Aakkoset

A= albern
B= blöd
C= clever
D= doof

Minä olen aina siis ollut tyhmällä luokalla. Tuon lisäksi opin pari uutta leikkiä, joiden ohjeet menivät kyllä hyvin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta tekemällä oppii. Askeleiden määrät eivät kyllä olleet mitään vakioita, ainakaan meidän leikkiin yllyttäneillä lapsilla. Mutta kaipa lapsilla aina on vähän eri säännöt, saavat kaikenlaisia helpotuksia ;)



Olimme kaverini puutarhajuhlissa ja siellä olivat sulassa sovussa sankarin kaverit, sukulaiset ja naapurit eri ikäluokista. Tämä siskospari sitten tuli kyselemään meitä leikkimään joten niin minä, poikaystäväni sekä yksi paikallinen opeopiskelija ryhdyimme leikkiin. Kun sitten pidimme taukoa mm. salaattilautasellisten ääressä, oli kärttäminen kovaa, ja pakko oli vielä ottaa toinen rundi. Yläpuolella hieman lavastettu tilanne siitä, kuinka jäin kiinni.

Sen lisäksi että itse opin jotain, oppivat myös lapsetkin. En muista miten eläinleikissä pääsimme kyseiseen sanaan, mutta lapset tietävät että Wurst on suomeksi makkara :)

Vessajuttuja

On välillä ihan mykistyttävää mitä kaikkea lapset haluavat Suomesta tietää. Tänään sama sankari, joka syksyllä tiedusteli onko suomalaisilla normaaleja sänkyjä, kysäisi ohimennen onko meillä Suomessa vessoja.

Olisi varmaan pitänyt kertoa että pienen hiekkalapion kanssa aina käymme metsässä kykkimässä. Tyydyin nyt kuitenkin vain vastaamaan kyllä ja selittämään sitä pientä eroa. Suomessa kun voi joka pytyllä miehetkin pissiä seisten. Lapset sitten ymmärsivät, että suomalaisissa vessoissa voi vain seisten asioida ja kysyivät onko meillä pytynrengasta. Yritin sitten tarkemmin selittää mitä eroa on sellaisella pytyllä, jossa voi asioida sekä istuen että seisten ja sellaisella, jossa voi asioida vain istuen. Tuli hieman pöljä olo.

Lapset kyselivät myös mitä Brunolle ja Herra Hirvelle kuuluu. Heidän läksiäisistään on tulossa tänne videomateriaaliakin, kunhan vain löytäisin sen hetken jolloin olisi hermoja ladata se... Kerroin, että he ovat isäni luona. Lapsia kiinnosti tietää kuinka vanha isäni on. Kerroin hänen olevan 48. Onpas nuori isä, totesi moni. Yksi nelonen kysyi omaa ikääni ja nopeasti laski päässään, minkä ikäinen isäni on ollut kun synnyin. Sitä sitten hämmästeltiin. Minulle taas oli käsittämätöntä, että monet oppilaat kertoivat isiensä olevan vanhempia kuin omani. Yhdeltä kysyin, onko tällä vanhempia sisaruksia ja hän sanoi kyllä. Sanoin, ettei se sitten ole ihmekään. Selvisi kuitenkin että se vanhempi sisarus on kahdeksanvuotias...

Tämän kyselytunnin vuoksi en heti päässyt lähtemään kotiin, mutta päivä kyllä piristyi kummasti.

Ja voitteko kuvitella, ettei pari nelosluokkalaista tienneet mitkä ovat hedelmiä ja mitkä vihanneksia. Heidän piti lajitella englanninkielisiä sanoja hedelmiin ja vihanneksiin ja kyse ei siis ollut vain siitä, etteivät he tienneet mitä tarkoittaa carrot tai apple, vaan siitä, etteivät he edes saksaksi osanneet sanoa onko banaani hedelmä vai vihannes... Neuvoin sitten perusohjeeksi, että hedelmät kasvavat puissa ja vihannekset maassa. Jotenkuten tehtävästä sitten suoriuduttiinkin, mutta silti sana grapeFRUIT oli lipsahtanut sinne vihannesten joukkoon... :D

Käy Muumilaaksoon!

En ole ollut hetkeen niin innoissani kuin eilen. Sain vihdoinkin koulumme langattomaan verkkoon salasanan ja pääsin surffailemaan omalla koneella hyppytunneilla. Jotta ohikulkevat kollegat eivät ajattelisi, että lorvailen vain jossain blogeissa ja naamakirjassa, päätin myös etsiä saksankielisiä sivuja Suomesta.

Ja se todella kannatti! Päädyin suurlähetystön sivuilla, joilla oli 6.5. julkaistu tiedote lasten Suomi-tietokilpailusta. Luin sitten kiihkeästi eteenpäin, ja koko juttu kuulosti koko ajan vain paremmalta ja paremmalta. Saksan, Itävallan ja Sveitsin Suomen suurlähetystöt järjestävät kaikille näiden maiden 4.-6.-luokkalaisille oppilaille Suomi-tietokilpailun, jonka pääpalkintona on matka Suomeen ja Muumimaailmaan. Lohdutuspalkintoina on saksaksi käännettyjä Muumi-kirjoja. Vastausaikaa 17.5. asti eli ei enää kuin reilu viikko.

