Viimeisen viikon miinuksia

Minulla pitäisi ehdottomasti olla pieni muistikirja, johon merkitsisin kaikenlaista. Tuntuu että on ollut todella paljon ärsyttäviä juttuja tässä viimeisten päivien aikana, mutta miten nyt yhtäkkiä tulee mieleen vain muutama? Koulussa muutenkin tilanteet muuttuvat niin nopeasti ja tunteet heittelevät kaikilla osapuolilla laidasta laitaan, ettei kärpänenkään katossa pysyisi menossa mukana.

Aloitan asialla, joka vaivasi minua pari päivää, mutta olen nyt käsitellyt sitä ja puhunut siitä niin, että se ei enää kalva mieltäni. Rentoutusharjoitukseen tuli yksi luokka valmiiksi jo 20 minuuttia myöhässä ja ensimmäiset kymmenen minuuttia meni siihen, että lapset saatiin paikoilleen. Huutelin monen otteeseen ja kävin yksittäisiä oppilaita pyytämässä istumaan alas, mutta siellä ne sankarit vain huitoivat. Olin tehnyt tilaan myös tuoleilla ja pöydillä rajan, jota ei ylitetä. Sekunnin sadasosassa puolet oppilaista on jo toisella puolella pöytäfutiksen ja muiden kiinnostavien pelien parissa, yritä siinä sitten kerätä heiltä huomiota. Luokassa kun kaikki istuvat paikoillaan on aika tehokasta vain istahtaa opettajantuolille hiljaa, kyllä minuutin parin sisällä kaikki huomaavat, että odotan, eikä tarvitse älähtää.

Yksi poika vain jatkoi hyörimistä ja pyörimistä ja kutsuin häntä nimeltä aika monta kertaa. Lopulta hän piiritti minua pitäen käsiään aseena ja osoitteli päätäni. En miettinyt hetkeäkään, vaan läpsäisin pojan kädet alas, tarkoituksena ehkä ennemminkin vain laskea "ase" alas, mutta aika kovalta se läimäys kuulosti ja omaankin käteeni sattui. Poika ei ottanut rauhoittuakseen, joten vedin hänet kädestä ulos ja kysyin, haluaako hän olla mukana rentoutusharjoituksessa vai ei. Lisäksi pyysin anteeksi ja sanoin, että minulla oli kuitenkin syyni läpsäykselle. Vaikka ase olisikin vain lelu tai pelkät kädet, saa se minussa ainakin silti aikamoisia pelontunteita valtaan ja sanoin pojalle, ettei noilla asioilla ole leikkimistä. Sanoin, etten todellakaan halunnut lyödä, mutta se oli minun puolustusrefleksini kun joku osoittelee "aseella" kasvojani. Tämän jälkeen yhteistyö sujuikin sitten paremmin. Kerroin pojan käytöksestä kollegalleni ja hänkin vain sanoi että ulos sitten vain, mutta pakko on olla muitakin vaihtoehtoja!

Muut tällä hetkellä mieleeni tulevat jutut ovat muiden kertomia, uskomattomia juttuja kouluarjesta. Kakkosluokan opettaja oli puhumassa yhden oppilaan kanssa kun toinen oppilas tulee ja sylkäisee ensimmäistä oppilasta naamaan. Opettajan nähden siis. Ajatteli ehkä, että teko oli oikeutettu, koska kuulemma hänelle oli tehty samoin. Kuvottavaa!

Kolmosluokalle on joitain viikkoja sitten siirtynyt tyttö kakkosluokalta. Kollegat käyttävät tytöstä termiä unerzogen eli ei-kasvatettu, ihan ihme käyttäytymistä hänelläkin. Luokka, johon hänet sijoitettiin, on todella rauhallinen ja kiltti luokka, jossa ei aiemmin ole potkiskelua ja lyömistä tunnettu. Sitten tulee tämä perheen ainukainen lapsi, jonka vanhemmatkin ovat täysin tossun alla. Olen monesti huomauttanut tytölle purkan syönnistä ja äiti vain puolustelee, ettei kyllä itse ainakaan lapselle purkkaa anna. Sama se keneltä tyttö purkkansa saa, mutta tunnilla sitä ei mussuteta. Mimmi vielä nyhjää siellä roskiksella ikuisuuden ja jättää vielä pikkuisen palan suuhunsa, minkä tietysti myös huomaan. Äiti on ihan avuton, eikä luokanopettajakaan tiedä mitä lapsen kanssa tekisi. Tyttö kietoo aikuisia pikkusormensa ympärille minkä ehtii. Vaikka kuinka tiukkana olisi, ei taida viesti mennä perille.

Hänen luokanopettajansa kertoi tunnista, jolla he tekivät jonkun kokeen johon tarvittiin kaksi sokeripalaa. Tyttö kysyi, josko saisi toisen paloista. Opettaja sanoi ei ja kertoi kaksi syytä: ensinnäkin palaa tarvitaan pian tehtävässä kokeessa ja toisekseen paloja on vain kaksi eivätkä ne siis riittäisi koko luokalle makupaloiksi. Opettaja kääntyi ympäri ja palasi, toinen sokeripala oli kadonnut. Hän sai tytön sentään sylkemään sen ulos. Käsittämätöntä.

En voi myöskään uskoa, että joku ei saa viikkokausiin aikaiseksi hankkia kynää ja pyyhekumia. Kyseessä on varsin herttainen poika ja ihan harmittaa joutua hänelle muistuttamaan asiasta. Lyijykynällä on pituutta huimat puolitoista senttiä. Ihan hyvin hän kirjoittaa ja lukee, mutta perusvälineet eivät ole kunnossa. Tämä ei tietenkään olisi ongelma Suomessa, jossa koulu tarjoaa kaikki välineet.

Puolen tunnin työpäivä

Pidin tänään enkkua ekiksille 7.45-8.15 ja siinäpä se... Lähdin työpaikalta 13.20. Mitä tekeekään opettaja sinä aikana, kun on työpaikalla, muttei pidä oppituntia? Ensinnäkin olin valmistautunut pitämään kaksi tuntia, joista ainakin toisen itsenäisesti, mutta nelosluokan näytelmäharjoitukset nyt vain jyräävät... Jyräsivät jo viime viikollakin pienryhmän päälle, mutta nyt ei normaaliakaan enkuntuntia pidetty, joten hengailin koululla oikeastaan koko päivän turhaan!

