lakupötköissä ei ollut päiväystä lainkaan mutta testimaiston jälkeen ne kyllä kelpaavat vielä hyvin palkinnoiksi, hieman suklaatakin on vielä jäljellä. Olin kuitenkin laskenut sen varaan, että kaikki mitä kaapista löytyy voi käyttää palkintoina.

Hupsis.

Mikä on pelin henki?

Tänään oli kolmosluokkalaisilla viimeisen kerran Suomi-kerhoa. Sää oli hyvä joten menimme suunnitelmieni mukaan pihalle. Leikimme mm. postilaatikkohippaa sekä Kukaa pelkää lumimiestä?.


Voi että lapset osaavat ottaa nämä leikit vakavasti! Jos ei heti saa olla se, joka ottaa kiinni, mökötetään sitten paikallaan koko hipan ajan. Sitten itketään, kun toisessa leikissä joku lapsi yrittää saada aina kiinni samaa. Niin, sehän on ihan järkevää taktiikkaa. Jos on noin saman verran lapsia ottamassa kiinni kuin on karkuun juoksijoita, onhan se järkevääkin, että jokainen saalistaa jotain tiettyä lasta eikä vain juokse minne sattuu.


Yhdellä pojalla oli vaikeuksia tulla riviin, joten käskytin hänet reunalle istumaan. No eikös kohta joku huuda, että tämä poika on kadonnut. Sinne oli tunkenut itsensä paksuun pusikkoon. Sanoin tästä myöhemmin hänen luokanopettajalleen, joka on myös ihan avuton. Vanhemmille soitetaan lähes päivittäin. Tällä pojalla on erikoislahjakkuutensa, mutta sosiaalisissa tilanteissa hän ei osaa käyttäytyä laisinkaan. En muista olenko kertonutkin aiemmin, mutta hänet on siirretty viime vuonna toisesta koulusta, koska hän vanhassa koulussa leikkeli jonkun luokkakaverinsa farkut saksilla... No, istukoot sitten piikkisessä puskassa jos niin tahtoo.

Lopulta oli valittajaa ja rutkuttajaa niin paljon, että käskin koko sakin takaisin sisälle, vaikka oli tarkoitus olla koko tunti ulkona. Vastalauseitahan siitäkin syntyi, mutta olen oppinut, että kerrasta poikki on hyvä menetelmä, silloin lapset todella näkevät kuinka vakavissani olen, ja parantavat käytöstään. Luokkahuoneessa ainakin meni vähän paremmin.

Vedin hatusta ohjelmanumeron, piirsin nopeasti parit eläimet taululle ja kirjoitin niiden nimet. Sitten oppilaat saivat samalla väriliidulla ympyröidä kuvan ja sanan ja sitten yhdessä mietittiin menikö oikein vai väärin. Näitä ei ole tunnilla opeteltu, mutta monet ovat pelanneet eläindominoa suomeksi.

Aktiviteetti keskeytyi, kun viereisen luokan tanssikerholaiset pyysivät katsomaan harjoittelemaansa esitystä. Siellä kuluikin lopputunti.

On se kyllä kamalaa se diskojytä, mitä nämä saksalaiset harrastavat... Jos olisin itse kyseistä kerhoa luotsannut, olisimme tehneet jotain aivan muuta. Mutta saksalaiset vauvasta vaariin kuuntelevat bluudapadipoja ja tykkäävät tanssia niiden tahdissa. Ei kai sille mitään voi. Olisi vain kivaa, että lapset saisivat muutenkin ilmaista itseään kehonsa kautta.