Naputtelin sitten heti oppilailleni lappusen tästä kilpailusta ja kirjoitin siihen myös kysymykset vastausvaihtoehtoineen. Netissä olevan kiertueen avulla vastauksetkin löytyisivät helpommin, joten ohjelma tämänpäiväiselle tunnille oli valmiina :) Lisäksi hehkutin kilpailua ohimennen ryhmäni oppilaille ja vauhkosin, mutta onneksi oppilaat vaikuttivat vähintäänkin yhtä innostuneilta.

Kuinkahan laajalti tästä kilpailusta ollaan tietoisia. Jotenkin kuvittelisin, etteivät kaikki saksalaiset opettajat jatkuvasti ravaa noilla sivuilla urkkimassa enkä tiedä missä muualla kilpailusta on tiedotettu. Mikäli saan Suomi-ryhmäni lisäksi muut neloset innostumaan, voi hyvinkin joku meidän koulustamme voittaa jotain! Ryhmäni on tietenkin sitä vastaan, että kilpailusta mainittaisiin muille, sillä heidän mahdollisuutensa pienenisivät ;)

Ensin tutkailtiin lasten itse kokoamia sanastoja viidestä eri aihealueesta. Olin kirjoittanut ne puhtaaksi ja lisännyt pari kuvaa. Alussa jakamaani ystävänkirjasivuun täydennettiin tänään toiveammatti. Listattujen lisäksi kysyttiin lastenhoitajaa, laulajaa, shakinpelaajaa, näyttelijää, painijaa, sotilasta sekä työtöntä.

Sivusto osoittautui aika hauskaksi. Muumin kanssa voi tehdä kierroksen ja tutustua muun muassa 11-vuotiaan Emilian kouluelämään, suomalaiseen luontoon ja Suomen asemaan maailmassa. Ainoa kysymys, jonka vastauksesta emme olleet varmoja, koski talviunta. Tietääkö teistä joku kumpi ei nuku talviunta, joutsen vai mäyrä? Mäyrä ei virallisesti nuku, pitää vain talvilevon, mutta joutsenesta emme tienneet laisinkaan.

Olisi ihan huippua, jos joku heistä pääsisi käymään Suomessa! Vaikka tietenkin harmi niille, jotka eivät voita. Ja sille tytölle, joka on samassa asemassa kuin minä, nelilapsisen perheen esikoinen. Voittajan mukana kun voi lähteä ”koko” perhe, kaksi aikuista ja kaksi lasta.

Pitäkäähän siis peukkuja oppilailleni!

Inventaario

Apua! Onko oikein jakaa lapsille palkinnoksi kolme päivää aiemmin vanhaksi mennyttä suklaata? Eihän siitä mene vatsa sekaisin ja maistuuhan suklaa vielä hyvältä? No, oma vatsani menee kohta sekaisin, sillä oli pakko tietenkin tehdä koemaisto (olen laktoosi-intolerantikko) ;) Ihan hyvää suklaa edelleen kuitenkin on.

Minulla oli 10 Fazerin Sininen ja valkoinen -patukkaa, jotka ovat parasta ennen 25.01.08. Tuossa pengoin kaappia miettiessäni palkintoa tämän viikon voittajille. Ja apua, pitää tästä lähtien tarkemmin seurata noita päiväyksiä, ettei aina tarvitse jakaa pilaantuneita herkkuja. Toivon, ettei suklaa menee kuukaudessa huonoksi, sillä aikavälillä ajattelin vielä kehdata jakaa noita patukoita palkinnoksi niin pääsen mokomista eroon.

Tällä viikolla osanottajia oli kuutisenkymmentä, joiden joukossa ainoastaan neljä väärää vastausta. Kolme voittajaa on siis vähintäänkin kohtuullinen määrä ja Suomi-patukan nyt saavat mikä sopii vallan mainiosti tämän viikon kysymykseen eli kuinkas monta vuotta Suomi täyttä tänä vuonna itsenäisyyspäivänään.

Kävin läpi kaikki namupussit, suklaarasiat ja keksipaketit ja suurin osa on hyviä sinne heinäkuulle asti, mutta ainakin kaksi karkkipussia pitää tuhota vielä ennen pääsiäistä, eiköhän hyviä tilaisuuksia tule! En muistanut kuinka älyttömästi olen tänne kaikkea raahannut (tai siis iskä tuonut autolla). Lisäksi vodkakarkit, jotka ostin kollegoille marraskuussa, ovatkin menneet jo joulukuussa vanhaksi. Ups! Ilmankos olivat niin halvalla... No, mutta eikös se alkoholi oli muutenkin jo käynyttä niin ehkeivät he huomaa mitään, kun jossain vaiheessa saavat sellaisen kahvikuppinsa seuraksi. Ehkä tällekin tapahtumalle pitää löytää aikaa ennen pääsiäislomaa. Olisi ikävää myrkyttää kollegansa pilalle menneillä viinakarkeilla.

Hiljaa leijaa maahan hiutaleet...

No ei todellaakaan, vettä täällä vain sataa jo ties kuinka monetta päivää putkeen, mutta yksi lumihiutale on kyllä leijaillut sydämeeni.

Olen laiskasti kertonut teille viikon uutisista ja nyt kun taas pääsen aiheeseen on kyseessä jälleen jääkarhu. Loppuvuodesta Knut täytti vuoden ja nyt Nürnbergin eläintarhassa on syntynyt suloistakin suloisempi jääkarhuprinsessa Flocke eli Hiutale.

