Brunon ensimmäinen koulupäivä

Maanantaina Bruno vietti ensimmäistä koulupäiväänsä espoolaisella ala-asteella (ja minäkin jouduin nousemaan pitkästä aikaa aikaisin ollakseni jossain sovitussa paikassa sovittuun aikaan). Siellä se nyt majailee muutaman viikon ja oppilaat olivat oikein innoissaan. Opettajan ehdotus nallen laittamisesta yöksi laatikkoon ei tullut kuulonkaan, Brunolle olisi pikimmiten saatava sänky! Oppilaat suunnittelivat näyttävänsä Brunolle ainakin koulun ruokalan ja ajattelivat, että voisivat kirjoittaa Brunon kirjaan siitä, kuinka sen päälle kaatui maitoa. Toivottavasti ei kuitenkaan. Tunnin aikana pohdittiin sinuttelua ja teitittelyä ja oppilaat ajattelivat teititellä Brunoa ja kutsua häntä Herra Karhuksi. Bruno pääsee varmasti myös saksantunneille, jotta äidinkieli ei pääse unohtumaan.

Seuraavaksi Bruno olisi mukava lähettää jonnekin Etelä-Suomen ulkopuolelle. Löytyykö sieltä ruudun toiselta puolelta luokanopettajia, jotka haluaisivat Brunon vierailemaan luokkaansa?

Bruno kesälomalla

Pian on Bruno-nallenkin kesäloma takana. Viime viikolla suomalaislapset palasivat kouluun, tänään alkoi Osnabrückissä uusi lukuvuosi. Brunon koulutaival Suomessa alkaa maanantaina. Kesällä hän on saanut nauttia suomalaisista meri- ja järvimaisemista.

Jo joutui armas aika...

On muuten outoa aloittaa kesäloma, kun ei lauleta Suvivirttä. Eihän sitä nyt yliopistossakaan viimeisellä luennolla veisata, mutta kyllä heti kun on koulussa, Suvivirsi palaa taas mieleen oleellisena osana kouluvuoden päätöstä.

Mutta kun ei suvivirttä niin todistukset nyt ainakin. Olin jo pitkään suunnitellut tekeväni oppilaille suomalaiset todistukset. Joskus Suomi-kerhon alettua he oikein toiveliaasti kysyivät, saavatko sitten lopuksi arvosanat. Ja kyllä saivat! Todistuksia esittelinkin jo jokin aika sitten kun niitä askartelin, ja ne valmistuivat hyvissä ajoin. Mitä nyt meni nelosluokkalaisten todistustenjako plörinäksi, kun luokat olivatkin retkellä, kun piti olla viimeinen tunti. Keräsin heidät sitten vielä yhdellä välitunnilla yhteen.



Kovin olivat iloisia ja ylpeitä ja pinssit, joissa oli Suomen ja Saksan lippu, löytyi myös jo muutamien oppilaiden rinnuksista viimeisinä päivinä. Innoissaan olivat myös kolmoset, jotka eivät niinkään osanneet todistuksia odottaa. Sen ryhmän kanssa viimeinen tunti meni ihan pepulleen. Toiseksi viimeinen tunti myös, kun ulkona tuli hirveä poru siitä kuka ottaa hipassa kiinni ketä. Hohhoijaa. Yritimme leikkiä muutamaa leikkiä, joista tiesin oppilaiden pitävän, mutta kiitos taas muutaman tomppelin käskytin kaikki takaisin istumaan. Lopuksi halusin vielä vetää heille sutsisatsaan ja sanoin, että jos yksikin niskuroi ja pelleilee, ei kukaan saa todistuksia... Iso huoli oli sitten lapsilla, kun enemmistö kuitenkin käyttäytyi hyvin ja halusi todistuksensa.

