Ihanat, kamalat kollegat

Olen kyllä todella iloinen siitä, että minulla on ihania ja huolehtivaisia kollegoita, jotka auttavat tarvittaessa. Tällä hetkellä avuntarpeet liittyvät hyvin käytännöllisiin asioihin eikä niinkään työjuttuihin. Vaikka oma lähtöni on vasta parin kuukauden päästä, on sitä ennen kuitenkin järjesteltävä yhtä ja toista, lähinnä tavaroidenkuljetusta.

Asuntomme entisen vuokralaisen isä lähtee hakemaan tytärtään Suomesta reilun viikon päästä, eri juuri kun oma isäni ja siskoni ovat täällä. Lähdemme lauantaiaamuna viemään tuohon kyytiin menevää tavaraa n. 90 kilometrin päähän. Kyselin kollegoilta autoa lainaan ja vaikka aluksi kukaan ei oikein osannut sanoa mitään, oli niitä yhtäkkiä tarjolla kolme.

Kyselin myös varapatjaa, ellei joku tulevasta kolmesta vieraastamme halua nukkua lattialla. Varapatjaa ei kellään tuntunut olevan, mutta viittä vierashuonetta tarjottiin. Olisin siis itse voinut nukkua jonkun kollegani vierashuoneessa, mutta onneksi yksi varapatjakin ilmaantui eräältä työkaverilta, joka ei ollut paikalla kun patjaa ensimmäistä kertaa kuulutin. Tänään toinen kollega taas oli tuonut kouluun makuualustan, kun olin alun perin sanonut että sellainenkin kelpaa. Olin sitten unohtanut kertoa, että patja löytyi jo toisaalta.

Saamme myös viikon päästä yhdeltä työkaverilta aterimet. Me toimme tänne nimittäin Savoniat, jotka haluamme ehdottomasti takaisin Suomeen ja ne lähtevät siis reilun viikon kuluttua. Loppuajaksi saamme yhden setin lainaan. Kollega on kovin pahoillaan, kun heillä on niin rumia mutta yritin lohduttaa ettei sillä ole meille todellakaan mitään merkitystä.

Mutta osaavatpahan nuo kollegat myös ottaa todella pannuun. Eivät tosin nuo samat mukavat kollegat, vaan yllättäen taas se yksi pian eläkkeelle jäävä tiukkis. Minun oli tarkoitus pitää yhdelle nelosluokalle Suomi-tunnit eilen ja opettaja lupasi pinnistää teatteriharjoituksen niin, että oppilaat pääsisivät ajoissa tunnille ja luokan oma opettaja sanoi, että saan ainakin puolet siitä tunnista... No, 10 minuuttia ennen tunnin päättymistä oppilaat sitten vihdoin tulivat. Emme tietenkään ehtineet sen 10 minuutin ja seuraavan kokonaisen tunnin aikana kuin katsella kuvia, ensi viikolla joudun kuitenkin menemään uudestaan muiden aktiviteettien kanssa. Ärsyttävää. Olen vilustunut ja hyvin puolikuntoinen, pidemmät yöunet eivät olisi olleet pahitteeksi.

Uskomattominta on, että tämä tyyppi itse aina penää tietoa mahdollisista poikkeuksellisista jutuista mutta ei sitten vaivaudu muille kertomaan, mikäli hänen vuokseen jokin asia muuttuu. Olen monesti turhaan valmistellut tunnit ja tuonut tarvittavat varusteet koululle.

Tänään englannin pienryhmätunti ei mennyt ihan kuten piti, koska vain puolet oli paikalla ja tarkoitus oli katsella videolta pari viikkoa sitten kuvattuja haastatteluilta. Ehdotin oppilaille ensin, että he voisivat mennä normaaliin opetukseen, koska joudumme katsomaan haastattelut kuitenkin ensi viikolla uudestaan kun loputkin oppilaat ovat paikalla, mutta siitäkös syntyi meteli. He harmittelivat sitä, että englanti niin usein jää pois tyhmien teatteriharjoitusten jälkeen. No, katsoimme haastattelut kertaalleen ja lopun aikaa Heinähattua ja Vilttitossua.

Enkä lainkaan kummastele, jos lapsia alkaa harjoitukset kyllästyttää. Eilinenkin oli kamalaa huutoa. Olimme opettajanhuoneessa toisen kollegan kanssa ja hän jossain vaiheessa sulki oven, kun ei kestänyt kuunnella sitä huutoa aulasta. Siinä sitten hieman kuiskien juoruilimme ja kauhistelimme ja kerroin, että olin toisen nelosluokan opettajalle sanonut, kuinka harjoitukset mielestäni ovat liian tiukkoja. Hän kuitenkin sanoi, että tämä karjuja tekee sitä todella ammattitaitoisesti. Juorukumppanini sanoi, että edellisen sanonut opettaja on hyvin sopeutuvainen, eikä ilmeisesti oikein uskalla sanoa vastaan tai myöntää, ettei toisen opettajan käytös hänenkään mielestä ole hyvää. Tämä karjuja on kuitenkin aika dominantti, joten en ihmettele jos kukaan ei hänelle oikein uskalla sanoa mitään negatiivista.

Onneksi suurin osa kollegoista kuitenkin on mukavia! Ekaluokan opettajallekin sanoin eilen, että tulen sitten aamulla pitämään Suomi-tuntia ja hän kysyi että koko tunniksiko ja kun vastasin että kyllä, hän vain hihkaisi mahtavaa ja piti peukkua pystyssä. Eräiltä opettajilta saat monta viikkoa kinua, että malttaisivat antaa Suomi-spesiaalille kaksi tuntia... Nyt ei kuitenkaan puutu enää kuin neljältä luokalta kakkososio ja kaikille luokille pääsen pitämään sen ennen kuin suurin osa materiaalistani lähtee Suomeen.

Puolen tunnin työpäivä

Pidin tänään enkkua ekiksille 7.45-8.15 ja siinäpä se... Lähdin työpaikalta 13.20. Mitä tekeekään opettaja sinä aikana, kun on työpaikalla, muttei pidä oppituntia? Ensinnäkin olin valmistautunut pitämään kaksi tuntia, joista ainakin toisen itsenäisesti, mutta nelosluokan näytelmäharjoitukset nyt vain jyräävät... Jyräsivät jo viime viikollakin pienryhmän päälle, mutta nyt ei normaaliakaan enkuntuntia pidetty, joten hengailin koululla oikeastaan koko päivän turhaan!

Sain kuitenkin vaikka mitä aikaiseksi, vaikka välillä juorusin ja läpisinkin kollegoiden kanssa. Tein vihdoin tukioppilaalleni harjoitusmonisteen epäsäännöllisistä monikkomuodoista ja suunnittelin huomisen kolmosen enkuntunnit, jotka pidän aivan yksin. Kirjoitin ylös mitä tein aamulla ekaluokkalaisten kanssa. Muistaisin kyllä huomiseksi, mutta joskus tulevaisuudessa saatan olla kiitollinen siitä, että olen kirjoittanut asiat ylös.

Sitten hieman haahuilin viemässä lisää vastauslappuja Suomi-visan luokse, seurasin näytelmäharjoituksia, otin vastaan luokkaretkeltä palaavia kolmosia, luin ilmoitustaululle kiinnitetyn uutisen siitä, kuinka koulumme oli viikonloppuna talkoiden jälkeen joutunut ilkivallan kohteeksi ja perehdyin tarkemmin Bruno-nalleen, jonka on tarkoitus lähteä pienelle Suomi-kierrokselle!