Flocken äiti Vera käyttäytyi niin omituisesti, että hoitajat pelkäsivät sen vahingoittavan poikastaan, joten tällä hetkellä Flockesta pitää huolta neljä hoitajaa 24/7. Flocke painaa parisen kiloa ja lähinnä vain syö ja nukkuu.

Flocke on jo aika julkkis ja google-haulla "flocke" tulee heti ensimmäisenä linkki hellyttävän suloisiin videoihin. Minä olen ihan myyty ja odotan jo innolla matkaa Nürnbergiin keväämmällä, jolloin Flocke päästetään ulos, mikäli selviää siihen asti.

Jos pienen jääkarhunpennun tuhina ja kuorsaaminen on suloisinta mitä voit kuvitella, käypä katsomassa videot. Nyt vain toivotaan, että Flocke jaksaa olla reipas tyttö ja syö riittävästi, niin hän selviäisi näistä ensimmäisistä kuukausista, jotka ovat ne ratkaisevat.

Voi voi, olen ihan hulluna Flockeen! Enkä paniksi muitakaan hiutaleita pahakseni.



Löysin youtubesta nyt aikalailla samaa videomateriaalia kuin mitä on noilla sivuilla, joihin ei ilmeisesti pääse Saksan ulkopuolelta. Alemmassa videossa jo ennustetaan häitä Knutille ja Flockelle ;)

Todellinen aarrearkku: satuja Euroopasta

Taisin iskeä todelliseen kultasuoneen ostaessani Bonnista cd-rommin Europäische Märchen und Sagen. Sain vihdoin aikaiseksi laittaa levyn koneeseen ja ennen kuin pääsin arkistoihin käsiksi, oli ladattava netistä ilmainen ohjelma digitaalisen kirjaston sivuilta Digitale Bibliothek. Lataaminen sujui hyvin ja ohjelma, jolla arkistoja selaillaan, on aika simppeli.

Ja niitä satuja, voi niitä löytyy lukuisia! Pelkästään Suomesta on yli 50 satua ja kansantarua, jopa Kalevalaa saksaksi, ei kuitenkaan kokonaan, mikä ei sinänsä yllätä. Satuja ei ole pelkästään tietyistä maista, vaan eri maiden kansoistakin. Tarinoita kelteistä, Kataloniasta ja jostain joista en koskaan ole kuullutkaan.

Olen nyt vasta pläräillyt arkistoa ja lueskellut muutamia satuja. Huomenna pitää sitten todella paneutua asiaan, sillä alamme työstää joitakin satuja maanantain Eurooppa-tunnilla. Olen ajatellut pieneksi johdatukseksi satujen maailmaa jonkun suht lyhyen pätkän siluettifilmi-dvd:ltäni. Sitten oppilaat jaetaan ryhmiin (ja pääsen vihdoin käyttämään blogiyleisöni minulle lähettämiä lehmäkortteja!) ja jokainen ryhmä saa jonkin sadun. Lopputunti käytetään omaan satuun tutustumiseen.

Näistä saduista olisi tarkoitus dramatisoida pieni esitys niillä resursseilla mitä on eli periaatteessa ei mitään pukuja, lavasteita ym., mutta uskon, että lapsille on mukavaa vaihtelua jo se, että saavat esittää jonkin dialogin ja elehtiä sadun mukaisesti lavalla. Katsotaan mitä ihmeitä 45 minuutissa taas ehtii tehdä, mutta ainakin pyrin varmistamaan, että jokaisella ryhmällä on ihan pullat uunissa ja jonkinlainen roolijako ja ideoita seuraavaa kertaa varten. Olen nimittän joululoman jälkeen ensimmäisen maanantain pois, joten toivon, että kolmosluokkalaiset olisivat niin isoja ja ihania, että omatoimisesti kykenisivät harjoittelemaan esityksiään ilman minua. Mitään suurta showta ei ole tarkoitus edes pystyttää eikä käyttää mahtavia draamapedagogisia välineitä, joten ehkä ohjauksen puute tällä kertaa menettelisi. Toivon, että joku opettaja ehtisi käydä katsomassa, että muksut tekevät jotain eivätkä vain kisko toisiltaan päitä irti.

Jotta ryhmissä homma sujuisi mahdollisimman hyvin, pitää myös käyttää jotain kikkakolmosta, jolla voi oppilaiden sitä huomaamatta vaikuttaa ryhmäjakoon...

Haasteita siis riittää: löytää sopivat tarinat, jakaa lapset toimiviin ryhmiin, alustaa työskentely niin, että itsenäinen harjoittelu olisi jotenkin mahdollista ja hedelmällistä. Ja tietenkin minun pitää olla terveenä ja työkuntoisena maanantaina, muutoin tämä Eurooppa-kerho on kyllä ollut niin säälittävä epäsäännöllisine ja vähine kokoontumisineen. Siksi tammikuun loppuun asti on joka kerta viriteltävä jotain todella hehkeää, että lapsille jää iloinen mieli siitä, että osallistuivat kahjon suomalaisopen sekatyökurssille.

Kuvitusta eräästä Grimmin sadusta.

Ope tahtoo töihin!