Sain kuitenkin vaikka mitä aikaiseksi, vaikka välillä juorusin ja läpisinkin kollegoiden kanssa. Tein vihdoin tukioppilaalleni harjoitusmonisteen epäsäännöllisistä monikkomuodoista ja suunnittelin huomisen kolmosen enkuntunnit, jotka pidän aivan yksin. Kirjoitin ylös mitä tein aamulla ekaluokkalaisten kanssa. Muistaisin kyllä huomiseksi, mutta joskus tulevaisuudessa saatan olla kiitollinen siitä, että olen kirjoittanut asiat ylös.

Sitten hieman haahuilin viemässä lisää vastauslappuja Suomi-visan luokse, seurasin näytelmäharjoituksia, otin vastaan luokkaretkeltä palaavia kolmosia, luin ilmoitustaululle kiinnitetyn uutisen siitä, kuinka koulumme oli viikonloppuna talkoiden jälkeen joutunut ilkivallan kohteeksi ja perehdyin tarkemmin Bruno-nalleen, jonka on tarkoitus lähteä pienelle Suomi-kierrokselle!

Näytelmää ohjaava kamala kollegani sanoi minulle, että voin tulla seuraamaan näytelmäharjoituksia kun pienryhmää ei pidetä, voisin antaa vinkkejä tms... En nyt kehdannut sanoa, mutta ainoa vinkki mikä mieleeni tuli oli se, että opettaja voisi räyhätä ja huutaa lapsille vähemmän, kehua heitä enemmän, olla ystävällisempi ja antaa lasten näytellä kohtaukset loppuun eikä välissä raivota jokaisesta pienestä ylimääräisestä liikkeestä. Opettajanhuoneessakin on ihan tarpeeksi kestämistä, vaikka ovet olisivat kiinni, kaikki se huuto kuuluu sinne... Lapsiparat. Mahtaako näytelmän teko olla hauskaa, kun joku mummo on koko ajan natisemassa vieressä...
















Kolmosluokkalaiset olivat samalla todella väsyneen mutta myös erityisen tyytyväisen näköisiä. Silmät kiiluen he kertoivat kaikista käärmeistä, hyönteisistä ja piraijoista joita olivat nähneet. Järjettömän kokoisia laukkuja ja perässään raahasivat, mutta toisaalta en ole mikään sanomaan... Kuudennen luokan leirikoulussa minulla oli kolme laukkua, mutta reissussakin tosiaan oltiin viisi päivää eikä kaksi, kuten nämä sankarit. Edellisillan pyjamadiskosta toipuvista lapsista osa haettiin heti kotiin ja osa jäi seuraamaan isompien näytelmäharjoituksia kyytejä tai iltapäiväkerhoa odotellessaan.

Mä kohta revin ne kakarat riekaleiksi

Nyt en kyllä tällä hetkellä yhtään ihmettele, miksi joku opettaja joskus sanoo tai huutaa lapselle, ettei koskaan enää halua nähdä tätä tms. Siis että mua otti tänään ne pennut aivoon! Miksi helvetissä parin raivostuttavan rasavillin pitää pilata tunnit sekä opettajalta että muilta oppilailta.

Koko ajan nää jätkät rönyää siinä liitutaululla ja suttaa jotain eikä niitä saa kovemmillakaan otteilla siirrettyä paikalleen. Hirveä kaakatus käy jatkuvasti, vaikka olen antanut vain yhdelle lapselle puheenvuoron. Kamala vikinä ja ruikutus koko ajan joka asiasta, vaikka olen selittänyt sata kertaa, että sen Marianne-karkin saavat tänään vain ne oppilaat, jotka eivät viime viikolla olleet paikalla.

Siis koko tunti meni joihinkin hiivatin nimikylttien askarteluun. Yksi pyllistelee taulun edessä ja värittää paperille taululiiduille. Toinen istuu toimettomana kun ei voi kysyä naapurilta kynää lainaan ja yksi taas vaeltelee ympäriinsä ja nimikyltti lojuu rutussa lattialla.

Jouduin pari kertaa oikein kunnolla karjaisemaan, jolloin puolet lapsista pitelevät kauhuissaan korviaan. Sääli heitä kohtaan, jotka käyttäytyvät. En haluaisi heille huutaa ja he taas oikeasti haluaisivat osallistua ja oppia, mutta eivät sitä muiden sirkustelulta voi...

Tunnin jälkeen näin vielä toisen kolmosluokan opettajan ja huokaisin hänelle asiasta. Sovimme, että ensi viikolla huonosti käyttäytyvät oppilaat saavat sinne mennä luokanopettajansa luokse ja tekevät siellä jotain ylimääräisiä kirjoitustehtäviä. Pitää vielä sopia toisen luokanopettajan kanssa, mitä hänen luokkansa huligaaneille tehdään. Ryhmä on toki iso, 17 oppilasta, mutta silti kuvittelin sen olevan ihan passeli, pienempi kuin normaali luokka ja ajattelin ehkä, että lapset todella ovat motivoituneesti valinneet sen... Toiveajattelua.

Olen ihan lirissä, kellään hyviä vinkkiä kurinpitoon ilman että tarvii hakata luokan kellopeliä hajalle ja huutaa ääntänsä pihalle? Välillä myös vain istun hiljaa ja surullisen näköisenä odottaen hiljaisuutta. Millä ilveellä saan ne penskat ymmärtämään, että meikäläinen määrää marssitahdin ja luvassa olisi myös kaikenlaista puhumista ja leikkimistä, jos muksut vain käyttäytyisivät kunnolla ja kuuntelisivat ohjeita...

Nyt ottaa opea todella paljon pannuun!