Ensi viikolla jaan oppilaille todistukset. Heh, siitä tuleekin kiinnostavaa. Kun lapset kuulivat tämän, huusi yksi jos toinenkin jo, että voivatko he ehdottaa itselleen arvosanoja... Tämä ryhmähän on ollut mitä on, ja arvosanat voisikin ennemmin antaa käytöksen perusteella, mutta enköhän minä silti aio lätkiä kaseja, ysejä ja kymppejä todistuksiin. Mutta olipahan sekin taas niin saksalaista, että koko luokan kuullen olisi pitänyt niitä numeroita taas pohtia. Ainakin omana kouluaikanani arvosanat olivat salaisia eikä niitä saanut selville kuin kaverilta kysymällä. Täällä ollaan ihan liikaa arvosanojen perään. Suomi-todistuksellakin haluan vain aiheuttaa hyvää mieltä ja antaa taas ripauksen Suomesta. Saan toivottavasti todistukset laminoitua ja kiinnitän mukaan pinssin, jossa on sekä Suomen että Saksan lippu. Onneksi virallisiin todistuksiin ei pidä antaa arvosanaa, olisin ihan pulassa!

Kirppis

Perjantaina iltapäivällä oli koulullamme kirppis. Kahden maissa iltapäivällä alkoi jumppasaliin valua perheitä myyntipöytien ja tavararöykkiöiden kanssa. Kolmelta loppuivat pystytyshommat, kun nelosluokkalaiset esittivät aulassa näytelmänsä. Voi sitä hepulia, minkä esiintyminen ja elävä yleisö saavatkaan aikaiseksi. Kun vain vanhemmat tietäisivät mikä huuto ja raivoaminen tuonkin esityksen takana on, eivät ehkä niin vuolaasti kiittelisi näytelmän ohjannutta opettajaa. Samaa ajatteli koulumme entinen referandariaatti, joka oli myös käymässä. Lapsilla tuntui olevan hyvä itsetunto, kun he itse itsensä taputtivat itsensä esittämään pari laulunumeroa vielä uudestaan. Yleensä kun Zugabe-huudot tulevat yleisön joukosta ;) Muutenkin olivat kuin mitäkin suuren luokan staroja, kun katsomon reunaan oli oikein vedetty punavalkoista teippiä esteeksi.


Aamuisten sateiden ja myrskyisyyden jälkeen päivästä tuli oikein kaunis ja porukkaa riitti. Ulos pystytettiin kahvio ja rehtori ja talonmies kiikuttivat pöytiä ja penkkejä ulos. Mukava oli istuskella ja rupatella työkavereiden kanssa ilman mitään kiirettä! Kakkuvalikoima oli aikamoinen, kun vanhemmat olivat leiponeet, ja tietenkin torstaina tekemämme korvapuustit olivat myöskin kaupan... Eivät tosin kauaa! Torstaina oli huhu jo levinnyt ja viimeistään perjantaina kaikki jo tiesivät, että niitä pullia saa kirpputorin yhteydestä. Yhdenkin torstaisen leipurin äiti tuli kertomaan, kuinka tämän leipurin pikkusisko, joka käy samaa koulua, oli jo hyvissä ajoin ilmoittanut, että haluaa ensin käydä ostamassa pullan ennen kuin menee kiertämään kirpputoria :)


Meinasi ihan itku tulla kun ajattelin, kuinka vähän aikaa enää on jäljellä. Minulle jää niin paljon hyviä muistoja ja olen saanut tutustua ihaniin lapsiin, joista muutaman mielelläni sulkisin lasipurkkiin ja ottaisin Suomeen mukaan. Mitähän mahtaisivat vanhemmat tuumata tähän ideaan? Yksikin lapsi tuli perjantaina välitunnilla sanomaan minulle, että hakee synttärinyytin ja minä jäin kiltisti opettajanhuoneen eteen odottamaan. Salamana hän jo juoksi takaisin kakkoskerroksesta. Olinkin häntä jo torstaina varsinaisena päivänä onnitellut, ja nyt sain hänen luokkakavereidensa ja luokanopettajansa tapaan perinteisen synttärinyytin. Kyllähän Suomessakin usein karkkia jaetaan (paitsi minä jonka heinäkuinen syntymäpäivä ei koskaan osu lukuvuoden aikaan), mutta täällä lapsilla (tai luulisin että pikemminkin vanhemmilla) on tapana kääriä karkkeja yms. paperiliinan sisään ja sitoa pakettinarulla. Omasta nyytistäni paljastui mm. hampurilaiskarkki, tikkari ja purkka, jonka mukana oli tatuointi. Kylläpä tulin hyvälle mielelle tuosta muistamisesta!