Minä hullu olin jo lähdössä töihin heilumaan ykkösten kanssa englanninkielisten laululeikkien pariin, vaikka juoksin yön vessassa ja pelkkä pystyssä seisominen oksettaa.

Tiedän, ettei kukaan minua mitenkään rankaise, pikemminkin kaikki vain käskevät huilimaan, mutta tuntuu silti pahalta taas olla pois kun tämä syksy on ollut mitä on... Tämä aikainen aamuherätyskin ei olisi yhtään haitannut (vaikka väsytti hiivatisti kun yöllä jo heräilin vatsan murinaan jatkuvasti)!

En tiedä olenko syönyt jotain kummaa, onko kyseessä jokin epidemia vai tuliko eilisestä märkivän haavan käsittelystä jotenkin hutera olo.

Soitin rehtorille enkä tiedä kuinka paljon hän oikeasti olisi halunnut kuulla, mutta jään nyt siis kotiin täksi päiväksi ja toivon sydämestäni, että voisin huomenna jo mennä töihin! Olen tunnollisuuden riivaama ja koen pettäväni oppilaat, kun viime viikolla sanoin heille, että tällä viikolla opettelemme taas englantia. Ja nyt sitten makaan sairaana sängyssä.

Niin, nyt siis oikeasti menen takaisin sinne sänkyyn ja toivon levon auttavan.

Tyttöjen juttuja ja ruumiinosia tuttuja

Viime viikolta jäi muutamia hauskoja juttuja kertomatta (tai sitten olen vain niin hajamielinen, että saatte kaiken nyt kahteen kertaan...).

Olikohan tiistaina kun olin askartelemassa ekaluokkalaisten kanssa ja tuli puhetta hevosista tai joku oli piirtänyt hevosen. Kerroin sitten, että minulla on Suomessa hevonen. Tytöt tietenkin päästivät ihastuneita huokauksia. Kerroin, ettei hevonen kuitenkaan ole ratsastusta vaan raveja varten. Enpä tiennyt mitä ravit ovat saksaksi, joten selitin, että hevosilla ajetaan kilpaa pienillä kärryillä (Kutsche). Tytöt tietenkin kysyivät, ajellaanko sellaisilla muutenkin Suomessa. Ajattelevatkohan saksalaislapset että asumme jossain Perähikiällä kun luulevat, että meillä ei ole kunnollisia sänkyjä ja että matkustamme hevoskärryillä. Kerroin lapsille, että hevoskärryjä on oikeastaan vain kaikenlaisissa erityisissä tilaisuuksissa kuten vaikkapa häissä. Sitten mietimme hienon näköistä se on ja vanhanaikaisen tuntuista ja pikku Birce huokaisi "ja niiiin romanttista". Niinpä.

Keskiviikko- ja torstaiaamuina pidin kielikylpyenkkua ekaluokkalaisille. Aloitimme ruumiinosilla ja hoilotimme vajaa puoli tuntia Head, shoulders, knees and toes -laulua ja myös hieman Sutsisatsaata. Muksuthan villiintyivät täysin ja jaksoivat melkein koko puolituntisen osoittaa tarkkaavaisuutta. Kävimme ensin hitaasti läpi laulussa olevat ruumiinosat sanomalla ne ääneen ja osoittamalla niitä. Sitten hoiloteltiin ja opeteltiin toinenkin säkeistö, jonka olin puoliksi keksinyt itse tai liekö joku sellainen versio jo olemassakin. Minulla on laulu koneella englanniksi, mutta siinä on paljon muutakin kuin vain se perussetti, koin sen liian hankalaksi lapsille. Molempien luokkien opettajat myös sanoivat, että heillä olisi laulu cd:llä, toisella samalla ja toisella eri melodialla ja kuulemma vähän reippaamassa tahdissa ja diskopoppia taustalla. Sanoin kuitenkin kiitos, mutta ei kiitos. Lapset saavat sitä kamalaa diskopoppia niin usein muutenkin, että minun tunneillani annamme toistaiseksi ihan vain heleiden ihmisääntemme raikua.

Opettelin samalla nimiä, kun kysyin jokaiselta (ja kauhea miten huono omatunto tulikaan tunnin jälkeen kun tajusi, että muutamalta oppilaalta jäi kysymättä...) oppilaalta milloin minkäkin ruumiinosan. Where is your head? Where are your toes? Ja voi sitä riemua, kun joku osoitti toes kun olin sanonut nose ja joku nokkela keksii, että nehän rimmaavat! Laulun ulkopuolisia sanoja olivat belly, bottom, back ja lapset hullaannuttanut bellybutton. Menin nimittäin nopeasti vilauttamaan omaani ja siitäkös vasta toisella puolella luokkaa huuto syntyi, "Näytä meillekin!" huusi Otto. Sutsisatsi vasta suosittua olikin. Nousin jakkaralle, jotta lapset näkisivät liikkeet paremmin ja kohta edessäni jammaili omat bändärini, jotka olivat takapulpeteista kirineet eturiviin.

Lauloimme seuraavasti:
Head and shoulders, knees and toes, knees and toes. x2
Turn around and jump up in the air
Head and shoulders, knees and toes, knees and toes.

Eyes and ears and nose and mouth, nose and mouth. x2
Nod your head and shake it all around.
Eyes and ears and nose and mouth, nose and mouth.