Roolileikkejä englannintunnilla

Koulussa on yksi kollega, jota todella ihailen. Hän on hyvin rauhallinen ja perusteellinen ja ehkä hänen kokonsakin jo rauhoittaa oppilaita, itse en ainakaan viitsisi ryttyillä melkein parimetriselle opettajalle, sukupuolesta riippumatta. Voisin sanoa, että hän on yksi niitä työpaikkani harvoja opettajia, joilla on luontaista auktoriteettiä. Työrauha usein pysyy hyvänä ja jos hälinää syntyy liikaa, tehoaa heti ensimmäinen sanominen. Tämän opettajan tunneilla ei välttämättä tosin voi puhua työrauhasta vaan tekemisen rauhasta. Tunneilla ei vain piiperretä tehtäviä vaan tehdään kaikenlaista.

Se piipertäminen tosin voisi myös olla hyödyllistä. Kolmannella luokalla oppilaat näkevät tuskin ollenkaan englantia, he vain kuulevat sitä. Vielä neljännelläkin luokalla ollaan varovaisia englanninkielisten sanojen näyttämisessä, etteivät lapset vain rupea hakemaan sanoille saksalaista ääntämisasua. Omasta mielestäni tässä tehdään vain hallaa myöhempää oppimista varten. Myöhemmin ääntämisasu ja kirjoitusasu voi olla vielä vaikeampaa yhdistää toisiinsa, jos niitä ei millään tapaa opeteta yhdistämään.

Kommunikatiivinen kieltenopetus on kyllä hyvä juttu, mutta pitää muista niitä "ikäviäkin" asioita opettaa kuten ääntämistä, kirjoitusasua ja kielioppia, ettei oppilaat sitten suuressa maailmassa ihan kamalan virheellistä tekstiä päästäisi suustaan.

Pari viikkoa sitten opettajalla oli mukanaan iso kuvakirja, jossa oli tarina kadonneista kekseistä, joillekin teistä ehkä tuttukin. Who took the cookie from the cookie jar? Asetuimme kaikki luokan takaosaan rinkiin istumaan. Kun tarina oli luettu ja syyllinen selvinnyt, oli aika siirtää tarina elämään luokassa. Vuoroin kaikkia oppilaita (ja meitä opettajia myös) syytettiin keksien syömisestä, tämä varkaus tietenkin aina kiellettiin ja näin jatkettiin eteenpäin. Normaalisti opettajalla on iso keksipurkkikin mukana, mutta nyt se oli unohtunut kotiin.


Vuoropuhelu menee näin:
Kaikki: Who took the cookie from the cookie jar? Annika took the cookie from the cookie jar.
Annika: Who, me?
Kaikki: Yes, you!
Annika: Not me!
Kaikki: Then who?


Ja sitten jatketaan. Ja tuo Annika nyt on vain esimerkki. Tämä loru toistettiin siis moneen kertaan ja ihan loppumetreilläkin lapset vielä kysyivät, että mitä sitten pitikään sanoa. Kielen oppiminen on aluksi hyvin hidasta ja siksi opetuskin etenee hitaasti, mutta sitä kompensoi tietenkin se, että opetus on kuitenkin monipuolista ja vaihtelevaa sekä aktiivista.

Tänään vuorossa oli jäätelöbisnestä. Näitä jäätelöitäkin on vatvottu jo muutama viikko. Kun saavuimme opettajan kanssa luokkaan, siellä oli täysi tehtailu päällä. Jokainen oppilas rullaili itselleen jäätelötötteröä tai askarteli jäätelöpalloja. Näitä jäätelöpalloja oli sitten tarkoitus ostaa luokan muutamalta eri jäätelöpisteeltä. Perehdyttiin hieman Iso-Britannian valuuttaan, annettiin yhdelle jäätelöpallolle hinnaksi 20 p, kahdelle 40 p jne., mietittiin mitä jäätelönostotilanteessa pitäisi sanoa ja ryhdyttiin pikkuhiljaa leikkimään.


Lapset rakastavat leikkejä niin paljon, että unohtavat hetkessä koko jutun pointin. Pientä paperisilppurahaa oli saksittu mielinmäärin ja yhden kioskin pojat laajensivat bisnestään kekseihin. Hinnastoja oltiin laadittu etukäteen ja yksi poika ei millään meinannut lähteä ostoksille, kun oli yhden listan laatiminen kesken... Kohta paperilla oli listattuna kaikki hinnat 20 palloon asti, suurimman annoksen hinta siis tietenkin 400 p. Relevanttia?

Peli pitikin puhaltaa poikki ja muistuttaa että ensisijainen kieli on englanti sekä kieltää keksit ja muut ylimääräiset lisukkeet. Viimeiset viisi minuuttia sujui hieman paremmin, joten ensi kerralla vielä uudestaan. Jäätelöpallojakin on roppakaupalla valmiina. Lapset värittivät papereita värikynillä ja ruttasivat paperit palloiksi. Tässä muuten oiva vinkki mihin kopiojätettä voisi käyttää. Meilläkin on opettajanhuoneessa aina vino pino jotain pieleen menneitä kopioita jotka sitten vain menevät jätepaperiin, niiden valkoisia puolia voisivat lapset sitten värittää.


Vaikka roolileikki meni suurimmalta osin hieman yli, kun lapset rupesivat näpertelemään kaikkea epäolennaista oheistilpehööriä, uskon, että tällaisten roolileikkien avulla lapset oppivat sekä kieltä että erilaisia tilannetaitoja.

Luokan tuleva liikemiehet ovat kyllä selvinneet tähän mennessä... Sama kaveri joka savitöissä teki minulle sen öhkömönkiäisen oli tälläkin tunnilla suurimpana päällepäsmärinä. Hän kyllä hallitsee kaupanteon varmasti myöhemmin ihan oikeillakin tuotteilla :)

Tällaiset roolileikit palvelevat myös perinteisessä opettaja puhua pälpättää luokan edessä ja oppilaat istuvat hiljaa penkeissään -opetuksessa helposti unohtuvia kinesteetikkoja. Mieleeni tulee myös sitaatti, jonka eilen löysin etsiessäni tietoa vapaakouluista. Confusius/Konzuzius tai minkä hyvänsä kielen mukaisesti nimen haluaakaan ilmaista on sanonut seuraavaa (vapaasti käännetty saksasta): Kerro minulle, ja minä unohdan. Näytä minulle, niin muistan. Anna minun itse tehdä, ja minä ymmärrän.