Näytelmää ohjaava kamala kollegani sanoi minulle, että voin tulla seuraamaan näytelmäharjoituksia kun pienryhmää ei pidetä, voisin antaa vinkkejä tms... En nyt kehdannut sanoa, mutta ainoa vinkki mikä mieleeni tuli oli se, että opettaja voisi räyhätä ja huutaa lapsille vähemmän, kehua heitä enemmän, olla ystävällisempi ja antaa lasten näytellä kohtaukset loppuun eikä välissä raivota jokaisesta pienestä ylimääräisestä liikkeestä. Opettajanhuoneessakin on ihan tarpeeksi kestämistä, vaikka ovet olisivat kiinni, kaikki se huuto kuuluu sinne... Lapsiparat. Mahtaako näytelmän teko olla hauskaa, kun joku mummo on koko ajan natisemassa vieressä...
















Kolmosluokkalaiset olivat samalla todella väsyneen mutta myös erityisen tyytyväisen näköisiä. Silmät kiiluen he kertoivat kaikista käärmeistä, hyönteisistä ja piraijoista joita olivat nähneet. Järjettömän kokoisia laukkuja ja perässään raahasivat, mutta toisaalta en ole mikään sanomaan... Kuudennen luokan leirikoulussa minulla oli kolme laukkua, mutta reissussakin tosiaan oltiin viisi päivää eikä kaksi, kuten nämä sankarit. Edellisillan pyjamadiskosta toipuvista lapsista osa haettiin heti kotiin ja osa jäi seuraamaan isompien näytelmäharjoituksia kyytejä tai iltapäiväkerhoa odotellessaan.

1-2-3

Olen sopinut kolmansien luokkien opettajien kanssa, että häiriköivimmät tapaukset eivät osallistu Suomi-kerhoon ensi viikolla vaan saavat jotain kirjoitustehtäviä ym., josko niitä piiperrellessä alkaisi Suomi kiinnostaa enemmän ja ehkä sitten tulisi käyttäydyttyäkin siellä kun tietää mihin joutuu meluamisen jälkeen. On tietenkin kurja, jos nämä muutamat oppilaat hyppivät sitten edestakaisin ja kun etenemme muiden kanssa, he putoavat kärryiltä ja häiriköivät turhautuessaan vielä enemmän.

Odotan huomista suomen tuntia todella paljon, ryhmämmekin on sitten vihdoin valmis kun kaksi lasta liittyy seuraamme. Kaikenlaisten ongelmien ja ongelmatapausten keskellä on aivan ihanaa saada nähdä oppilaiden oppimisen into ja se kuinka heidän mielessään tapahtuu käsitteellistä muutosta, uusia asioita yhtäkkiä loksahtelee paikoilleen ja vanhat väärät mielikuvat väistyvät.

Ekaluokkalaiset olivat aamulla ihania. Pelailtiin bingoa ja mikä pettymys kun otettiinkin yksi peli. On kaksi asiaa, joita oppilaat voisivat tehdä viikosta toiseen heinäkuuhun asti ja ne ovat bingo sekä sutsisatsisatsaa. Toinen ekaluokka menee enemmän meikäläisen pillin mukaan, mutta nämä keskiviikkoiset oikeasti toivovat itse jotain juttuja. Lauloimme tänäänkin vielä numerolaulua, jota vaivihkaa videoin, siitä siis näyte ja lisäksi lapset piirsivät lempieläimiänsä. Voi sitä tuskaa kun "en mä osaa"... Piirsin malliksi hyvin yksinkertaisen ja hölmön pupun, joka sitten oppilaiden mielestä oli niiiiin hieno... Varmaankin siksi koska olen opettaja. No, voikin arvata että kolmasosa luokasta piirsi pupun. Mutta syntyi paperille myös elefantti, pari kukkoa, kissa, koira ja muutamia heppoja. Laiskimmatkin pojat keksivät missä aita on matalin – paperilla luikertelee käärme! Yksi tyttö aloitti piirtämisen vasta muiden värittäessä jo kuviaan. Hän ei kuulemma osannut piirtää lempieläintään hevosta. Hänen penaalissaan oli kuva söpöstä lampaasta ja ehdotinkin, että hän ottaisi siitä mallia ja tekisi lampaan. Seuraavan kerran kierrellessäni paperi oli edelleen valkoinen. Kerroin, että lammas olisi oikein passeli, sillä Englannissa on paaaaljon lampaita. Ja mikä upea lammas paperille syntyikään! Vierustoverit tulivat minulta kyselemään, oliko tyttö ihan itse piirtänyt. Tyttö tarvitsisi hieman itsetunnon kohotusta!



Lauloimme siis vuorolauluna Jaakko-kullan melodiaan numeroita, pahoittelen omaa kaakatustani...

Nelosluokkalaiset olivat aivan kyltymättömiä ruokakorttien kanssa. Veivasimme ihan samaa rataa kuin edellisviikolla, tosin sillä poikkeuksella, että ryhmässä oli nyt paljon enemmän oppilaita paikalla. Olin suunnitellut vaikka mitä variaatioita, mutta ehdimme tekemään vain kaksi ensimmäistä, joten ensi viikolla jatkamme. Ruoka-aineet ovat oppilaille jo aika tuttuja, joten tuntuu hassulta niitä nyt ikään kuin opetella, mutta pääasia onkin saada oppilaat puhumaan. Tavallisilla englannintunneilla ei oikeastaan harjoitella minkäänlaista vuoropuhelua, ainoastaan lauluja ja sen sellaisia. Nyt oppilaat joutuvat oikeasti ilmaisemaan erilaisia asioita eivätkä ne ruoatkaan niin helppoja ole... Monilla lapsilla on vielä sanat hukassa eikä ääntäminen ole mitenkään kehuttavaa, mutta niitä siis yhdessä työstämme. Ainakin ensi viikolla vielä saan pitää tunnin yksin ja ajattelin ehdottaa toiselle opettajalle, joka nyt tekee myös vararehtorin hommia, että voisin ottaa koko kurssin omille harteilleni. Tuntuu kivalta aluksi pitää täysin omaa opetusta pienemmälle ryhmälle, ei tarvitse heti heittäytyä minkään susilauman syötäväksi.

Saksalainen koulujärjestelmä ja opettajat kehittävät oppilaista säikkyjä ja pelokkaita ihmisiä. Kodillakin tietenkin voi olla vaikutuksensa. Viimeisellä tunnilla oli nelosluokan englantia, ja lapset meeting pointin kautta taas siirtyivät chat pointeille harjoittelemaan talviaiheista laulua... Mielestäni yhtä tyhjän kanssa! Näillä chat pointeilla voisi oikeasti harjoitella pieniä keskusteluja, ihan jotain parin fraasin toistoa ennemmin kuin jonkun laulun ulkoaopettelua. No, joka tapauksessa. Pari chat pointtia oli käytävän puolella, jossa olin seuraamassa oppilaiden tekemisiä, kun kaksi tyttöä tulee käytävään ja kysyy mitä tulisi tehdä. Vieressäni olevat pojat nappaavat heiltä vihreän chat point -kiekon ja minä tietenkin kummastelen, etteikö heillä olisi omaa. Käsken tytöt takaisin sinne mistä kiekon löysivät ja kerroin mitä siellä tulisi tehdä, pojat antoivat kiekon mukaan. Ihmettelin vielä mihin läpyskä on kadonnut, koska tiesin laittaneeni sellaisen juuri sille kohdalle, jossa pojat seisoivat. Hätääntyneenä he selittivät, etteivät ole sitä piilottaneet, rikkoneet, hukanneet jne. jne. Katselen vähän ympärilleni edelleen todella kummissani, kun toinen pojista sitten kertoo, että vahingossa liukastui läpyskään ja jalallaan huitaisi sen vieressä olevan tilan puolelle oven alta... No, sellaistakos sattuu. Avasin toimiston oven, nappasin läpyskän lattialta ja annoin sen pojille ja jatkoin matkojani. Ehkä poika oli tahallaan pelleillyt ja potkinut läpyskää, ehkä ei. Koko ajan he joka tapauksessa tutisivat ihan kuin odottaisivat pahemmankin luokan rangaistusta.