Sutsisatsaan eri "komennot":
Knees together
Thumbs up
Bottom up
Elbows back
Head up
Tongue out

Keskiviikkotunnin jälkeen pikku Birce tuli sanomaan, että hän ei halua tehdä mukana kristittyjen juttuja, koska on muslimi. Sanoin hänelle, että kaikki maailman lapset leikkivät näitä juttuja, eivät ne ole yksinomaan kristittyjen juttuja. Hän silti varautuneesti ilmoitti, ettei tee mukana (kyllä hän pulpettinsa takana kuitenkin jotain oli liikehtinyt). Rupesin tietenkin miettimään, oliko navanvilautus jo vähän liikaa...

Lapsien joukossa oli vain muutama, jotka olivat passiivisemmin mukana (yksi tyttö sellainen joka muussakin opetuksessa vain räpeltää penaaliaan ja harhailee katseellaan) ja vain pari valitti, kuinka eivät enää jaksa. Puoli tuntia on oikeastaan ihan enimmäismäärä. Syysloman jälkeen jatkamme varmasti vielä pari viikkoa näiden ruumiinosien kanssa. Kertaamme lauluja ja tenttaan lapsilta taas sanoja, syysloman jälkeen molemmin päin. Sekä kysymyksillä "Where are your eyes?" että "What is this?" (osoittaen jotakin ruumiinosaa).

Keppiheppailua rauhankaupungissa

Syysloman ensimmäinen virallinen päivä on vierähtänyt käyntiin ja sen kunniaksi ajattelin muistella lomanalun ehdotonta kohokohtaa. Perinne on tällä Osnabrückissä jo lähes 60-vuotinen, niin pitkä, että oppilaille bretseleitä jakanut ylipormestari on itsekin pikkupoikana ratsastanut keppihepalla kaupungin läpi.

Vuonna 1648 täällä solmittiin rauha 30-vuotisen sodan päätteeksi ja Osnabrückiä onkin kutsuttu jo kauan Friedenstadtiksi eli rauhankaupungiksi. Jos olen oikein ymmärtänyt, viisi vuotta ennen tämän rauhan (Westfälischer Frieden) solmimista lähetit ratsastivat Münsterin ja Osnabrückin väliä. Tämän vuoksi symboliksi on muodostunut keppihevonen ja sen ratsastaja ja jostain päin Osnabrückiä löytyy muistopatsaskin (siitä kuva ehkä kaupunkikierroksen aikana). Kun rauha vihdoin solmittiin, saivat kaikki osnabrückiläiset lapset pormestarilta bretselin.

Tapahtuma järjestetään yleensä 25.10., mutta tänä vuonna koulun syysloman vuoksi ajankohtaa oli aikaistettu. Kaikkien osnabrückiläiskoulujen nelosluokkalaiset ovat syksyn aikana valmistautuneet ratsastukseen tutustumalla kaupunkinsa historiaan, askartelemalla päähineitä ja tietenkin valmistamalla itselleen ylväät ratsut. Oman kouluni neloset olivat lisäksi valmistautuneet musiikkiesityksellä ja toivottomia harjoituksia olinkin saanut seurata koulun aulassa jo useana päivänä...

Jo yli viisikymmentä vuotta nelosluokkalaiset ovat kerääntyneet yhteen ja siirtyneet yhtenä pitkänä kulkueena, tänäkin vuonna oppilaita oli 1400, vanhankaupungin läpi raatihuoneen edustalla olevalle torille. Täällä nelosluokkalaiset ovat koulunsa vanhimpia ja siksi usein jo hieman koppavia ja teinejä, mutta viime torstaina kaikki saivat luvan kanssa heittäytyä jälleen lapsiksi. Se into ja ylpeys mikä heissä heräsi, kun omat ja kollegoiden hepat nousivat ilmaan joukkohysteriassa.

Itse sain seurata tapahtumaa aitiopaikalta, olin nimittäin toisen luokan kyltinkantajana ja niin kulkueen mukana koko matkan. Letkan nokassa seurassani oli lisäksi kaverini Tytti ja ehdimme vuorotellen aina napsaista kuvia ja ottaa videotakin, joten saatte nyt oikein aimoannoksen keppiheppailua. Mitään parempaa tapaa lähteä syyslomalle en olisi keksinyt ja alan jo harkita muuttavani perheeni kanssa tänne niin, että omatkin lapseni pääsisivät ratsaille...

Keppihevoset (Steckenpferde) vielä odottamassa suurta päivää koulun seinällä. Huomatkaa oikeanpuoleinen hailakka kyltti ja bongatkaa se selkeämpänä myöhemmissä kuvissa! Minä olin asialla ;)

Lauluharjoitukset koulun aulassa.

Me kokoonnuimme oppilaidemme kanssa ensin Ihr Platz -kaupan eteen, josta sitten yhdessä lähdimme kohti lähtökarsinaa (ja jossa kiitettävästi tukimme sisäänpääsyn asiakkailta).


Samasta tilanteesta videopätkää.

Kaikki nelosluokkalaiset opettajineen kertyneinä Johanniskirchen alueelle.

Meidän koulun oppilaat esittämässä laulua.


Ilmoille kajahtaa "Wir Reiter zieh´n durch Osnabrück".

Koska lähdetään?

Kaupunki oli täynnä väkeä. Monet varmasti tulevat varta vasten heposia katsomaan, mutta monet taisimme jälleen kerran yllättää. Oli hauska katsella ihmisiä, jotka yrittivät singahdella lasten välistä toiselle puolelle tietä.