Kaikkien onneksi sutsisatsaa aiheutti sellaista hilpeyttä ja yhdessä tekemisen iloa, ettei vastarannankiiskejä ilmaantunut ja muksut saivat todistuksensa. Kolmosille olin hieman varioinut arvosanoja, kun taas nelosista kaikki saivat kympin. Tosin annoinpa käyttäytymisestä ja huolellisuudesta yhdelle nelosellekin todella huonon arvosanan. Mutta olipa se sitten kasi tai kymppi, kaikki lähtivät iloisena luokasta ja ryntäilivät esittelemään todistustaan kaikille vastaantulijoille. Ihan lonkaltahan ne arvosanat heitin sen kummempia miettimättä ja tarkoitus oli ennemminkin aiheuttaa hyvää mieltä, ja siinä taisin onnistua.


Ikävä on jo innokkaita suomenopiskelijoita...

Ryhmätöitä

Viimeisten viikkojen aikana molemmissa ryhmissä valmistui hienoja Suomi-julisteita. Suurkiitokset vielä kaikille lehmäkortteja leikelleille ja lähettäneille, niillä sai hyvin jaettua ryhmät ja pieni nippu jäi vielä Suomi-laukkuun koululle.


Hieman lapset kyllä rutisivat siitä kenen kanssa olivat samassa ryhmässä ja minä, tosi ilkeä puijaajaope, sanoin että Suomessa lapset eivät kyllä tuolla tavalla syrji toisia vaan kaikki suostuvat tekemään kaikkien kanssa. Ööh. Ainakaan näin ei ollut omana kouluaikanani... Aiheetkin olivat viitteellisiä, mutta jonkinlaisia tuotoksia tuli urheilusta, Helsingistä, luonnosta, eläimistä ja hmmm, sodasta.


Julisteet kiinnitettiin aulan ilmoitustaululle muiden iloksi. Muutama muksu jaksoi vielä jäädä poseeraamaan, vaikka välituntikello olikin jo soinut.


Nelosluokkalaisista on hieman huonolaatuisempia kuvia, otettu läppärini kameralla, sillä taloutemme tällä hetkellä ainoa ehjä kamera oli varattu muuhun käyttöön.

Siellä ne julisteet ovat kesän yli ja vastaanottavat lapset taas lomilta kouluun... Saa nähdä kuinka nopeasti ne löytävät tiensä jätepaperiin ja minä ja Suomi-jutut vaipuvat unholaan...

Tiedotus kusee 2

Sain eilen aamulla kuulla oppilailta, että he ovat koko päivän retkellä eikä Suomi-kerhon viimeistä kertaa siis ole. Minun mielestäni tällaisen informaation tulisi tulla minulle aivan eri taholta ja lisäksi paljon aikaisemmin!

Olin ehtinyt valmistella mukavaa viimeistä 45-minuuttistamme, väsännyt todistuksia ja kaikkea, pullareseptitkin oli tarkoitus jakaa ja vaihtaa viimeiset suomalaiset eurot pois.

En ollut ainoa harmistunut, ja harmistunutkin on ehkä hieman liian lievä sana. Jos ei ole omaa luokkaa tai ei ole rehtorin tai vararehtorin paras ystävä, niin ei ole mitään mahdollisuutta tietää uusimpia juttuja. Toivon, että asia tulee muuttumaan, kun koulunjohtoon ensi syksynä astuu kaksi reilun tuntuista nelikymppistä naista. Ehkä he saavat jotain tolkkua tähän kaikkeen.

Englannintunnille olin menossa, mutta ei siellä ollut opettajaa. Hän kun oli oman kakkosluokkansa kanssa kasvitieteellisessä puutarhassa. Sijaislistassa ei lukenut tuon tunnin kohdalla ketään. No, kohta meitä olikin siellä jopa neljä opettajaa.

Loppujen lopuksi pidin siis eilen vain puoli tuntia enkkua ekiksille. No, paljon oli kuitenkin tehtävää ja todistusten lisäksi askartelin Suomi-vihkosia lapsille. Sain kaikki todistukset askarreltua, täytettyä, laminoitua ja kiinnitettyä niihin pinssit, vaikka kuvissa homma vielä olikin hieman kesken. Suomi-vihkosia olen värkännyt reilut sata kappaletta, 3-4-luokkien oppilaat saavat askarrella vihkon itse. Tällä hetkellä on enää nelosluokat käymättä läpi.