Jummijummijuu

Olen lomalla. Todistusten vuoksi koulu loppuu huomenna kaikilla jo 10.50 ja minulla olisi sitä ennen ainoastaan enkkua ekiksille 7.45-8.15 ja kyseisen luokan opettaja sanoi, ettei minun todellakaan sitä varten tarvitse tulla. Joten niinpä olen ollut tänään jo klo 11 lähtien lomalla.

Huomenna lähden junalla kohti Weezeä, josta otan vielä paikallisbussin lentokentälle ja sitten lennän Glasgow Prestwickiin ja palaan sunnuntaina. Kirjoittelinkin tänään vähän varastoon, niin riittää ehkä lukemista poissaoloajalleni ;)

Koululla on käynyt joku musiikinopettaja laulattamassa eka- ja tokaluokkalaisia ja tänään oli heidän musiikkiesityksensä. Opettaja vaikutti aika kuivakalta ja niin osa esityksistäkin, mutta tässä videot muutamasta laulusta, jossa oli vähän jotain menoakin. Ensimmäisessä kaikki tuntuvat olevan ihan pihalla, mutta toisessa on vähän vakuuttavampaa meininkiä.



Pikku Birce intoutui laulamaan lopuksi todella kovaa ja heiluikin iloisesti ja nypläsi koko ajan paidanhelmaansa ja hänen luokanopettajaankin kuiskasi minulle kuinka Bircellä on vähän omaa kivaa – vaikka hauskanpitoa homman ei kuulemma pitäisi olla. Ilmeisesti tämä opettaja tuntee musiikinopettajan ja hänen metodinsa paremmin... Sääli, jos sellaisessa oppiaineessa kuin musiikissa ollaan jotenkin jäykkiä! Pieni jamittelu tekisi aina hyvää.

Vaikka pääasiassa meni nuotin vierestä ja sekatahdissa, olivat lapset silti aivan ylisuloisia! Ihanaa, että on edes joku ihmisryhmä, joka ei häpeile ja mieti liikoja vaan tekee innolla!

Mukavaa lomaa, jos ei muille niin ainakin sitten itselleni ;)

To du or not to du?

Unohdin taannoisesta listauksesta yhden, joka tosin liittyy siihen kohteliaisuuteen: teitittely (Sie, siezen, Siezen) ja sinuttelu (du, duzen, Duzen). Ja sehän nyt ei varsinaisesti ole stereotypia vaan ihan täyttä totta ja varmasti hamaan maailmanloppuun asti, saksalaiset eivät varmasti formaliteeteistaan hevin luovu.

Aihe on itselläni jatkuvasti ajankohtainen ja ongelmallinen. Olen lukenut saksaa viidennestä luokasta lähtien ja tietenkin koulussakin opimme sinuttelun ja teitittelyn ja niiden eron. Ne ovat silti aina aiheuttaneet minulle harmaita hiuksia ja edelleenkin joudun pohtimaan asiaa lähes päivittäin, mokoma juttu tulee myös uniini! Ja sekös vasta lisäongelmia aiheuttaakin, kun en muista että sinuttelenko jonkun kollegan kanssa oikeastikin vai vain unessa.

Kun kävin Saksassa yhdeksättä luokkaa koulussa vielä sinuteltiin oppilaita. Luokasta 11 eteenpäin eli suomalaisittain lukiossa oppilaita alettiin teititellä ja sai muistaakseni itse päättää käyttääkö opettaja oppilaasta etunimeä vai sukunimeä Herr- tai Frau-tittelin kanssa. Ja opettajaa tietenkin teititellään! Sepäs olikin noloa, kun ensimmäisenä koulupäivänä sinuttelin opettajaani... Vaikka sitä olisi viisi vuotta harjoitellut saksankirjoissa, tapa on suomalaiselle niin vieras, ettei se heti luonnistu vaikka kieli ja kulttuuri vaihtuisikin. Käytin myös tanssikouluni opettajasta nimeä Ilonka ja varmasti (ainakin aluksi ennen kuin opin tavoille) sinuttelin häntä, kun muut kutsuivat häntä Frau Theisiksi ja arvovaltainen hän toki olikin, entinen primaballerina.

Silloin 16-vuotiaana minua kuitenkin teititeltiin jossain, esimerkiksi pankissa, vaikka pölähdinkin sisään rastatukassani ja lökäpöksyissäni (hieman kärjistäen). Vähemmästäkin menee sekaisen kuin tällaisesta ei-johdonmukaisesta käyttäytymisestä.

Hoidin eräässä perheessä lapsia, enkä oikein koskaan tiennyt, kuuluisiko minun sinutella vai teititellä perheen äiti, jonka kanssa aika pitkäänkin joskus juttelimme, häntä huomattavasti vanhempaan mieheensä minulla oli aika etäinen suhde joten teitittely oli selvä tapaus, mutta entäs molempia puhuteltaessa? Jos nyt ilmestyisin heidän ovelleen monen vuoden jälkeen, uskoisin että sinuttelisimme.

Koulussa lapset sinuttelevat opettajia ala-asteella eli nelosluokkaan asti. Jotain muutosta on nyt tosin ilmassa, sillä nelosluokkalaiset ovat yhtäkkiä alkaneet teititellä minua, ehkä luokanopettajat valmentavat heitä jo uusia kouluja varten, sitten kun on todella osattava teititellä. Minusta on outoa, että he nyt yllättäen teitittelevät. Rouvittelukin on jo tarpeeksi epämiellyttävää.

Aikuiset pääasiassa teitittelevät toisiaan. Sinunkauppoja kuitenkin tehdään paljon ja minullakin on enää vain muutama työkaveri, joiden kanssa teitittelen ja heistä yksi on se kamala haahka, joka on niin arvovaltainen että hänen kanssaan sinuttelee vain pari kollegaa. Minä en missään nimessä voisi ehdottaa sinunkauppoja, olen sekä nuori että uusi kollega. Aloitteen pitää aina tulla "ylempää". Sinunkaupat tehdään esimerkiksi sanomalla, että voit kutsua minua Anna-Riitaksi jolloin oletus on että se pätee toisinkinpäin tai wir können doch einfach du sagen eli voimme ihan hyvin sinutella. Harvoin tällaisesta tarjouksesta kieltäydytään. Minulla on muutama kollega, joiden kanssa en ole sen kummemmin sinunkauppoja tehnyt, mutta heidän alettua sinutella minua olen minäkin alkenut sinutella heitä.