Muistan itsekin joskus ala-asteella harjoitelleeni jotain kahvilakeskustelua, mutta se tuntui väkinäiseltä... Ne sitten vain esitettiin luokalle pareittain. Ohjaava opettajani toissasyksynä toi yhdelle tunnilla suklaakakkua ja limpparia ja johon sujui kahvilatilanteet. Ei nyt välttämättä tarvitse ihan kakkua leipoa, mutta pieni rekvisiitta tekee roolileikeistä heti hieman aidompaa.

Uusia tulokkaita

Koulussamme ja koko Niedersachsenin osavaltiossa alkoi eilen toinen lukukausi. Uuden lukukauden myötä saimme kouluumme myös uusia ihmisiä. Kumpikaan näistä uusista tulokkaista ei erityisesti ilahduta minua.

Kun eilen karnevaalihumun keskellä menin Schulkindergarteniin, kummastelin luokassa olevaa ylimääräistä aikuista, hyvin nuivan näköistä sellaista. Hän osoittautui hetken päästä lattialla kiemurtelevan poliisin äidiksi. Tämä poliisiksi pukeutunut poika oli eilen ensimmäistä päivää koulussamme, ei kuitenkaan järjestystä hallitsemassa kuten poliisin kuuluisi vaan sitä häiritsemässä.

Poika täyttää lähiaikoina seitsemän vuotta, olisi siis oikeasti jo viime syksynä kuulunut kouluun, ilmeisesti kuitenkin saanut lykkäystä aivan kuten ryhmän muutkin lapset. Hän ei ole neljään kuukauteen ollut missään, sillä ei halunnut mennä päiväkotiin. Ja nyt yhtäkkiä tyhjästä hän tulee tähän ryhmään.

Kukahan ääliö näin on päättänyt?

Ainahan uusi ryhmänjäsen mutkistaa ryhmän toimintaa ja toki usein tuo siihen kaikkea hyvääkin, mutta varsinkin tällaisilla erityislapsilla tuttu ja turvallinen ryhmä ja ilmapiiri tukevat perusasioiden sujumista ja oppimista. Kun ryhmään yhtäkkiä kesken kaiken tulee joku tunkeilija, jopa vieläpä vaatii lapsista melkein eniten opettajan huomiota, tuntevat toiset lapsensa olonsa uhatuiksi. Eipä tällä pojallakaan siis mikään kovin mukava ja turvallinen tunne tunnu olevan.

Opettajakin oli lievästi sanottuna tuohtunut moisesta päätöksestä, ja olisi ehkä halunnut olla kuulematta pojan äidin kommentin siitä, kuinka hän on iloinen kun ei tarvitse kestää poikaa enää aamupäivisin kotona... Joo ei varmasti ollut äidilläkään helppoa, mutta onko tämä paras ratkaisu. Poika ehdottomasti tarvitsee apua ja totuttelua ryhmässä olemiseen, mutta rikkomatta mitään olemassaolevaa vaivalla saavutettua hyvää. Ensi maanantaina näen kuinka ryhmäyttäminen on alkanut sujua.

Saimme myös uuden kollegan. Ohjaava opettajani siirtyi toisiin työtehtäviin tämän kuun alusta lähtien ja tämän lukukauden ajan häntä paikkaa parhaansa mukaan Herra Kujas. Uusi vararehtori hän ei kuitenkaan ole, koulu sinnittelee ilman moista tämän kevään eikä tämäkään kollega siis syksyllä enää jatka, mutta opettaa nyt keväällä liikuntaa, matematiikkaa ja saksaa, siis äidinkieltä. Lisäksi hän on savityötunneilla, joista itse aion vetäytyä parin viikon kuluttua. Kolme aikuista siellä hääräämässä on ehkä liikaa, minä voisin tehdä jotain fiksumpaakin eikä tarvitsisi olla tuon miehen kanssa tekemisissä.

Tässä uusi kollega ja uudet oppilaat savitöissä. Kylläpä oli muuten rauhallista, kaikki oli vielä niin uutta ja jännittävää niin kukaan ei viitsinyt riehua.

Eilen kun näin hänet ensimmäisen kerran hänellä oli päällä sinimusta tuulipuku sekä järkyttävät, oikeasti varmaan tosi coolit ja kalliit lenkkarit, epäsiisti parta... Yöks. Tyypillinen tytöttelijä, peffalletaputtelija, lusmuilija. Siis sellainen, joka ei vedä yhtä köyttä muiden opettajien kanssa. Tyyppi tuli tänäänkin aamulla tunnille myslilautanen kädessään, oppilaatkin katsoivat hieman kummeksuen. Hän hoputti lapset ulos välitunnilla vaikka satoi jne. Eihän siinä mitään, mutta jos on olemassa yhteisiä sääntöjä niin kyllä niitä pitäisi noudattaa. Tai sitten kenenkään ei ole tehnyt mieli lähestyä tätä limaista tyyppiä ja kertoa hänelle miten täällä tietyt asiat hoidetaan. En oikein tiedä miten suhtaudun koko heppuun, varmaankin nuoresta iästäni ja epävirallisesta asemastani johtuen hän rupesi heti eilen sinuttelemaan, mikä ei minusta ole ok kysymättä.

Tyyppi on hieman sellainen naistennaurattaja ja rento kaveri, joka varmasti pääsee tiettyjen oppilaiden suosioon. Rento saa ja pitääkin olla ja kaikkea, mutta ei pidä unohtaa omaa auktoriteettiasemaansa. Mieleeni tulee eräs kollega ripareilta joidenkin vuosien takaa. Kun hän oli hauska ja antoi luvan kaikkeen luvattomaan jne., niin muut opettajat muuttuivat nuorten silmissä ikäviksi tiukkiksiksi.

Toivon, että tyypistä löytyy vielä selkärankaa!

Tässä joku öhkömönkiäinen, jonka eräs oppilas minulle lahjoitti. Tyyppi on nimeltä Fettli ja nimilaatta on minun käsialaani. Joka tunnin alussa kaksi poikaa piti omaa lelutehdastaan ja tämä on siis kyseisen tehtaan hittituote!