Ensi viikon kokouksestakaan ei ole tullut mitään virallista kirjallista tietoa, mutta olen siitä kuitenkin tietoinen. Aion sitä ennen sitä paitsi sanoa pari sanaa Suomen koulujärjestelmästä, vaikka oli jo paljon aikaisemmin hoitaa sekin alta. Tulee ken tulee, toivottavasti edes joku vaivautuu kuuntelemaan vaikka paljon muutakin on meneillään.

Nelosten todistusten takana on myös ryhmäkuva.

Kolmosten todistukset odottamassa täyttämistä.

Suomi-vihkosia.

Mikä on pelin henki?

Tänään oli kolmosluokkalaisilla viimeisen kerran Suomi-kerhoa. Sää oli hyvä joten menimme suunnitelmieni mukaan pihalle. Leikimme mm. postilaatikkohippaa sekä Kukaa pelkää lumimiestä?.


Voi että lapset osaavat ottaa nämä leikit vakavasti! Jos ei heti saa olla se, joka ottaa kiinni, mökötetään sitten paikallaan koko hipan ajan. Sitten itketään, kun toisessa leikissä joku lapsi yrittää saada aina kiinni samaa. Niin, sehän on ihan järkevää taktiikkaa. Jos on noin saman verran lapsia ottamassa kiinni kuin on karkuun juoksijoita, onhan se järkevääkin, että jokainen saalistaa jotain tiettyä lasta eikä vain juokse minne sattuu.


Yhdellä pojalla oli vaikeuksia tulla riviin, joten käskytin hänet reunalle istumaan. No eikös kohta joku huuda, että tämä poika on kadonnut. Sinne oli tunkenut itsensä paksuun pusikkoon. Sanoin tästä myöhemmin hänen luokanopettajalleen, joka on myös ihan avuton. Vanhemmille soitetaan lähes päivittäin. Tällä pojalla on erikoislahjakkuutensa, mutta sosiaalisissa tilanteissa hän ei osaa käyttäytyä laisinkaan. En muista olenko kertonutkin aiemmin, mutta hänet on siirretty viime vuonna toisesta koulusta, koska hän vanhassa koulussa leikkeli jonkun luokkakaverinsa farkut saksilla... No, istukoot sitten piikkisessä puskassa jos niin tahtoo.

Lopulta oli valittajaa ja rutkuttajaa niin paljon, että käskin koko sakin takaisin sisälle, vaikka oli tarkoitus olla koko tunti ulkona. Vastalauseitahan siitäkin syntyi, mutta olen oppinut, että kerrasta poikki on hyvä menetelmä, silloin lapset todella näkevät kuinka vakavissani olen, ja parantavat käytöstään. Luokkahuoneessa ainakin meni vähän paremmin.

Vedin hatusta ohjelmanumeron, piirsin nopeasti parit eläimet taululle ja kirjoitin niiden nimet. Sitten oppilaat saivat samalla väriliidulla ympyröidä kuvan ja sanan ja sitten yhdessä mietittiin menikö oikein vai väärin. Näitä ei ole tunnilla opeteltu, mutta monet ovat pelanneet eläindominoa suomeksi.

Aktiviteetti keskeytyi, kun viereisen luokan tanssikerholaiset pyysivät katsomaan harjoittelemaansa esitystä. Siellä kuluikin lopputunti.

On se kyllä kamalaa se diskojytä, mitä nämä saksalaiset harrastavat... Jos olisin itse kyseistä kerhoa luotsannut, olisimme tehneet jotain aivan muuta. Mutta saksalaiset vauvasta vaariin kuuntelevat bluudapadipoja ja tykkäävät tanssia niiden tahdissa. Ei kai sille mitään voi. Olisi vain kivaa, että lapset saisivat muutenkin ilmaista itseään kehonsa kautta.