Kahdesta kollegasta olen nähnyt unta, että he ovat sinutelleet minua, vaikken mielestäni oikeasti ole heidän kanssaan sinutellut. Toisesta olin varma, toisesta epävarma. Tänään kuuntelin siis oikein tarkkaan toisen puhetta ja toden totta, hän kyllä sinutteli! Vai olikohan se taas unta? Kivaa joka tapauksessa, minusta moinen formaliteetti on ihan puppua kahden ihmisen välillä, joiden pitää tehdä töitä yhdessä.

Perussääntö siis on, että teitittele aina! On huomattavasti vähemmän noloa, jos joku tokaisee että älä nyt turhia tärkeile, sinutellaan vaan, kuin se että sinuttelet jotakuta ja saatat loukata kyseistä henkilöä todella pahasti. Joitain poikkeuksia on ja yksi taitaa olla vähän uudempi trendi, ainakin nykyisen tanssikouluni johtajaa kaikki tuntuvat rennosti sinuttelevan ja hänkin on alusta alkaen sinutellut minua. Kuntosaleilla ollaan niin rentoa niin rentoa että tittelit heitetään nurkkaan ja ohjaavat sinuttelevat asiakkaita välittömästi. Vaikka itse sinuttelusta enemmän pidänkin, tunnen silti täkäläiset normit, joten tapa tuntui minusta aluksi epämiellyttävältä. Olisi tehnyt mieli sanoa, että mikäs sinä olet minua sinuttelemaan kun ei olla koskaan ennen tavattu. Mutta siis oikeasti on kivaa, että sinutellaan. Myös jossain ravintoloissa tai baareissa saatetaan automaattisesti sinutella, ja ymmärrän sen täysin nuoren ikäni ja usein myös paikan tyylin vuoksi. Odottaisin silti, että hienommassa ravintolassa minuakin teititeltäisiin ja nuorekkaassa kahvilassakin kuitenkin edes vanhempaa väkeä teititeltäisiin, enkä nyt ota kantaa mistään ikärajoista ;)

Kavereiden vanhempien teitittely/sinuttelu riippuu varmasti täysin siitä kuinka pitkäaikaisia kavereita ollaan ja vanhempien mieltymyksistä. Monet lapset kuitenkin puhuttelevat kavereidensa vanhempia sukunimen ja Frau- tai Herr-tittelin kanssa. Itselläni vastaava ongelma on nyt ollut kollegoideni puolisoiden kanssa puhuminen. Onneksi he ovat usein pian sinutelleet minua joten olen itsekin uskaltanut. Looginen ratkaisu tähän jotenkin olisi, että teitittelen jos teitittelen kollegaani ja sinuttelen jos myös työkaverini kanssa sinuttelemme. Ei pitäisi tätäkään siis kuitenkaan ottaa tavaksi.

Saksalaiset ovat muutenkin tittelirakasta kansaa ja monet varmasti havittelevat hieman lisävarusteita sen tavallisen Herr- tai Frau-tittelin rinnalle. Vaatimattomimmat eivät tietenkään tyydy vain yhteen samaan ja niinpä Saksasta löytyy enemmänkin näitä eilisissä vaaleissa ehdolla olleen sedän tittelikaimoja Herr Professor Doktor Doktoreita. Täkäläinen tohtorintutkinto on ilmeisesti hieman suppeampi kuin suomalainen, joten professoriksi mieliessään kandidaatit väsäävät vielä toisen väitöskirjan ja tottakai tohtorititteli tuplataan!

Lopuksi vielä päässäni soiva laulu, jota lauloimme edesmenneen saksanopettajani Rauno Janhusen tunnilla, laulu taisi olla koulu-tv-sarjasta Anna, Oskar und Herr Schmidt (jota äitini minullekin nauhotti telkkarista, kunnon hikke olin).

Ich bin ich und du bist du, ich heiße Anna-Riitta und wie heißt du? Ja sitten epämääräistä taputusta. Ja tämä kiersi sitten koko luokan läpi. Rääkkään renkutuksella varmasti omiakin oppilaitani ;) Vähintäänkin Ranen kunniaksi!

Geil, sexy!

Schulkindergartenissa oli taas kova meno päällä.

Hieman sähäkkyyttä tunteihin toi poikapoppareiden tai minkä lie hoppareiden tavoin sulavasti tanssiva silmälasipäinen Alexander, joka hoki sanoja geil ja sexy, jotka oikeastaan tarkoittavat samaa asiaa, mutta sanaa geil käytetään myös ihan vain tarkoittamaan makeeta, siistiä. Tätä hokiessaan hän huitoi käsiään kuin jokin räppäri ja sitten taas pyörähteli ja nyki päätään. Poitsu on tainnut katsoa hieman Vivaa tai Music Televisionia. Oli vaikeaa yrittää päättää oliko asia hyvä vai huono. Jokin synnynnäinen rytmitaju pojalla ainakin on ja sulavat liikeradat, voisin hyvin kuvitella pojan hurmaavan teinityttöjä joskus tulevaisuudessa isommillakin areenoilla. Mutta onko välttämätöntä, että kuusivuotias hokee geil ja sexy, joiden ei oikeastaan pitäisi vielä tuon ikäisten sanavarastoon kuulua.

Vaikka meno oli hetkittäin todella rauhatonta, moni lapsi tsemppasi ja pystyi keskittymään yli kykyjensä. Pienen taittelun ja leikkelyn jälkeen luokassa leijaili upeita lumihiutaleita. Silloin näitä lapsia kehutaankin oikein olan takaa. Toivottavasti he osaavat yhdistää ahkeran ja reippaan tekemiseen positiiviseen palautteeseen ja pikkuhiljaa hiffaavat, millaisella käytöksellä saa kehuja. Ja ne, jotka eivät ihan niin hyvin tsempanneet, saivat tietenkin asianmukaista iloista kannustusta.

Toisessa nelosluokassa, jonne kävin viemässä Suomi-tietokilpailun ensimmäiset palkinnot, oli hieman kyseenalainen kannustus ja palautteenanto menossa. On tärkeää, että lapset oppivat jossain vaiheessa antamaan palautetta ja vertaisarviointi tulee tutuksi, täällä sen pitää tapahtua todella aikaisin sillä neljännen luokan jälkeen siirrytään uuteen kouluun, jossa pitäisi sitten jo osata kaikenlaista.

Kaksi tyttöä oli juuri pitänyt jonkun esitelmän ja opettaja pyysi sitten oppilailta ehdotuksia arvosanoiksi. Nämä tytöt olivat selvästi tehneet hommansa hienosti, sillä ehdotukset liikkuivat siinä ykkösessä, toiselle tytölle joku ehdotti kakkosella alkavaakin. Täällä 1 on paras arvosana ja 6 huonoin ja se on oikeastaan jo hylätty. Näin kuitenkin kuinka toista tyttöä harmitti tämän "paremman" tytön korkeammat arvosanat ja hän yritti aina välillä avata suutaan ja jotenkin selittää, miksi ei itse pystynyt yhtä hyvään.