Kollegoille uusi tulokas oli tänään tietenkin laskiaispulla! Onneksi en leiponut niitä vielä eiliseksi, eikä se olisi oikea päivä ollutkaan, eilen vatsat täyttyivät nimittäin munkeista (ihan leipomosta haetuista tosin). Minä leivoin eilen pullat, vatkasin aamulla kerman ja täytin pullat opettajanhuoneen keittiössä, jätin pöydälle ja lähdin tunnille. Kun tulin takaisin, kaikki mussuttivat pulliaan tyytyväisenä kermavaahdot ja hillot suupielissä. Enpä ole ennen tajunnut, että kaikenlaiset hiivaleivonnaiset ovat tyypillisiä suomalaisia juttuja, hiivanostokin on välillä hankalaa ja tuorehiivaa ei siis ole laisinkaan. Hassua ajatella, että suomalainen peruspulla on jollekin niin outo juttu :) Laskiaispullat tekivät hyvin kauppansa, joku kysyi vielä että enkös minä sanonut ettei Suomessa juhlita karnevaalia ja totesin, että kyllä nyt laskiaista kuitenkin jotenkin juhlistetaan, pullia syömällä ja pulkkamäessä pitkiä pellavia huutamalla.


Eli kaikenlaisia muutoksia. Ensi syksynä tilanne muuttuu vielä enemmän, mutta se ei minua enää koske joten ei tarvitse asiaa murehtia. Nyt vain toivon, että uuden työyhteisön harmonia syntyy mahdollisimman pian.

Vielä hieman karnevaalitunnelmaa, savitöissä tekemäni klovni... Hattu siltä oli irronnut polttovaiheessa, mutta muuten olin ihan tyytyväinen tulokseen. Pellen olisi halunnut muutamakin lapsi, aika haluttua tavaraa siis, joten laitan sen ehkä tietokilpailuun palkinnoksi ;)

To du or not to du?

Unohdin taannoisesta listauksesta yhden, joka tosin liittyy siihen kohteliaisuuteen: teitittely (Sie, siezen, Siezen) ja sinuttelu (du, duzen, Duzen). Ja sehän nyt ei varsinaisesti ole stereotypia vaan ihan täyttä totta ja varmasti hamaan maailmanloppuun asti, saksalaiset eivät varmasti formaliteeteistaan hevin luovu.

Aihe on itselläni jatkuvasti ajankohtainen ja ongelmallinen. Olen lukenut saksaa viidennestä luokasta lähtien ja tietenkin koulussakin opimme sinuttelun ja teitittelyn ja niiden eron. Ne ovat silti aina aiheuttaneet minulle harmaita hiuksia ja edelleenkin joudun pohtimaan asiaa lähes päivittäin, mokoma juttu tulee myös uniini! Ja sekös vasta lisäongelmia aiheuttaakin, kun en muista että sinuttelenko jonkun kollegan kanssa oikeastikin vai vain unessa.

Kun kävin Saksassa yhdeksättä luokkaa koulussa vielä sinuteltiin oppilaita. Luokasta 11 eteenpäin eli suomalaisittain lukiossa oppilaita alettiin teititellä ja sai muistaakseni itse päättää käyttääkö opettaja oppilaasta etunimeä vai sukunimeä Herr- tai Frau-tittelin kanssa. Ja opettajaa tietenkin teititellään! Sepäs olikin noloa, kun ensimmäisenä koulupäivänä sinuttelin opettajaani... Vaikka sitä olisi viisi vuotta harjoitellut saksankirjoissa, tapa on suomalaiselle niin vieras, ettei se heti luonnistu vaikka kieli ja kulttuuri vaihtuisikin. Käytin myös tanssikouluni opettajasta nimeä Ilonka ja varmasti (ainakin aluksi ennen kuin opin tavoille) sinuttelin häntä, kun muut kutsuivat häntä Frau Theisiksi ja arvovaltainen hän toki olikin, entinen primaballerina.

Silloin 16-vuotiaana minua kuitenkin teititeltiin jossain, esimerkiksi pankissa, vaikka pölähdinkin sisään rastatukassani ja lökäpöksyissäni (hieman kärjistäen). Vähemmästäkin menee sekaisen kuin tällaisesta ei-johdonmukaisesta käyttäytymisestä.

Hoidin eräässä perheessä lapsia, enkä oikein koskaan tiennyt, kuuluisiko minun sinutella vai teititellä perheen äiti, jonka kanssa aika pitkäänkin joskus juttelimme, häntä huomattavasti vanhempaan mieheensä minulla oli aika etäinen suhde joten teitittely oli selvä tapaus, mutta entäs molempia puhuteltaessa? Jos nyt ilmestyisin heidän ovelleen monen vuoden jälkeen, uskoisin että sinuttelisimme.

Koulussa lapset sinuttelevat opettajia ala-asteella eli nelosluokkaan asti. Jotain muutosta on nyt tosin ilmassa, sillä nelosluokkalaiset ovat yhtäkkiä alkaneet teititellä minua, ehkä luokanopettajat valmentavat heitä jo uusia kouluja varten, sitten kun on todella osattava teititellä. Minusta on outoa, että he nyt yllättäen teitittelevät. Rouvittelukin on jo tarpeeksi epämiellyttävää.

Aikuiset pääasiassa teitittelevät toisiaan. Sinunkauppoja kuitenkin tehdään paljon ja minullakin on enää vain muutama työkaveri, joiden kanssa teitittelen ja heistä yksi on se kamala haahka, joka on niin arvovaltainen että hänen kanssaan sinuttelee vain pari kollegaa. Minä en missään nimessä voisi ehdottaa sinunkauppoja, olen sekä nuori että uusi kollega. Aloitteen pitää aina tulla "ylempää". Sinunkaupat tehdään esimerkiksi sanomalla, että voit kutsua minua Anna-Riitaksi jolloin oletus on että se pätee toisinkinpäin tai wir können doch einfach du sagen eli voimme ihan hyvin sinutella. Harvoin tällaisesta tarjouksesta kieltäydytään. Minulla on muutama kollega, joiden kanssa en ole sen kummemmin sinunkauppoja tehnyt, mutta heidän alettua sinutella minua olen minäkin alkenut sinutella heitä.