Ensi viikolla jaan oppilaille todistukset. Heh, siitä tuleekin kiinnostavaa. Kun lapset kuulivat tämän, huusi yksi jos toinenkin jo, että voivatko he ehdottaa itselleen arvosanoja... Tämä ryhmähän on ollut mitä on, ja arvosanat voisikin ennemmin antaa käytöksen perusteella, mutta enköhän minä silti aio lätkiä kaseja, ysejä ja kymppejä todistuksiin. Mutta olipahan sekin taas niin saksalaista, että koko luokan kuullen olisi pitänyt niitä numeroita taas pohtia. Ainakin omana kouluaikanani arvosanat olivat salaisia eikä niitä saanut selville kuin kaverilta kysymällä. Täällä ollaan ihan liikaa arvosanojen perään. Suomi-todistuksellakin haluan vain aiheuttaa hyvää mieltä ja antaa taas ripauksen Suomesta. Saan toivottavasti todistukset laminoitua ja kiinnitän mukaan pinssin, jossa on sekä Suomen että Saksan lippu. Onneksi virallisiin todistuksiin ei pidä antaa arvosanaa, olisin ihan pulassa!

Kirppis

Perjantaina iltapäivällä oli koulullamme kirppis. Kahden maissa iltapäivällä alkoi jumppasaliin valua perheitä myyntipöytien ja tavararöykkiöiden kanssa. Kolmelta loppuivat pystytyshommat, kun nelosluokkalaiset esittivät aulassa näytelmänsä. Voi sitä hepulia, minkä esiintyminen ja elävä yleisö saavatkaan aikaiseksi. Kun vain vanhemmat tietäisivät mikä huuto ja raivoaminen tuonkin esityksen takana on, eivät ehkä niin vuolaasti kiittelisi näytelmän ohjannutta opettajaa. Samaa ajatteli koulumme entinen referandariaatti, joka oli myös käymässä. Lapsilla tuntui olevan hyvä itsetunto, kun he itse itsensä taputtivat itsensä esittämään pari laulunumeroa vielä uudestaan. Yleensä kun Zugabe-huudot tulevat yleisön joukosta ;) Muutenkin olivat kuin mitäkin suuren luokan staroja, kun katsomon reunaan oli oikein vedetty punavalkoista teippiä esteeksi.


Aamuisten sateiden ja myrskyisyyden jälkeen päivästä tuli oikein kaunis ja porukkaa riitti. Ulos pystytettiin kahvio ja rehtori ja talonmies kiikuttivat pöytiä ja penkkejä ulos. Mukava oli istuskella ja rupatella työkavereiden kanssa ilman mitään kiirettä! Kakkuvalikoima oli aikamoinen, kun vanhemmat olivat leiponeet, ja tietenkin torstaina tekemämme korvapuustit olivat myöskin kaupan... Eivät tosin kauaa! Torstaina oli huhu jo levinnyt ja viimeistään perjantaina kaikki jo tiesivät, että niitä pullia saa kirpputorin yhteydestä. Yhdenkin torstaisen leipurin äiti tuli kertomaan, kuinka tämän leipurin pikkusisko, joka käy samaa koulua, oli jo hyvissä ajoin ilmoittanut, että haluaa ensin käydä ostamassa pullan ennen kuin menee kiertämään kirpputoria :)