Joka koululla oli omanlaisensa koristeet hatuissa, joiden malli oli kaikilla yhteinen. Suomeksi Widukindlandin oppilaat eivät olleet osanneet rauhaa rustata hattuunsa.


Matkan varrella kulkuetta viihdytti monenmonta erilaista muusikkoa. Tässä bändärihepat rokkaavat Robbie Williamsin tahtiin.


Ennen kuin lapset kokoontuvat torille esiintymislavan ääreen he ratsastavat raatihuoneen portaiden yli ja saavat ylipormestarilta makean bretselin. Toinen koulumme opettajista oli mukana viimeistä kertaa, joten hänkin sai yhden, jonka sitten antoi minulle ja Tytille. Vähän niin kuin pullaa. Lapsien kasvot olivat ihan sokerissa mussuttelun jälkeen.

Kun lapset odottivat torilla, että viimeisetkin olivat saaneet bretselinsä, lavalla viihdytti keppiheppabändi, jonka musiikin tahtiin bändärihepat heiluivat.


Oma ehdoton suosikkihittini oli keppihepparäppi, jonka sanat vielä jostain hankin. Tässä pidempi pätkä meininkiä torilta. Itse euforinen ope on joka kuvassa niin heilahtanut ja videoidessa aina kameran takana, mutta olin vähintään yhtä liekeissä kuin nämä lapset ja heiluttelin kylttiä musiikin tahdissa.



Ympäriltä kuului ooh ja aah, kun tulimiekkoset tulivat lavalle. Tulta heiteltiin, nieltiin ja syöstiin ja "Zugabe"-huutojen perusteella lapset olisivat voineet katsella tätä ikuisuuden. Illan päätti komea ilotulitus, syy, miksi lapset joutuivat puolisen tuntia torilla odottelemaan ja jammailemaan lauluja toisensa jälkeen. Ulkona piti olla tarpeeksi pimeä. Kysyin meidän koulumme pojilta kannattiko odottaa ja kaikki haltioituunena vastasivat, että ilotulitus oli tosi cool.

Illalla vanhemmat noutivat väsyneet mutta tyytyväiset lapsensa, joidenkin matka kotiin taittui bussilla. Itse menimme elokuviin ja ulkona odotellessamme katselimme, kuinka hevoset jonossa nousivat bussin kyytiin. Tästäkin heilahtaneesta kuvasta tarkkasilmäinen bongaa muutaman pollen.

Tällainen paketti siis tällä kertaa. Torstaina päivällä valinnaisliikunnassa pojat kysyivät minulta onko meillä Suomessa keppihepparatsastusta ja sanoin ei, lällättelivät sitten... Mutta onhan meillä kaikenlaisia muita hienoja perinteitä, sekä valtakunnallisia että varmasti myös paikallisia. Ja toki myös keppiheppoja, mutta ei samaiseen tarkoitukseen.

Ajattelin, että voisin lomalla kertoa teillä myös enemmän työpaikastani ja kotikaupungistani. Tarkoitus on myös suunnitella syksyn opetusta, vaikka nyt loma onkin... Nautin sitten mieluummin kouluviikkoina vapaista illoista, kun näin lomalla saan pikkuhiljaa yhtä sun toista työstettyä. Toki aion myös relata ja harrastaa ja toivottavasti myös tavata tuttuja pitkästä aikaa.

Ja nyt kaikki kerran vielä yhdessä, alle noch zusammen: "Alle Steckenpferde nach links, ja das bringt´s, alle Steckenpferde nach rechts..." :)

Kokonaisvaltaista koulua

Yksi asia, joka minulle on tulevana aineenopettajana hieman vierasta, on koulun kokonaisvaltaisuus alaluokilla. Yllätys ei suinkaan ole negatiivinen, olisi upeaa jos sama toteutuisi ylemmillä luokilla, mutta joka tunnilla vaihtuvat opettajat eivät saa helposti otetta oppilaista muina kuin oman aineensa opiskelijoina.

Taisin eilen kirjoittaa erilaisista toimenkuvistani ja ihan samaa rataa on jatkettu tänään. Kenen repun vetoketju piti sulkea, kenen lepakko leikata mustasta kartongista ja kuka halusi antaa minulle jotain. Sain piirustuksen Schulkindergarten Israalta sekä Diddl-Maus-paperin ekaluokkalaiselta Sophialta. Niiden taika ei selvästikään koskaan katoa... Niitä keräilivät ala-asteikäiset jo silloin kun nämä ekikset olivat vauvoja ja varmasti jo kauan aikaisemminkin.

Herra Hirvi olisi voinut jäädä vielä kotiin loikoilemaan, mutta päätyikin nyt lokerooni koko loman ajaksi odottamaan loman jälkeen alkavaa Suomi-kerhoa. Mutta älkää huolestuko, eväänä hänellä on pussillinen Marianneja!