Minun mielestäni opettaja antaa arvosanan (jos on pakko antaa moinen) ja lapset voivat antaa palautetta muulla tavalla. On myös jotenkin nöyryyttävää, jos sitten joku ei ole esitelmäänsä niin hyvin tehnyt ja saa vaikkapa vitosia. Kävin Saksassa koulua vuoden 16-vuotiaana ja silloinkin jotkut opettajat luettelivat jokaisen arvosanat ääneen. Minusta se ei ole oikein. Ei kenenkään tarvitse tietää toisten oppilaiden arvosanoja, eiköhän heillä ilmankin tätä tietoa ole käsitys toistensa koulumenestyksestä.

Ihanteellisintahan olisi, jos ei tarvitsisi antaa arvosanoja ollenkaan tai ne annettaisiin oppilaan oman kehityksen perusteella, ei verrattuna muihin oppilaisiin. Jotenkin tekisi mieli palkita enemmän sitä, joka on vaikka lyhyen ajan sisällä tsempannut ja parantanut hirmuisesti kuin sitä, jolle kaikki on aina ollut helppoa. Yleisdidaktiikan tentissä yli kolme vuotta sitten suunnittelinkin jonkinlaisen arvioinnin mallin, joka perustuisi oppilaiden henkilökohtaiseen kehitykseen eikä johonkin gaussinkäyriin ym. Ehkä palaan myöhemmin tähän malliin.

Ja kertokaahan minulle miten opettajat muistavat ja hallitsevat kaiken!? Muistin itse tänään printata kirjeet Eurooppa-kerholaisten kotiin, mutta unohdin tietenkin jakaa ne, vaikka tunnin alussa niistä puhuinkin. Ehkä ne vain pitäisi ottaa heti esille eikä hautoa kassinpohjalla... Eli saan juosta huomenna lasten perässä lappusia jakelemassa, argh!

Saksalaislasten maantuntemus

Eilen englannintunnin aikana kolme oppilasta teki jälkikäteen jotakin koetta. En tiedä tekivätkö sitä uudelleen vai ensimmäistä kertaa esim. sairastumisen vuoksi. Lopputunnista menin luokan takaosaan ja yksi koetta tehnyt poika kysyi voisiko käydä vessassa. Kerroin, että kello soisi ihan muutaman minuutin kuluttua. Vilkaisin samalla koepaperiin, joka käsitteli Saksan osavaltioita.

Muistan, kun Frau Albert (jota muutama on tänään kutsunut Warburgiksi tms., olen ihan pihalla) valitti joskus opettajanhuoneessa kun lapset eivät edes tiedä mitkä ovat idässä ja mitkä lännessä... Mitenköhän hän niitä paukuttaa lasten päähän? Ei ole tuntunut menevän jakeluun edes koko käsite Bundesland. Poika katsoi minua hieman hätääntyneenä ja hänen koepaperinsa näyttikin aika tyhjältä... Etelässä sijaitsevia osavaltioita oli hänen mukaansa Sveitsi ja Württemberg... Oikea vastaushan olisi Baijeri ja Baden-Württemberg.

Kävi poikaa sääliksi jo valmiiksi. Arvaan, minkälaiset huudot hän saa opettajaltaan... Mietin, olisiko pojalle jäänyt osavaltiot mieleen, jos olisi saanut pelailla joulumarkkinoilta ostamaani Saksa-palapelia. Schulkindergartenin opettaja kertoi kuinka 1970-luvulla, ajalla ennen kopiokoneita, oppilaat tekivät itse paljon enemmän. Opettajille oli käytössä leimoja, joiden sisälmykset oppilaat sitten omalla paperillaan värittivät. Siinä tekemisen lomassa osavaltiotkin varmasti jäivät paremmin päähän. Tai sellaisilla leikeillä joita kokeilimme Bonnin tapaamisessa.

Kaiken kukkuraksi pojan vieressä hänen näköetäisyydellään oli valtava Saksan kartta, josta osavaltiot olisi helposti voinut napata. Luokasta jo poistuttuamme sanoin hänelle, että vasta lopuksi tajusin, että siinähän oli se kartta. Poika taas hieman pelokkaana sanoi, että oli itsekin huomannut sen tunnin päätteeksi, mutta hänen vastauksensa olivat oman oppimansa perusteella kirjoitettuja. Toivottavasti hän ei luullut että yritin syyttää häntä lunttauksesta. Itse olisin varmasti mokomaa karttaa käyttänyt hyväksi ;) Pojan vastauksista kuitenkin näki, että hän on ollut rehellinen ja kehuin häntä siitä (en tietenkään sanonut, että vastaukset oli ihan päin honkia).

Millaisiakohan asioita olen itse oppinut Suomen maantiedosta ala-asteella. Mahdoimmeko opetella jotain maakuntia, kaupunkeja, vesistöjä? Minkälaisia tietoja voi vaatia esim. 10-vuotiaan osaavan. Mitähän osaan enää... Joku opettaja kysyi Suomen kartasta että mikäs meri se siinä ja tuossa ja sanoi, etten tiedä ja tarkistin kartasta ja mikä hämmästely, pitäisihän minun ne osata jos niitä aion lapsille opettaa. No, katsotaan päästäänkö ihan sinne asti ja haloo, opettaja voi aina tarkistaa tällaisia tietoja! Tärkeämpää olisi osata erilaisia tapoja opettaa ne asiat lapsille. Ja siksipä suomalainen opettajankoulutus onkin niin hyvä, kun siinä keskitytään itse pedagogiikkaan ja didaktiikkaan, miten opetetaan. Toissijaista on se mitä opetetaan. Saksassa tulevat luokanopettajat taas opiskelevat teoreettisesti joitain aineita ja maisterintutkinnon jälkeen suorittavat (esim. Niedersachsenissa eli Ala-Saksissa) puolitoistavuotisen referendariaatin, jossa tulee ensimmäistä kertaa opettaminen ja käytäntö mukaan. Heidän didaktiset työkalunsa ovat pitkälti oma-alotteisesta itseopiskelusta kiinni.

Saksalaista pedagogiikkaa 2

Vaikka nyt olen hyvällä tuulella ja jouluisalla mielellä on silti vielä pakko vähän palata niihin ikäviin asioihin, kirjoittelen kyllä joulujuhlastamme vielä ja upeasta pukistamme!

Haluaisin antaa yhden ihan konkreettisen esimerkin siitä, kuinka opettajat kurittavat lapsia. Meidänkin koulussamme on tietenkin myös niitä kaikkein kamalimpia ja tiukimpia ja näistä yksi on pian eläkkeelle jäävä rouva, joka kyllä muuten on ihan mukava, mutta lieneekö sitten niin kypsynyt näihin opettajanhommiin jo ettei jaksa olla oppilaille ollenkaan mukava.

Olin tämän opettajan luokassa eilen harjoittelemassa Joulu on taas lasten kanssa. Tuntia oli jäljellä enää 10-15 minuuttia. Kerroin heille ensin hieman jotain, mitä nyt höpöttelin siinä ennen kuin aloimme laulaa. Yksi poika kiltisti viittaa ja saa tietenkin puheenvuoron. Hän kysyy, onko heillä vielä matematiikkaa (tunnin olisi siis ilmeisesti pitänyt olla matikan tunti, mutta se oli mennyt harjoitellessa joulujuhlaa varten). Opettajan vastaus: "Nyt sinun musiikin numerosi kyllä laski!" Anteeksi mitä? Huh... En voinut ruveta tietenkään siinä peräämään opettajalta mitään selitystä moiseen töksäytykseen, vaikka se mielestäni oli täysin aiheeton. Kysymys oli järkevä ja toisekseen ei keskeytys minua haitannut eikä omat puuhani ole mitenkään musiikinopetukseen liittyvää. Toki lurautimme laulun, mutta kyse oli enemmän suomalaisista jouluperinteistä kuin musiikista...