Meinasi ihan itku tulla kun ajattelin, kuinka vähän aikaa enää on jäljellä. Minulle jää niin paljon hyviä muistoja ja olen saanut tutustua ihaniin lapsiin, joista muutaman mielelläni sulkisin lasipurkkiin ja ottaisin Suomeen mukaan. Mitähän mahtaisivat vanhemmat tuumata tähän ideaan? Yksikin lapsi tuli perjantaina välitunnilla sanomaan minulle, että hakee synttärinyytin ja minä jäin kiltisti opettajanhuoneen eteen odottamaan. Salamana hän jo juoksi takaisin kakkoskerroksesta. Olinkin häntä jo torstaina varsinaisena päivänä onnitellut, ja nyt sain hänen luokkakavereidensa ja luokanopettajansa tapaan perinteisen synttärinyytin. Kyllähän Suomessakin usein karkkia jaetaan (paitsi minä jonka heinäkuinen syntymäpäivä ei koskaan osu lukuvuoden aikaan), mutta täällä lapsilla (tai luulisin että pikemminkin vanhemmilla) on tapana kääriä karkkeja yms. paperiliinan sisään ja sitoa pakettinarulla. Omasta nyytistäni paljastui mm. hampurilaiskarkki, tikkari ja purkka, jonka mukana oli tatuointi. Kylläpä tulin hyvälle mielelle tuosta muistamisesta!


Kirpputoriltakaan en tyhjin käsin lähtenyt. Paikka oli todella vaarallinen, sillä moni halusi päästä eroon minulle tulevaisuudessa saksan opetuksessa hyvin hyödyllisestä tavarasta, lähinnä peleistä ja kirjoista. Tilaa ei ole matkatavaroissa enää lainkaan, mutta ostin silti kaksi peliä. Pääsin sitä paitsi kahdella eurolla eroon yksistä kengistäni, joita en ole käyttänyt neljän vuoden aikana kuin viidesti, enkä niitä halua enää Suomeen nurkkiin lojumaan. Pelit olivat hyvin pienikokoiset, ja voiko sitä paitsi nelosluokkalaisen pojan myyntipuheita vastustaa? Poika ensin teititellen kysyi minulta, enkö ostaisi lapselleni jotain hänen myymistään satukaseteista... Häkellyin hieman ja kyselin että mille lapselle ja poika ihmetteli että eikö minulla ole lasta. Apua, pitäisikö olla tai olenko joskus antanut niin ymmärtää? :D Pyysin häntä kuitenkin suosittelemaan parista hauskasta peliviuhkasta sellaista, jonka avulla suomalaislapset voisivat oppia saksaa. Kaupat syntyivät ja voi sitä huolellisuutta, jolla poika laski vaihtorahat antamalleni kahden euron kolikolle. Mahtava tilaisuus lapsille oppia rahankäyttöä ja laskea hieman matikkaa.

En tiedä, miten tätä oikeasti pelataan, mutta vaikutti erittäin hyödylliseltä. Korteissa on siis ylhäällä jokin esine ja alla sitä kuvaavia adjektiiveja tai yllä adjektiiveja ja alla esineitä, jotka ovat sellaisia. Näillä voi tehdä vaikka mitä!

Nenne eine Farbe. Nimeä jokin väri. Kyllä saksaa opiskelevan suomalaislapsen tähänkin pitäisi jossain vaiheessa kyetä vastaamaan :)

Pian on lähdettävä varaamaan paikkoja futiskatsomosta. Illasta tulee todella jännittävä. Toivon mukaan voin huomenna jakaa kanssanne Osnabrückin kaduilla aistittavaa juhlahumua ja saksalaisten juhlaa. Finaalipaikan varmistuttuakin oli koko kaupunki yhtä juhlaa, ilotulitukset ja kaikki. Olisihan se hienoa olla ihan aitiopaikalla, kun jotain tällaista tapahtuu. Viime vuonnakin olin juuri väärässä paikassa kun Helsingissä järjestettiin euroviisut. Ja kun tämä jalkapallo nyt vielä tuntuu olevan saksalaisille kaikki kaikessa!

Koulurakennuksen huumaaminen kanelintuoksulla

Tein tänään etätöitä. Olin ilmoittanut parille kollegalle, etten tule kahdelle ensimmäiselle tunnille, kuten yleensä, sillä pitää tehdä kotona taikina. Siinä olikin vaivaamista, kun tein litran taikinan, mutta kymmeneksi sain itseni koululle ja onneksi taikinarasiat olivat muovipussissa, olisin muuten voinut saada kummastelevia katseita, kun taikina pursuaa pyöränkorista yli ;)


Pyöräilen töihin 15-20 minuutissa ja näin aurinkoisena päivänä hiiva tykkäsi! Taikinalla oli muutenkin melkein kolme tuntia aikaa nousta ja opettajanhuoneen keittiössä se viimeistään tuli yli äyräiden, mutta onneksi ilmakuplat poksauteltuani sain sen kutakuinkin yhdessä osassa yläkerran luokkaan, jossa muut leivontatarvikkeet jo odottivat valmiina.