Kahdesta kollegasta olen nähnyt unta, että he ovat sinutelleet minua, vaikken mielestäni oikeasti ole heidän kanssaan sinutellut. Toisesta olin varma, toisesta epävarma. Tänään kuuntelin siis oikein tarkkaan toisen puhetta ja toden totta, hän kyllä sinutteli! Vai olikohan se taas unta? Kivaa joka tapauksessa, minusta moinen formaliteetti on ihan puppua kahden ihmisen välillä, joiden pitää tehdä töitä yhdessä.

Perussääntö siis on, että teitittele aina! On huomattavasti vähemmän noloa, jos joku tokaisee että älä nyt turhia tärkeile, sinutellaan vaan, kuin se että sinuttelet jotakuta ja saatat loukata kyseistä henkilöä todella pahasti. Joitain poikkeuksia on ja yksi taitaa olla vähän uudempi trendi, ainakin nykyisen tanssikouluni johtajaa kaikki tuntuvat rennosti sinuttelevan ja hänkin on alusta alkaen sinutellut minua. Kuntosaleilla ollaan niin rentoa niin rentoa että tittelit heitetään nurkkaan ja ohjaavat sinuttelevat asiakkaita välittömästi. Vaikka itse sinuttelusta enemmän pidänkin, tunnen silti täkäläiset normit, joten tapa tuntui minusta aluksi epämiellyttävältä. Olisi tehnyt mieli sanoa, että mikäs sinä olet minua sinuttelemaan kun ei olla koskaan ennen tavattu. Mutta siis oikeasti on kivaa, että sinutellaan. Myös jossain ravintoloissa tai baareissa saatetaan automaattisesti sinutella, ja ymmärrän sen täysin nuoren ikäni ja usein myös paikan tyylin vuoksi. Odottaisin silti, että hienommassa ravintolassa minuakin teititeltäisiin ja nuorekkaassa kahvilassakin kuitenkin edes vanhempaa väkeä teititeltäisiin, enkä nyt ota kantaa mistään ikärajoista ;)

Kavereiden vanhempien teitittely/sinuttelu riippuu varmasti täysin siitä kuinka pitkäaikaisia kavereita ollaan ja vanhempien mieltymyksistä. Monet lapset kuitenkin puhuttelevat kavereidensa vanhempia sukunimen ja Frau- tai Herr-tittelin kanssa. Itselläni vastaava ongelma on nyt ollut kollegoideni puolisoiden kanssa puhuminen. Onneksi he ovat usein pian sinutelleet minua joten olen itsekin uskaltanut. Looginen ratkaisu tähän jotenkin olisi, että teitittelen jos teitittelen kollegaani ja sinuttelen jos myös työkaverini kanssa sinuttelemme. Ei pitäisi tätäkään siis kuitenkaan ottaa tavaksi.

Saksalaiset ovat muutenkin tittelirakasta kansaa ja monet varmasti havittelevat hieman lisävarusteita sen tavallisen Herr- tai Frau-tittelin rinnalle. Vaatimattomimmat eivät tietenkään tyydy vain yhteen samaan ja niinpä Saksasta löytyy enemmänkin näitä eilisissä vaaleissa ehdolla olleen sedän tittelikaimoja Herr Professor Doktor Doktoreita. Täkäläinen tohtorintutkinto on ilmeisesti hieman suppeampi kuin suomalainen, joten professoriksi mieliessään kandidaatit väsäävät vielä toisen väitöskirjan ja tottakai tohtorititteli tuplataan!

Lopuksi vielä päässäni soiva laulu, jota lauloimme edesmenneen saksanopettajani Rauno Janhusen tunnilla, laulu taisi olla koulu-tv-sarjasta Anna, Oskar und Herr Schmidt (jota äitini minullekin nauhotti telkkarista, kunnon hikke olin).

Ich bin ich und du bist du, ich heiße Anna-Riitta und wie heißt du? Ja sitten epämääräistä taputusta. Ja tämä kiersi sitten koko luokan läpi. Rääkkään renkutuksella varmasti omiakin oppilaitani ;) Vähintäänkin Ranen kunniaksi!

Gute Laune, schlechte Laune, gute Laune, schlechte Laune?

Miksi jonkun tyhmän besserwissermäisen haahkakollegan pitää mennä pilaamaan muuten niin hyvin mennyt päivä! Sain hyvän mieleni onneksi takaisin, kun kotiin ajellessani yksissä liikennevaloissa törmäsin Juhoon ja köröttelimme yhdessä kotiin ja lisäksi Arcor ilmoitti palauttavansa meille teknikon käynnistä perityn summan. Silti vielä kiehuu!

Toisenkin ekaluokan kanssa meni englannintunti hyvin ja hauskinta lapsista oli käskyt open the door ja close the door ja hirmuisesti heitä harmitti, kun millään en ehtinyt ottaa kaikkia vuorotellen avaamaan ja sulkemaan luokkahuoneen ovea. Kolmosluokkalaiset taas olisivat voineet koko tunnin kisailla keskenään. Oppilaat kävivät vuorotellen kirjoittamassa taululle jonkun numeron, jonka myös tietenkin sanoivat englanniksi. Taulun toiselle reunalle kirjoitettiin sama numero samaan kohtaan, näin taululle syntyi kaksi identtistä aluetta. Sitten minä pääsin hommiin ja sain vetää leikkiä koko lopputunnin, jee! Lapset asettuivat kahteen joukkueeseen jonoiksi. Toinen joukkue sai taulusienen ja toinen joukkue rätin. Taululla oli numerot yhdestä kahteenkymmeneenyhteen ja minä sitten sanoin niitä vuorotellen ja jonon ensimmäiset aina kirmasivat pyyhkimään sanottua lukua pois. Välillä lähti väärä numero, välillä luvun etsimisessä meni aikaa, mutta usein oikea numero löytyi aika nopeasti. Tasapelin jälkeen vielä toinen kierros... Lapset ovat niin huvittavia, kun ottavat kaiken niin tosissaan! "Noiden ryhmä huusi että missä se on!", "Me oltiin kyllä ekana!". Dennis parka sitten valittikin, että hänen korviinsa koskee kaikki se huuto. Aika kiva ja tehokas peli kuitenkin!