Olen seurannut joulujuhlaharjoituksia pitkin viikkoa ja voi kuinka niitä lapsia parjataan, tuntuu etteivät he koskaan ole opettajien silmissä riittävä hyviä. Hyvin kuuluu ääni salissa mutta silti pitää käyttää mikrofonia ja kamala huuto kun joku sanoi laulussa bald sijasta schon. On eri asia, jos yleisö tulee johonkin hienoon konserttiin ja maksavat pääsylipuistaan. Kyse kuitenkin on vain koulun joulujuhlasta ja vanhemmat ovat varmasti ylpeitä lapsukaisistaan lauloivat he sitten bald tai schon.

Opettajanhuoneessa joskus haukutaan oppilaita, tänäänkin puhuttiin yhdestä tytöstä, en onneksi ole ihan varma kuka hän on, koska en kestä kuunnella sellaista... Hänen suorituksensa eivät kuulemma ylttäisi edes Hauptschuleen eli siihen saksan kolmijakoisen koulusysteemin pohjasakkaan. Ja tyttö kuulemma haisee niin pahalta, ettei kukaan kestä olla hänen vieressään. Jos tyttö on se joksi epäilen, hän istui lauluharjoituksissakin penkillä eikä tehnyt mitään. Hankala tietenkin kun ei tiedä mitenkään taustaa, syytä sille miksi tämä oppilas nyt mukaa haisee niin pahalta (itse en ole havainnut kenenkään oppilaan olevan jotenkin pahanhajuinen).

Onneksi meidän koulussa on niitä ihan mukaviakin opettajia, tai ehkä he vain vaikuttavat siltä opettajanhuoneessa... Kyllä kaikki ovat luokassa aika tiukkoja. Ensimmäisillä luokilla meno on myös vielä kohtuullisen leppoista, mutta kolmasluokkalaisenko pitäisi jo hallita kaiken maailman asiat...

Minusta lapsissa on hienoja persoonia ja luulisi nimen omaan luokanopettajien tietävän, ettei lapset aina pärjää kaikissa aineissa, kaikilla on erilaisia vahvuuksia ja heikkouksia. Ymmärrän jos aineenopettajia välillä ärsyttää, jos joku oppilas ei osaa jotain juttua heidän omasta niin tärkeästä aineestaan, vaikka taas muunlaisissa asioissa loistaisikin. Mutta luokanopettajan luulisi olevan helppo nähdä kokonaisia oppilaita.

Tietääkö muuten joku missä vaiheessa suomalaisille lapsille aletaan antaa arvosanoja? Itse taisin saada omani kolmannen luokan keväästä lähtien, mutta liekö sekin vaihteleva asia eri kouluissa. Täällä jaetaan todella paljon heikkoja numeroita ja lapset jäävät herkästi luokalle. Se haiseva tyttökin muuten on jo kerran jäänyt luokalle. Omalla koulutaipaleellani olen törmännyt vain pariin kolmeen luokalle jääneeseen, mutta täällä se on erittäin yleistä. 21-vuotias tuore ylioppilas ei ole mikään harvinaisuus.

Toivottavasti saisin keväällä mahdollisuuden luennoida kollegoilleni jollain tapaa ja harrastaa jonkin sortin piiloviestintää. Enhän minä nyt voi mennä koulun arvokkaimmalle ja vanhimmalle opettajalle sanomaan että jos vielä kerrankin mollaatte niitä lapsia niin täältä pesee. Hieman olen piiloviestintää jo harrastanutkin laulua harjoitellessamme. Sanoin, että itse olin oppinut kaikissa tällaisissa taideaineissa, että on aina parempi tehdä täysillä ja ehkä hieman väärin kuin pyrkiä täydellisyyteen mutta silti esiintyä epävarmasti. Joulupukki varmasti iloitsee enemmän jos lapset laulavat lujaa ja iloisesti mutta kaikki suomen sanat ei ihan taivu suussa kuin että mumisisivat papereihinsa eikä kukaan saisi kuitenkaan mitään selvää.

Saksalaisopettajien pedagogiikkaa

Olen tästä aiheesta vauhkonnut jo kotona ja muuallakin jo pari päivää, ja nyt minulla on täällä koulussa hetki aikaa kirjoittaa aiheesta. Aihe on jatkuvasta ajankohtainen, kohtaan näitä tilanteita päivittäin. Näin joulun alla kaikkien hermot on tietenkin erityisen kireällä, mutta se ei silti oikeuta opettajia sättimään ja lynkkaamaan lapsia.

Saksalaisilta opettajilta puuttuu ote. Heillä ei ole luontaista auktoriteettia. Ja huomauttaisin nyt, että omat kokemukseni ovat tietenkin vain tästä yhdestä koulusta. Opettajilta puuttuu työkalut erilaisten tilanteiden hallintaan. Ollakseen kuitenkin oppilaiden yläpuolella ja jossain määrin vallassa he käyttävät vähän erilaisia keinoja. Juho muisteli armeijaa kun puuskutin aiheesta.

Ensinnäkin olemme täällä kaikki Frau sitä ja Herr tätä. Ala-asteella lapset sentään edes sinuttelevat opettajaa, mutta eivät välttämättä joka koulussa ja joka opettajan kanssa. Herra tai rouva sitä ja tätä kuulostaa arvokkaammalta (meille suomalaisille tietenkin ihan hölmöltä) ja opettajat saavat näin hieman etäisyyttä oppilaisiin.

Pahempaa kuitenkin on, kuinka opettajat omat paremmuuttaan ja ylemmyyttään ruokkiakseen lyttäävät lapsia vain alaspäin. Oppilaista ja heidän tekemisistään etsitään virheitä eikä rangaistuksissa säädellä. Kaikenlaiseen "ylimääräiseen" on täällä nollatoleranssi, mutta kuinka voi olettaa että 6-10-vuotias lapsi jaksaa vain istua hiljaa viisi tuntia päivässä? Rehtorin puhuttelussa ravaa päivittäin useampia lapsia ja lapset kontrolloivat jo toisiaankin. Kun olin tiistaina yksin lasten kanssa sanoi kuka milloinkin "sun pitää kertoa tosta sille ja sille opelle". Ja mietin että mistä pitäisi kertoa. Minun silmissäni lapsi ei tehnyt mitään väärää. Monet asiat, mitä lapset tekee, voi minusta laittaa sen piikkiin, että he ovat vielä lapsia. Jos toivoo muutosta heidän käytökseensä, tulisi sitten edes perustella miksi toisenlainen käytös olisi parempaa. Ja näyttää itse esimerkkiä! Jos opettaja ei itse vedä liikkakuteita päälle, on turha mennä soittelemaan vanhemmille, ettei lapsella ollut sellaisia mukanaan.

Lapsia pitää kehua, heille pitää olla ystävällinen ja lämmin. Lapset haluavat kuulla positiivisia asioita sanottavan itsestään. Kamalaa, jos joku vaikka jo kotona joutuu olemaan vanhempien haukuttavana, eikä edes koulussa koe tulevansa hyväksytyksi. Monen kotona kaltoinkohdellun lapsen tulevaisuuden voisi pelastaa mukava opettaja ja hyvä kouluyhteisö.