Aloitimme jo välitunnilla ja silti aika riitti juuri ja juuri. Kokemus sekin, kun yrittää opastaa kahdeksalle 10-vuotiaalle kuinka leivotaan pullaa. Näytin kuinka ihan tavallisia pikkupullia tehdään ja miten niistä voi muotoilla pullaukkoja (rusinoitakin olin tuonut napeiksi ja silmiksi). Tein myös yhden satsin korvapuusteja näytiksi, ja niitä suurin osa sitten alkoikin väsäillä. Näytin miten tehdään myös sellaisia spiraalikiekkoja, eli leikataan korvapuustipötköstä suoria paloja. Näistä vinkeistä huolimatta moni pyöritteli taikinasta makkaroita, voiteli ne, kieritti ja ripotteli päälle kanelia... Kerroin, että kaneli jää ihan kuivaksi hötöksi pullan päälle ja se kannattaisi ennemminkin laittaa täytteeksi.

Välillä mietin kuinka paljon perfektionisti sisässäni yrittää rajoittaa lasten luovuutta ja toisinaan omaanikin. Laittoi taas paljon ajattelemaan ja ehkä pikku hiljaa opin vähän rennommaksi ja sisäistämään ja hyväksymään sen, että on tsiljoona eri tapaa tehdä asioita ja silti kaikki voi onnistua hyvin. Myyntikelvollisiakin korvapuusteja syntyi mukavasti huomisen kirpputorin yhteydessä myytäväksi ja omaperäisemmät leipomukset lähtivät lasten mukaan. Pullat tosin pääsivät uuniin vasta oppilaiden lähdettyä, mutta pussitin ne heille valmiiksi ja kun heillä tänä iltana on vanhemmille teatteriesitys, saavat he pullansa suht tuoreina kotiin.


Välillä sai hieman komentaa ja huomauttaa sotkusta, mutta muuten puuha näytti varsin rentouttavalta ja mukavalta ja oppilaat keskittyivät hyvin tekemiseensä. Kuvotti hieman kun yksi poika läträsi margariinilla oikein kunnolla ja sitä oli pöydälläkin (minulla on margariini/voifobia...), mutta siivosipa edes sotkunsa jälkikäteen!

Ovella kävi hieman kateellisen näköistä porukkaa ja kolmosluokan Suomi-ryhmäläiset kysyivät koska he pääsevät leipomaan... Vastasin ihan suoraan ettei se onnistu, koska ryhmä on niin iso ja lisäksi rauhaton ja tottelematon. Sääli niiden oppilaiden kannalta, jotka mielellään leipoisivat ja käyttäytyisivätkin.

Kukaan ei voinut olla huomaamatta, että koulussa leivotaan. Pullien tuoksu nimittäin levisi ihan joka paikkaan, kun pullia kanniskeltiin kerrosten välillä ja paistettiin kahden keittiön uuneissa. Iltapäivällä oli tulossa joku kokous ja illalla teatterivieraita ja mietimme, että mahtaa olla heille aikamoinen pettymys, kun jo ulkona haisee korvapuusti mutta mitään ei olekaan tarjolla! Toivottavasti lapset muistavat mainostaa, että pullia on huomisen kirpputorin yhteydessä myynnissä kahviossa.