Niin ja kyllä, olin tänään taas Schulkindergartenissa. Olin koululla hyvissä ajoin, jotta ehtisin kirjoittaa taululle juttuja suomen tuntia varten, mutta eihän opettajat olleet muistaneet edes "lajitella", ketkä oppilaista tulevat tunnilleni. Koska Schulkindergartenin opettaja on edelleenkin kipeä (jos ymmärsin oikein hän on kaatunut pyörällä), oli luonnollisin paikka minulle suomen tunnin peruuntuessa mennä taas sinne, mutta tällä kertaa Claudia haki omaan luokkaansa puolet ryhmästä ja loppujen kuuden kanssa selvisin ihan hyvin. Niin paljon aamun yllätysjärjestely kuitenkin potutti, että päätin olla oikein "ilkeä". Myhäilin tyytyväisenä, kun lapset menivät halpaan kaikenlaisiin pikkujekkuihini.

Ringissä seisominen ei oikein sujunut ja pojat istuivat pulpetilla. Sanoin, että meillä Suomessa ei sallita elävää lihaa pöydällä ja se mitä pöydällä on, se syödään. Sanoin kuinka helppoa heistä oikeastaan on valmistaa ateria, sillä keittiö on ihan viereisessä tilassa. Annoin vielä vähän kuolan valua (vitsivitsi) niin pojat ampaisivat pystyyn. Kauan eivät malttaneet olla joten päätin, että ollaan sitten lattialla makaamassa. Pojat olivat tietenkin vitsikkäitä ja rupesivat leikkikuorsaamaan. Kaikki muut sain pian ylös paitsi pikkuisen Yunuksen, joka ei tunneilla lähinnä muuta tee kuin hokee jotain ihmemantraa (tosin sain hänetkin jossain vaiheessa hokemaan edes Käkkärämäntyä). Kovaan äänen sitten ehdotin muille, että heitettäisiinkö hänen päällensä kylmää vettä, jos sitten heräisi. Luokassa oli onneksi lavuaari ja niinpä kävelin sen luo ja aloin valuttaa vettä ja kolistelin käteeni jonkun kipon. Tsak oli Yunus pystyssä. Lopputunnista sitten piirreltiin ja pelailtiin. Alan saada käsitystä eri lasten persoonallisuuksista. Osa elää niin omissa maailmoissaan, että vaihtoehtoinen tekeminen voi olla viisain vaihtoehto sen sijasta, että väkisin pakottaa ketään johonkin leikkiin, jossa he eivät halua olla mukana. Ryhmän rasittavan kakara oli onneksi muualla, niin ei tarvinnut kilpailla laumanjohtajuudesta.

Lopputunnista lapset saivat tehdä lempipuuhiaan, mikä lähes kaikilla pojilla on legoilla rakentaminen.

Olin kuitenkin omasta mielestäni hyvällä tavalla ilkeä, siis niin etteivät lapset oikeastaan edes tajunneet minun olevan häijyllä tuulella, aiheutin heissä jonkinlaista positiivista pelkoa. Siis sellaista pientä pelkoa, jota pitää olla jotta osaa kunnioittaa auktoriteetteja. Täkäläisten opettajien ilkeys on aivan toista luokkaa, rumaa ja loukkaavaa. Ei lapselle voi sanoa, ettei tätä halua enää nähdä. Se, että täällä puhutellaan opettajia sukunimillä ja Herr- ja Frau-titteleillä, pyrkii siihen, että opettajien ja oppilaiden välillä on etäisyyttä, joka aiheuttaa kunnioitusta opettajia kohtaan. Suomessa opettajia rennosti kutsutaan etunimillä tai opeksi, osaamme kai muuten sitten luoda sopivan auktoriteettisen aseman. En sitten tosin tiedä haistatellaanko opettajille täällä mokomasta syystä vähemmän, suomalaiset nuorethan eivät monesti roiseja sanoja säästele puhuessaan opettajille.

Seuraavillakin tunneilla olin vielä hieman ärtyisä, sen verran harmitti suomen tunnin peruuntuminen (olin raahannut kaikenlaista ihan turhaan, onneksi pystyin jättämään ne lokeroon koululle), ja välillä ihan aiheestakin, sillä kolmosluokan vilpertit rallasivat käsityöluokassa taas siihen malliin, että meinasi myrkylliset lasitteet olla muiden silmissä. Nämä kolmoset ovat kuitenkin "lemppareitani", liekö sen takia että olen heidän kanssaan eniten tekemisissä. Kaikki tulevat näyttämään, kuinka söpöjä heidän hiirensä, siilinsä ja kilpikonnansa ovat. Sama poika, joka esitteli sotilashiirtään tulikin seuraavan kerran näyttämään kilpikonnaa, jonka selässä kiipeili ainakin viisi poikasta.

Kieli poskessa lasittamassa savesta tehtyjä eläimiä.

Viimeisellä tunnilla sydämeni tosin suli ekiksille, mutta he ovat jotain niin ainutlaatuista. Osa oli jo lähtenyt koulusta ja loppuryhmä askarteli. Yleensä tällä tunnilla leikitän lapsia jonkin verran englanniksi, mutta käytäntö on vielä hieman epäselvä, sillä mieluiten vuorottelisin eri ryhmissä niin, ettei toinen ryhmä mene paljon toista edelle (siis että toiset osaavatkin Twinkle twinkle little starin jo kaksi viikkoa ennen muita ;)). Osa oppilaista piirsi syksyistä maisemaa paperille, osa leikkasi oranssista ja mustasta kartongista kurpitsoja, lepakkoja ja kummituksia. Yhden tytön kummitus oli kuin Muumien Mörkö ja lupasin tuoda hänelle joku kerta kuvan Möröstä, sillä hän ei tuntenut Muumeja laisinkaan. Tästä luokasta ehdoton suosikkini on pikku Birce. Hän jäi viimeisenä luokkaan nyyhkyttämään, kun lepakon leikkaaminen ei ollut oikein onnistunut... Hän piirsi suloisen lepakkoperheen, mutta pienimmän leikkaaminen kuusivuotiaan motoriikalla ei oikein onnistunut ja niin surtiin milloin katkennutta korvaa ja milloin siipeä.