Olen itsekin välillä tiukkana ja harmikseni huomaan, että sorrun myös joskus täkäläisiin kikkakolmosiin. Uhkasin eurooppakerholaisille koko kerhon laitettavan jäihin, jos he loman jälkeisellä tunnilla eivät käyttäydy. En nyt tiedä oliko mokoma uhkaus hyvä vai huono. Mutta pääasiassa yritän viestittää sekä opettajille että oppilaille positiivista suhtautumista asioihin.

Lapsen ei tarvitse saavuttaa jotain todella suurta tai osata asiaa superhyvin saadakseen kehuntaa. Itse yritän aina sopivan tilanteen sattuessa kannustaa ja kehua oppilaita. Uskon, että hyvän palautteen myötä tapahtuu myös pysyvämpää oppimista.

Yksi luokka vetää Joulu on taas niin hyvin, että voisi kuvitella heidän osanneen sen jo pienestä pitäen. Etenkin voi kuinka meill on hauskaa tuottaa monille ongelmia, mutta nämä sankarit laulavat sen kuin vettä vaan. Hehkutin heille kuinka mielettömiä he olivat ja uskon, että se on yksi syy miksi he myös jaksavat olla niin innostuneita. Osasyinä on tietenkin myös kiinnostus uuteen, tässä tapauksessa Suomeen ja kaikkeen siihen liittyvään, se että tehdään jotakin erilaista.

Toivon, että minun oppitunneilla oppilaat saavat positiivia oppimiskokemuksia ja onnistumisen elämyksiä.

Kollegoilla on vielä paljon oppimista... Turha sitä on hehkuttaa Suomen Pisa-menestystä ja hämmästellä ja kadehtia, jos ei ole yhtään valmis oikeasti ottamaan selvää mitä omassa toiminnassa voisi muuttaa, vaikkei koko Saksan koulujärjestelmä kokonaisuudessaan muuttuisikaan.

Teatteriretki

Tänään sain aamulla treenailla enkkua superinnokkaiden ykkösten kanssa. Mistä se heidän energiansa aamulla oikein tuleekaan? Oma energiani tulee tasan heistä. Kun lapset vielä valuivat sisään aloin opetella taas heidän nimiänsä ja tunnin aikana pyrin mahdollisimman paljon käyttämään nimiä ja opettaja lähtiessäni ihmetteli, kuinka vielä muistin kaikki. Sanoin, että opettelin ne ennen kuin hän tuli luokkaan. Ehkä ne nyt taas pikkuhiljaa jäävät mieleen elleivät joululoman aikana katoa.

Lapset tulossa kouluun aamutuimaan.

Lisäksi kävin taas muutamassa luokassa laulattamassa lapsia ja yksi kolmosluokka otti pyyntöni ihan tosissaan ja lauloi täyttä kurkkua reippaalla äänellä. Sanoin nimittäin, että jos he laulaisivat tarpeeksi kovaa, ehkä Joulupukkikin kuulisi laulun Korvatunturille ja lähtisi pikkuhiljaa jo matkaan. Kun lapset tulevat käytävillä vastaan he loilottelevat minulle "joulu on taas". Ihanaa, kun he ovat niin innoissaan kaikesta.

Tämän päivän erikoisuus oli ehdottomasti teatteriretki. Kaikki 200 oppilasta haettiin busseilla kaupunginteatteriin, itse polkaisin sinne pyörällä päästäkseni jo lähemmäs kotia. Mikä kaaos koulussa vallitsikaan hetki ennen lähtöä, kun sata lasta ryntää samanaikaisesti vessoihin... Myös opettajien vessassa oli tosin ruuhkaa. Itse sain hetken odotella teatterilla ennen kuin oma kouluni saapui, mutta muiden koulujen lasten kiljahduksia ja mekkalaa sain kyllä kuunnella. Ihanaa, kun lapset pääsevät ihkaoikeaan hienoon teatteriin.

Järjestäytymässä ja kuhisemassa.

Meidän porukkaa oli toisella parvella ja itse asettauduin yhden kakkosluokan tytön kanssa nelosluokkalaisten riville, kun muualla ei enää ollut tilaa, yksin häntä olisi varmasti ujostuttanut mennä sinne. Teatterissa oli kauhea älämölö ja ajattelin, että se loppuisi viimeistään kun valot menevät pois mutta eikä mitä... "Apua, täällä on pimeää, yhyy, äiti"... Ja opettajat ympärillä hyssyttelevät. Kuten koko esityksen ajan.

Lapsien pitää jossain vaiheessa oppia käyttäytymään teatterissa, mutta miksi se pitäisi heti osata. Kyllä taisin vieressä istuvalla nelospojalle huomauttaa, ettei teatterissa sopisi röyhtäistä, mutta lasten reaktioille ei voi mitään. Esiintyjätkin varmasti tietävät lapsiyleisön piirteet. Minusta on vain ärsyttävämpää, kun aikuiset suhisevat ja hyssyttelevät jatkuvasti, kun lapset vain kommentoivat ja reagoivat näkemäänsä. Moni ei vielä ymmärrä olevansa yleisönä vaan elää satua mukana. Milloin huudettiin yöööök, kun noita söi joulupukin limaa ja jonkun papanoita tai buuattiin kun ilkeä noita tuli esiin tai vastattiin lavalla esitettyihin kysymyksiin, jotka siis varmaankin oli tarkoitettu retorisiksi. Ihanaa kuunnella, kuinka lapset nauravat, taputtavat, ovat hurmioissaan. Esitykseen jälkeen teatterissa velloi "Zugabe"-huuto eli me halutaan lisää, we want more.

Esitys oli Die Kleine Hexe ja tarina oli selvästi joillekin lapsille tuttu. Yhdessä kohdassa kuulin ensin oikealta puoleltani "kohta sen noidan luuta poltetaan" ja sitten vasemmalta "nyt ne aikoo polttaa sen luudan". Piti myös varoitella lapsia heittelemästä kumikäärmeitään ja huopahiiriään kesken esityksen, siitä olisi seurannut turhaa lisäkiljumista.

Miksei nämä opettajat täällä joskus voisi ottaa ihan rennosti. Huutavat ja käskevät rehtorin puhutteluun monesta, mikä minun mielestäni menee sen piikkiin, että oppilas on vielä lapsi ja monissa suhteissa kokematon. Vieressäni istuva röyhtäilevä poika olisi jonkun muun opettajan vierestä lennätetty pihalle teatterisalista ja saanut rehtorilta satikutia.

Tänään oli kollegani jäljiltä laminointimasiina päällä ja hän itse ehdottikin, että voisin samantien laminoida omani, nyt osaan senkin homman! Hävettää vain, kun ei jäänyt kuin pari kalvoa jäljelle... Leikkelin kuvat vielä irti toisistaan ja ihan hienoja tuli. Jotkut kyselivät mitä ne on... No opetusmateriaalia haloo!

Tässä on reilu parisataa lahjaylläriä lapsukaisille. Vein ne jo kouluun, huomenna kuljetan sinne pukin roippeet. Huomenna junassa Hannoveriin ja takaisin voimme treenailla Juhon kanssa ohjelmanumeroamme.