Pullat onnistuivat todella hyvin, en onnistunut polttamaan yhtäkään pellillistä vaikka koko ajan pitikin huidella siellä täällä. Kiertoilmauunille kiitos pullien kuohkeudesta, mitään muuta syytä en keksinyt sille, että pullat olivat ihanan pehmoisia, kuin vaahtokarkkia. Maistaa en voinut, koska tein taikinan tavalliseen maitoon. Mutta koemaistaja ainakin kehui omaa pullaansa herkulliseksi :)


Ensi viikoksi lupasin reseptin ja siitä on kiinnostunut moni muukin. Osnabrückissä leivotaan tulevaisuudessa toivottavasti paljon pullaa ;)

Ensimmäiset hyvästit

Jotkut lapsista olivat ehtineet luulla, että minäkin olisin lähdössä, mutta täällä ollaan vielä nelisen viikkoa! Herra Hirvi nimittäin jätti hyvästit jo kaksi viikkoa sitten ja matkaseuraksi lähti matkusteleva karhuherra Bruno. Tämä olikin lapsille iso tapahtuma – ja haikea. Herra Hirveä hellittiin ja Brunokin sai suukkoja ja rutistuksia. Osa lapsista ei enää ole kyseisessä koulussa, kun Bruno syksyllä palaa Suomen kiertueeltaan. Vannoin lapsille kuitenkin, että Brunon Suomen kuukaudet tulevat olemaan ikimuistoiset ja kerroin, mitä kaikkea Brunon pään menoksi on tiedossa ja kyselin lapsilta, mitä he haluaisivat Brunon tekevän. Suomea pitäisi ainakin oppia ja sekös on helppoa kun kyseessä on pehmolelu ;) Järvenrannassa Brunon tulee myös käydä ja nähdä pääkaupunki Helsinki. Harmi, etten tuolloin kirjoittanut asioita muistiin, osa ehdotuksista oli taas päättömiä, samaa sarjaa kuin "onko Suomessa vessoja?".

Ennen hyvästejä siskoni tulivat vieraileviksi tähdiksi Suomi-tunnille. Mukaan tulivat poikkeuksellisesti myös neloset torstain ryhmästä ja mikä ilo olikaan seurata heidän touhujaan! Kun jaoimme kolmosia ryhmiin, jätin siskoni taakse nelosten kanssa ja käskin heidän tehdä tuttavuutta ja nelosten näyttää, mitä jo osaavat. Ja kun ne oli näytetty, oppilaat halusivat oppia lisää! He tulivat pari kertaa kysymään mitä on suomeksi was ist das? eli mikä tämä on, ja sen avulla kyselivät siskoiltani sitten kaikki mahdolliset esineet ja kuvat luokasta.

Tässä pääsette nauttimaan huudostani ja sekaisin menevistä fertigeistä ja bereiteista sekä rechtzeitigeista ja gleichzeitigeista. ;)

Lopuksi vielä koko ryhmän kanssa leikimme syksyllä Bonnissa oppimaani tervehdysleikkiä, suomalaisena versiona tietenkin. Oppilaat vaikuttivat tyytyväisiltä vierailuun, etenkin neloset. Kolmosten kanssa touhu on aina ollut mitä sattuu, mutta ainakin he malttoivat esitellä itsensä suomeksi ja kysyä siskoiltani keitä he ovat.

Tässä Suomi-kerhossa olleita lapsia, kolmosista puuttui jopa viitisen lasta.

Sen jälkeen, kun iltapäiväkerhotoiminnan lapset olivat syöneet lounaansa, keräännyimme kaikki koulun aulaan heittämään hyvästejä Herra Hirvelle ja Brunolle. Kerrottuani hieman Brunon tulevista kuukausista oli aika sanoa heipat, ja sekä Herra Hirvi että Bruno kävivät henkilökohtaisesti moikkaamassa kaikki oppilaat.

Tyttöjä mietitytti mitä kaikkea Bruno tuleekaan Suomessa näkemään ja kokemaan.

Nyt olen enää vain minä ja minunkin pitää sanoa hyvästit jo aivan liian pian! Enää 12 koulupäivää... Sinä aikana saan varmasti vielä useasti vastata lasten kysymyksiin koskien Brunon ja Herra Hirven vointia :)