Ei minulla nyt oikeasti ole selviä lemppareita ja suosikkeja, eri lapset ovat eri päivinä ihan eri tavalla kiinnostavia tai vetoavia. Heidän pientä maailmaansa voi heilauttaa aikuisen mielestä ihan mitättömätkin asiat, mutta silti aikuisen pitää olla läsnä ja ottaa lapsi tosissaan. Lapselle on tärkeää saada esitellä tuotoksiaan aikuiselle ja saada positiivista palautetta. Tässä vaiheessa ei vielä osata kilpailla siitä, kenellä on hienoin lepakko tai kurpitsa. Kaikille riittää, että oma työ huomataan.

Ekaluokkalainen Merle sanoi tänään, että on ehkä nähnyt minut kaupungilla ja sanoi tunnistavansa minut isosta luomestani nenänpielessä. Monet muutkin lapset ovat kysyneet mitä nenänpielessäni on. Tällä hetkellähän tilanne on se, että olen leikkausjonossa ja tuo luomi poistetaan pahanlaatuisuutensa vuoksi mahdollisimman pian. Koska lapset kiinnittävät ulkonäköön huomiota vähintäänkin yhtä paljon kuin aikuiset ja estottavasti myös kommentoivat sitä ja kyselevät, olen joillekin jo kertonut, että näytän myöhemmin syksyltä vähän erilaiselta, sillä se luomi poistetaan. Lapset ovat ottaneet uutisen aika tyynesti kun olen kertonut, että on olemassa kilttejä ja pahoja luomia. Suurin osa on kilttejä ja pahat luomet tulevat usein vasta aikuisena jos tulevat ollenkaan. Silloin ne poistetaan, ettei niihin myöhemmin satu. Lapset ovat tämän jälkeen ajatelleet enemmän lopputulosta eikä niinkään sitä leikkaamista, joka itse kullekin kuulostaa inhottavalta. Varovainen puheissaan pitää kuitenkin olla, etteivät lapset mene itku kurkussa kotiin näyttämään omaa pientä pilkkuaan vanhemmille ja sano, että se on paha.

Kakkosluokkalaisilla on saksantunnilla ollut aiheena ystävystyminen. Lukeminen on edelleen monella takeltelevaa, mutta lapset kuitenkin vapaaehtoisesti tekevät sitä vaikka luokankin edessä. Tässä kertoja lukee, mitä Petra tekee, kun ystävystyy Steffenin kanssa. Molemmat Petraa esittäneet tytöt eivät liiemmin poikabakteereista piitanneet vaan tekivät juuri niin kuin kirjassa luki, vaikka se sitten tarkoittikin kädessä pitämistä ja muuta läheisyyttä.

Tatun ja Patun Suomi maailmankartalle

Alan olla valmis lähtöön. Kaikkea Suomi-materiaalia sitä voisi vielä hankkia, mutta ei riitä raha, aika eikä energia. Tänään melkein viimeisenä hankintana ostin Suomen seinäkartan, jonka voi sitten ripustaa luokan seinälle. Maksoi sekin mokoma aika paljon, säilytän nyt kaikkia kuitteja, jos koulu vaikka tarjoutuu materiaalimäärän nähdessään kustantamaan niistä osan. Yleisen tiekartan olisi saanut reilu kympin edullisemmin, mutta se oli avuttoman pieni, eikä Suomen pohjoisrajat olleet tarpeeksi selkeät.

No, ehkä Tatun ja Patun karttakin olisi hätätapauksessa riittänyt. En ole näiden kavereiden toilailuihin aiemmin kunnolla paneutunut, mutta nyt kun näin lehdessä mainoksen uudesta Tatun ja Patun Suomi-kirjasta, oli pakko syöksyä Sokokselle. En päässyt heti tutustumaan kirjaan, sillä piti mennä tekemään lupaamani työvuoro, mutta sain kummallisia katseita sitten puoli yhdentoista maissa kun hykertelin kirjalle M-junassa. Tämä siis perjantai-iltana.


Aino Havukaisen ja Sami Toivosen teksti on ehkä liian vinkeää käännettäväksi saksalaislapsille, mutta voimme ainakin katsella kuvia ja mikä parasta, voin itse kerrata Suomi-tietoutta. Minähän olen tunnetusti hieman pihalla monista historian seikoista ja muista. Tatu ja Patu johdattelevat aiheeseen paljon kiinnostavammin kuin mikään koulun historiankirja.


Tänään käyn vielä ostamassa suomalaisista lasten- ja nuortenlehdistä tuoreimmat numerot sekä karkkeja ja muita herkkutuliaisia koulun opettajille ja oppilaille. Illalla sitten sovitellaan tavaroita autoon ja seuraavaksi varmaankin palailen linjoille vasta Osnabrückistä, toivottavasti mahdollisimman pian ihan oman internetyhteyden avulla.