Raportointia itse tapahtumapaikalta

Koulussa työskentely on yhtä henkiinjäämistaistoa. Omat taistelutaitoni joutuivat koetukselle, kun aamulla selvisi, ettei Schulkindergartenin opettaja olekaan tulossa töihin. Hän on ollut kipeänä jo viime viikosta lähtien. Siinä sitten seisoskelen luokan edessä ymmyrkäisenä. Rehtori ja Frau Möritz, toisen ekaluokan opettaja, kävivät ovella ja totesivat, ettei ensimmäisellä tunnilla tarvitse tehdä sen suurempia erikoisjärjestelyjä. Minä olisin ryhmän kanssa ensimmäisen tunnin yksin ja toisella tunnilla Frau Möritzin luokan kanssa liikuntaa kuten heillä aina on.

Olen ollut ryhmän kanssa vain kerran enkä tunne heidän käytänteitään vielä kovin hyvin. Lasten kysymykset olivat aivan liian vaikeita. Missä käsipyyhkeet ovat? Jaa-a, ei hajuakaan. Pyysin oppilaita aluksi opettamaan minulle laulun, jonka he aina laulavat aamuisin. Se sitten laulettiin pari kertaa ja sen jälkeen mukuloita ei saanut enää millään aisoihin. Ryhmässä siis on lapsia, jotka ovat jo kouluikäisiä mutteivät vielä tarpeeksi kypsiä menemään kouluun. Kaikenlaisia erityistapauksia siis.

Kun lapset sanovat, että yleensä menevät ulos siinä ja siinä vaiheessa en tiedä pitäisikö uskoa vai ei. Lapset voivat olla myös todella ovelia ja käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun voivat päästä rutiineista vähäksi aikaa eroon ihmisen kanssa, joka ei tiedä ryhmän käytänteistä mitään.

Liikuntatunti meni mukavasti, vaikka lapsia olikin tsiljoona, tila vähintäänkin oli rajallinen. Ulkona pelkäsin, että jotkut lapset livahtavat alueen ulkopuolelle huomaamattani. Frau Möritz on aivan ihana lasten kanssa, mutta ankara hänkin tarpeen vaatiessa. Yhdelle pojalle hän sanoi, ettei enää halua nähdä tätä ja toiselta hän taas taikoi ja puhalsi kivun pois, kun poika oli kaatunut. Ota siinä nyt selvää mitä nämä opettajat oikeasti ovat mieltä lapsista!

Toimenkuvaani on kuulunut tänään kädestäpitämistä, kengännauhojen sulkemista, liikuntatunnilla tippuvien housujen nostamista ja kiristämistä, letittämistä, rähjäämistä, välienselvittelyä, hippaa, lasten kanssa aamiaistamista ja hiekan pudistelemista yhden jos toisenkin hiuksista ja hatusta.

Ulkona on jo todella kirpakka syyssää ja tässäkin istuskellessa hieman palelen, mutta pysyypähän ainakin hereillä!

Nyt nautin parin tunnin hyppytunnista ja valmistaudun Eurooppa-kerhoon.

Natsiliikkaa

Torstaina pääsin tositoimiin, kun viimeisellä tunnilla oli nelosluokan valinnaisliikuntaa. Olimme sopineet ohjaajani kanssa, että jaamme tunnin kahteen osaan. Aluksi minä pitäisin tanssillisen lämmittelyn, sitten pelattaisiin jotakin Herr Andreasin pillin mukaan ja lopuksi vielä venyteltäisiin lyhyesti minun johdollani.

Tunnin kesto on vain 45 minuuttia ja oppilaat tulevat pukuhuoneisiin oikeastaan vasta kellon soidessa. Itse vaihdoin vaatteeni opettajien pukuhuoneessa joka on samalla välinevarasto ja ensiapuhuone. Vararehtori on liikuntatunnillakin farkuissa ja kauluspaidassa (mikä hyvä esimerkki), joten sain kaikessa rauhassa vallata pukuhuoneen.

Kun oppilaat näkivät minut vermeissäni ja cd-soittimen alkoi pojilta kuulua ”voi ei, ei kai me tanssita” -huudahduksia. Ei ei, ei tehdä diskotanssia. Eikä Stopp-tanssia, jota tytöt ehdottivat. Siinä musiikin loppuessa pitäisi jämähtää paikoilleen ja kuka viimeisenä liikkuu joutuu ulos. Ei ei, nyt on tarkoitus, että kaikki tanssivat ja kaikille tulee lämmin.

Asetin oppilaat viiteen jonoon, ei mikään simppeli homma. Hirveä huuto kuka menee kenenkin kanssa, luulivat varmaan että otettaisiin juoksukilpa. Kun kaikki olivat kutakuinkin paikallaan ja korvat höröllä laitoin musiikin soimaan, aloitimme Pekka Lehdellä ja Sanna Kurki-Suoniolla. Sitten viiletimme salin läpi tehden erilaisia liikkeitä ja pian jopa pojatkin (joita ryhmässä siis on suuri enemmistö, tyttöjä vain neljä) ”antautuivat” musiikin vietäväksi. Pari kertaa piti muistuttaa, että työkalumme on pelkkä vartalo, ei suu. Väliin vähän Tiktakia ja lopuksi vajaan parin minuutin improvisaatiota varten Lenni-Kallen Peppi Pitkätossua. Pari poikaa piti käydä kiskomassa ylös maasta.

Hyvä, pieninä annoksina oppilaat ehkä alkavat lämmetä jutuilleni, kyllästyttää ei saa heti alusta. Ojensin ohjat sitten kollegalleni, joka rupesi käskyttämään oppilaita noutamaan kuka mitäkin vehkeitä. Kun viritelmät voimistelutangoista ja isoista patjoista olivat valmiit otettiin jako. Oppilaat istuivat penkillä ja opettaja jakoi numeroita ja sanoi, ettei kukaan saa vaihtaa paikkaa. Eräs todella kiltti ja kohtelias poika kuitenkin lähti vaihtamaan paikka ja hänetpä sitten heti käskettiin poistumaan.

Ei mennyt muutenkaan jako nappiin. Kun joukkueet menivät puolillensa, oli toisella puolella paljon enemmän ihmisiä kuin toisella. Ja eikun uusiksi. Mutta taas sama juttu. Kollegani käski viemään vehkeet takaisin paikoilleen ja lopputunti, vajaa 15 minuuttia oppilaat sitten juoksivat ympäri salia, hyvä jos sai pysähtyä kiristämään kengännauhojaan.

Itse siinä seisoin vaivaantuneina enkä oikein tiedä miten olisi pitänyt reagoida lasten vaihteleviin ilmeisiin. Kollega tuimana katsoi eikä ollut yhtään tyytyväisen näköinen. Sanoi, ettei tämä nyt pedagogisesti välttämättä paras ratkaisu ole. Loppuvenyttelyt jäivät pois, kun lapset juoksivat viimeiseltä kierrokseltaan pukuhuoneisiin. Ensi viikolla olen erään toisen opettajan kanssa ja oppilaatkin toivottavasti osaavat käyttäytyä fiksummin.

Vararehtori olikin loppukesästä kertausharjoituksissa, luulen että hän on aika armeijahenkinen tyyppi tai ainakin Juho sanoi, että juuri armeijassa saatettaisiin laittaa tuolla tavalla juoksemaan... Hänen kahvimukiaan koristaa Saksan joidenkin voimien logo ja salkusta pilkistää myös jotain sotilaallisia logoja. No, kunhan ei laita minua punnertamaan.