Kirpputoriltakaan en tyhjin käsin lähtenyt. Paikka oli todella vaarallinen, sillä moni halusi päästä eroon minulle tulevaisuudessa saksan opetuksessa hyvin hyödyllisestä tavarasta, lähinnä peleistä ja kirjoista. Tilaa ei ole matkatavaroissa enää lainkaan, mutta ostin silti kaksi peliä. Pääsin sitä paitsi kahdella eurolla eroon yksistä kengistäni, joita en ole käyttänyt neljän vuoden aikana kuin viidesti, enkä niitä halua enää Suomeen nurkkiin lojumaan. Pelit olivat hyvin pienikokoiset, ja voiko sitä paitsi nelosluokkalaisen pojan myyntipuheita vastustaa? Poika ensin teititellen kysyi minulta, enkö ostaisi lapselleni jotain hänen myymistään satukaseteista... Häkellyin hieman ja kyselin että mille lapselle ja poika ihmetteli että eikö minulla ole lasta. Apua, pitäisikö olla tai olenko joskus antanut niin ymmärtää? :D Pyysin häntä kuitenkin suosittelemaan parista hauskasta peliviuhkasta sellaista, jonka avulla suomalaislapset voisivat oppia saksaa. Kaupat syntyivät ja voi sitä huolellisuutta, jolla poika laski vaihtorahat antamalleni kahden euron kolikolle. Mahtava tilaisuus lapsille oppia rahankäyttöä ja laskea hieman matikkaa.

En tiedä, miten tätä oikeasti pelataan, mutta vaikutti erittäin hyödylliseltä. Korteissa on siis ylhäällä jokin esine ja alla sitä kuvaavia adjektiiveja tai yllä adjektiiveja ja alla esineitä, jotka ovat sellaisia. Näillä voi tehdä vaikka mitä!

Nenne eine Farbe. Nimeä jokin väri. Kyllä saksaa opiskelevan suomalaislapsen tähänkin pitäisi jossain vaiheessa kyetä vastaamaan :)

Pian on lähdettävä varaamaan paikkoja futiskatsomosta. Illasta tulee todella jännittävä. Toivon mukaan voin huomenna jakaa kanssanne Osnabrückin kaduilla aistittavaa juhlahumua ja saksalaisten juhlaa. Finaalipaikan varmistuttuakin oli koko kaupunki yhtä juhlaa, ilotulitukset ja kaikki. Olisihan se hienoa olla ihan aitiopaikalla, kun jotain tällaista tapahtuu. Viime vuonnakin olin juuri väärässä paikassa kun Helsingissä järjestettiin euroviisut. Ja kun tämä jalkapallo nyt vielä tuntuu olevan saksalaisille kaikki kaikessa!

Koulurakennuksen huumaaminen kanelintuoksulla

Tein tänään etätöitä. Olin ilmoittanut parille kollegalle, etten tule kahdelle ensimmäiselle tunnille, kuten yleensä, sillä pitää tehdä kotona taikina. Siinä olikin vaivaamista, kun tein litran taikinan, mutta kymmeneksi sain itseni koululle ja onneksi taikinarasiat olivat muovipussissa, olisin muuten voinut saada kummastelevia katseita, kun taikina pursuaa pyöränkorista yli ;)


Pyöräilen töihin 15-20 minuutissa ja näin aurinkoisena päivänä hiiva tykkäsi! Taikinalla oli muutenkin melkein kolme tuntia aikaa nousta ja opettajanhuoneen keittiössä se viimeistään tuli yli äyräiden, mutta onneksi ilmakuplat poksauteltuani sain sen kutakuinkin yhdessä osassa yläkerran luokkaan, jossa muut leivontatarvikkeet jo odottivat valmiina.