Sain tämän koulupäivän (no, pitäisi kai itse sanoa että työpäivän) seurata myös vuosittaista hammaslääkärintarkastusta. Tiesin, että sellainen on käynnissä, mutta luulin, että lapset vietäisiin johonkin koulun ulkopuolelle tarkastettavaksi. Ehei. Menimme kerrosta ylemmäs pienryhmähuoneeseen, jossa on toisella seinällä liitutaulu ja toisella matalat kaapit ja keskellä pari pulpettia ja tuoleja. Ovea vastapäätä on ikkuna, jonka edessä istui tuolilla pyylevä harmaatukkainen nutturapää yllään vanhanaikainen lääkärintakki (tai ehkä se on täälläpäin ihan moderni...). Nainen pönötti koko ajan samassa lysyssä asennossa ja katseli silmälasiensa yli lapsia ja kehotti heitä aika ajoin olemaan heilumatta. Sitten seurasi luennointia ja kysymyksiä lapsille. Onko olemassa karamelleja, joissa ei ole sokeria? Mitä karamellien syönti aiheuttaa hampaalle? Mitkä vahingoittavat hampaita? Mitä nämä karies ja bactus ovat? Mitä bakteerit ovat? Mitä bakteerit, eli pienet eläimet, tarvitsevat elääkseen? Kuinka ehkäistään reikien syntyminen? Kuinka usein pestään hampaat? Ennen vai jälkeen ruoan? Jne. jne. Miksi täti laittaa suojan suunsa eteen? Sitten jokainen lapsi kävi vuorollaan tarkastuksessa. Kaikki saivat mukaansa lapun, jossa oli joko ruksittu kohta kaikki kunnossa tai sitten muita kohtia riippuen siitä, mitä lapsen suuvärkille pitäisi tehdä. Kun lapset yksitellen palasivat luokkaan, jonne menin valvomaan, kävi kiivas keskustelu siitä kuka saa raudat ja oliko lapussa hyviä vai huonoja uutisia jne. Tilanteesta olisi saanut hyvän kuvan, mutta vaikka olisinkin ottanut kameran toisesta luokasta mukaani, ei se silti olisi ollut soveliasta. Opettajakin kuiskasi minulle, kuinka kamala hammaslääkäri hänen mielestään on. Mieleeni tuli joku sisäoppilaitos 1950-luvulta.

Juuri kun olin lähdössä kotiin, vanhin kollegani tuli opettajanhuoneeseen. Olin juuri laittanut muovirasiasta loput Berliner Brot -palaset lautaselle Marimekko-servietin päälle. No tämä vanha, niin arvokas ja kaikkitietävä, itsensä muiden yläpuolelle asettava kollegani sitten alkoi inttää, että Berliner Brotiksiko sitä kutsuin. Kuulemma kaakku on Lebkuchenia eikä mitään Berliner Brot. Ja että Lebkucheneita eli täkäläisiä (pahanmakuisia) pipareita saa kyllä kaupastakin ostettua. Ööh, niin varmaan kaikkea saa kaupasta mutta on joskus kiva itsekin tehdä! Kerroin arvon rouvalle mitä taikinaan tuli ja sanoin, että ainoa asia minkä jätin pois oli maustepippuri, tekisikö se leivonnaisesta Berliner Brotin? No ei tietenkään, Brothan on leipä, sellainen pullea, ei mikään lättänä kaakku. Hmmm... Kyllähän minä nyt tiedän miltä leipä näyttää! Hän intti kuinka Berliner Brot on sekaleipä. Yhtä mieltä olimme sentään siitä, että pelkkä Berliner tarkoittaa sokerimunkkia (meikäläisten berliininmunkki on täällä Amerikaner). Vielä selitti minulle kuin tyhmällä että berliner tarkoittaa jotakin Berliinistä kotoisin olevaa ja Berliinin asukas on Berliner ja että Berliner Brot on sitten berliiniläinen leipä, mene vaikka leipomoon tarkistamaan! Argh. Kerroin, että olen saanut reseptin saksalaisilta ja samat henkilöt vielä tarjosivat kaakkua maistiaisiksikin eli olen aika varma, että leipomukseni todella on Berliner Brot. Hymähdin, että tarkistan sitten vielä netistä miten asian laita on, mutta tietenkin sain heti huudot päälle, että leipuriltahan se pitää tarkistaa! Olen nyt googlannut Berliner Brotia ja saan tulokseksi vain tekemäni leivonnaisen reseptejä ja kuvahaussa samannäköistä litteää paloiksi pilkottua kakkua. Ainoa leivän näköinen on Berliner Landbrot, eli jotakuinkin berliiniläinen maalaisleipä. Leipurilta on ihan turha kysyä tai tarkastaa, sillä heillä tätä jouluherkkua ei enää ole myynnissä. Toisaalta tekisi mieli antaa asian olla, mutta niin pahan mielen kollegani minulle aiheutti, etten kyllä luovuta. Maanantaina ajattelin sanoa hänelle vähättelevästi, että voi kuinka hän nyt oli varmaan sekoittanut Berliner Brotin ja Berliner Landbrotin ja että ei leipomossakaan Berliner Brotia ole ollut pariin viikkoon sillä se on joulun sesonkituote. Lähdin töistä tippa silmäkulmassa mutta onneksi pian näinkin sitten Juhon.

Argh!! Ehkä tämä tästä, sainpahan ainakin avautua! Minusta tuntuu, että välillä itse kullakin on kestämistä tuossa opettajassa...

Jokunen päivä sitten päässä sauhusi, kun nettiyhteydentarjoajamme ilmoitti meille, että eivät korvaa teknikon käynnistä aiheutunutta laskua, sillä vika oli meissä. Joulukuun lopussa olin kirjoittanut perinpohjaisen selostuksen tapahtumista, mutta se ei koskaan mennyt ilmeisesti perille, joten lähetin uuden ja todella lyhyen kysymyksen, johon he vastasivat kieltävästi. Sitten naputin tuhatta ja sataa kaiken sen minkä jo joulukuun lopussa kirjoitin ja tänään oli tullut vastaus, Arcor hyvittää meille sen 60 € ja rapiat. Jippii! Olisi kiinnostavaa tietää, mikä heidät sai päätymään tuohon ratkaisuun. Sen lisäksi, että vetosin tietenkin ihan niihin olennaisiin asioihin, vetosin myös ulkomaalaisuuteemme (mistä me voisimme tietää miltä saksalainen puhelinjohto näyttää) sekä siihen, että vaihtaisimme kohta yhteydentarjoajaa. Pääasia kuitenkin että saamme rahamme takaisin.