Aloitimme jo välitunnilla ja silti aika riitti juuri ja juuri. Kokemus sekin, kun yrittää opastaa kahdeksalle 10-vuotiaalle kuinka leivotaan pullaa. Näytin kuinka ihan tavallisia pikkupullia tehdään ja miten niistä voi muotoilla pullaukkoja (rusinoitakin olin tuonut napeiksi ja silmiksi). Tein myös yhden satsin korvapuusteja näytiksi, ja niitä suurin osa sitten alkoikin väsäillä. Näytin miten tehdään myös sellaisia spiraalikiekkoja, eli leikataan korvapuustipötköstä suoria paloja. Näistä vinkeistä huolimatta moni pyöritteli taikinasta makkaroita, voiteli ne, kieritti ja ripotteli päälle kanelia... Kerroin, että kaneli jää ihan kuivaksi hötöksi pullan päälle ja se kannattaisi ennemminkin laittaa täytteeksi.

Välillä mietin kuinka paljon perfektionisti sisässäni yrittää rajoittaa lasten luovuutta ja toisinaan omaanikin. Laittoi taas paljon ajattelemaan ja ehkä pikku hiljaa opin vähän rennommaksi ja sisäistämään ja hyväksymään sen, että on tsiljoona eri tapaa tehdä asioita ja silti kaikki voi onnistua hyvin. Myyntikelvollisiakin korvapuusteja syntyi mukavasti huomisen kirpputorin yhteydessä myytäväksi ja omaperäisemmät leipomukset lähtivät lasten mukaan. Pullat tosin pääsivät uuniin vasta oppilaiden lähdettyä, mutta pussitin ne heille valmiiksi ja kun heillä tänä iltana on vanhemmille teatteriesitys, saavat he pullansa suht tuoreina kotiin.


Välillä sai hieman komentaa ja huomauttaa sotkusta, mutta muuten puuha näytti varsin rentouttavalta ja mukavalta ja oppilaat keskittyivät hyvin tekemiseensä. Kuvotti hieman kun yksi poika läträsi margariinilla oikein kunnolla ja sitä oli pöydälläkin (minulla on margariini/voifobia...), mutta siivosipa edes sotkunsa jälkikäteen!

Ovella kävi hieman kateellisen näköistä porukkaa ja kolmosluokan Suomi-ryhmäläiset kysyivät koska he pääsevät leipomaan... Vastasin ihan suoraan ettei se onnistu, koska ryhmä on niin iso ja lisäksi rauhaton ja tottelematon. Sääli niiden oppilaiden kannalta, jotka mielellään leipoisivat ja käyttäytyisivätkin.

Kukaan ei voinut olla huomaamatta, että koulussa leivotaan. Pullien tuoksu nimittäin levisi ihan joka paikkaan, kun pullia kanniskeltiin kerrosten välillä ja paistettiin kahden keittiön uuneissa. Iltapäivällä oli tulossa joku kokous ja illalla teatterivieraita ja mietimme, että mahtaa olla heille aikamoinen pettymys, kun jo ulkona haisee korvapuusti mutta mitään ei olekaan tarjolla! Toivottavasti lapset muistavat mainostaa, että pullia on huomisen kirpputorin yhteydessä myynnissä kahviossa.



Pullat onnistuivat todella hyvin, en onnistunut polttamaan yhtäkään pellillistä vaikka koko ajan pitikin huidella siellä täällä. Kiertoilmauunille kiitos pullien kuohkeudesta, mitään muuta syytä en keksinyt sille, että pullat olivat ihanan pehmoisia, kuin vaahtokarkkia. Maistaa en voinut, koska tein taikinan tavalliseen maitoon. Mutta koemaistaja ainakin kehui omaa pullaansa herkulliseksi :)


Ensi viikoksi lupasin reseptin ja siitä on kiinnostunut moni muukin. Osnabrückissä leivotaan tulevaisuudessa toivottavasti paljon pullaa ;)