Eli ehkä näin loppujen lopuksi olen ihan hyvällä tuulella, vaikka pikku kiistely vielä harmittaakin, tiedän kuitenkin olleeni oikeassa ja sen vielä rouva Albertille näytän! Nih.

Saksalaista pedagogiikkaa 2

Vaikka nyt olen hyvällä tuulella ja jouluisalla mielellä on silti vielä pakko vähän palata niihin ikäviin asioihin, kirjoittelen kyllä joulujuhlastamme vielä ja upeasta pukistamme!

Haluaisin antaa yhden ihan konkreettisen esimerkin siitä, kuinka opettajat kurittavat lapsia. Meidänkin koulussamme on tietenkin myös niitä kaikkein kamalimpia ja tiukimpia ja näistä yksi on pian eläkkeelle jäävä rouva, joka kyllä muuten on ihan mukava, mutta lieneekö sitten niin kypsynyt näihin opettajanhommiin jo ettei jaksa olla oppilaille ollenkaan mukava.

Olin tämän opettajan luokassa eilen harjoittelemassa Joulu on taas lasten kanssa. Tuntia oli jäljellä enää 10-15 minuuttia. Kerroin heille ensin hieman jotain, mitä nyt höpöttelin siinä ennen kuin aloimme laulaa. Yksi poika kiltisti viittaa ja saa tietenkin puheenvuoron. Hän kysyy, onko heillä vielä matematiikkaa (tunnin olisi siis ilmeisesti pitänyt olla matikan tunti, mutta se oli mennyt harjoitellessa joulujuhlaa varten). Opettajan vastaus: "Nyt sinun musiikin numerosi kyllä laski!" Anteeksi mitä? Huh... En voinut ruveta tietenkään siinä peräämään opettajalta mitään selitystä moiseen töksäytykseen, vaikka se mielestäni oli täysin aiheeton. Kysymys oli järkevä ja toisekseen ei keskeytys minua haitannut eikä omat puuhani ole mitenkään musiikinopetukseen liittyvää. Toki lurautimme laulun, mutta kyse oli enemmän suomalaisista jouluperinteistä kuin musiikista...

Olen seurannut joulujuhlaharjoituksia pitkin viikkoa ja voi kuinka niitä lapsia parjataan, tuntuu etteivät he koskaan ole opettajien silmissä riittävä hyviä. Hyvin kuuluu ääni salissa mutta silti pitää käyttää mikrofonia ja kamala huuto kun joku sanoi laulussa bald sijasta schon. On eri asia, jos yleisö tulee johonkin hienoon konserttiin ja maksavat pääsylipuistaan. Kyse kuitenkin on vain koulun joulujuhlasta ja vanhemmat ovat varmasti ylpeitä lapsukaisistaan lauloivat he sitten bald tai schon.

Opettajanhuoneessa joskus haukutaan oppilaita, tänäänkin puhuttiin yhdestä tytöstä, en onneksi ole ihan varma kuka hän on, koska en kestä kuunnella sellaista... Hänen suorituksensa eivät kuulemma ylttäisi edes Hauptschuleen eli siihen saksan kolmijakoisen koulusysteemin pohjasakkaan. Ja tyttö kuulemma haisee niin pahalta, ettei kukaan kestä olla hänen vieressään. Jos tyttö on se joksi epäilen, hän istui lauluharjoituksissakin penkillä eikä tehnyt mitään. Hankala tietenkin kun ei tiedä mitenkään taustaa, syytä sille miksi tämä oppilas nyt mukaa haisee niin pahalta (itse en ole havainnut kenenkään oppilaan olevan jotenkin pahanhajuinen).

Onneksi meidän koulussa on niitä ihan mukaviakin opettajia, tai ehkä he vain vaikuttavat siltä opettajanhuoneessa... Kyllä kaikki ovat luokassa aika tiukkoja. Ensimmäisillä luokilla meno on myös vielä kohtuullisen leppoista, mutta kolmasluokkalaisenko pitäisi jo hallita kaiken maailman asiat...

Minusta lapsissa on hienoja persoonia ja luulisi nimen omaan luokanopettajien tietävän, ettei lapset aina pärjää kaikissa aineissa, kaikilla on erilaisia vahvuuksia ja heikkouksia. Ymmärrän jos aineenopettajia välillä ärsyttää, jos joku oppilas ei osaa jotain juttua heidän omasta niin tärkeästä aineestaan, vaikka taas muunlaisissa asioissa loistaisikin. Mutta luokanopettajan luulisi olevan helppo nähdä kokonaisia oppilaita.

Tietääkö muuten joku missä vaiheessa suomalaisille lapsille aletaan antaa arvosanoja? Itse taisin saada omani kolmannen luokan keväästä lähtien, mutta liekö sekin vaihteleva asia eri kouluissa. Täällä jaetaan todella paljon heikkoja numeroita ja lapset jäävät herkästi luokalle. Se haiseva tyttökin muuten on jo kerran jäänyt luokalle. Omalla koulutaipaleellani olen törmännyt vain pariin kolmeen luokalle jääneeseen, mutta täällä se on erittäin yleistä. 21-vuotias tuore ylioppilas ei ole mikään harvinaisuus.

Toivottavasti saisin keväällä mahdollisuuden luennoida kollegoilleni jollain tapaa ja harrastaa jonkin sortin piiloviestintää. Enhän minä nyt voi mennä koulun arvokkaimmalle ja vanhimmalle opettajalle sanomaan että jos vielä kerrankin mollaatte niitä lapsia niin täältä pesee. Hieman olen piiloviestintää jo harrastanutkin laulua harjoitellessamme. Sanoin, että itse olin oppinut kaikissa tällaisissa taideaineissa, että on aina parempi tehdä täysillä ja ehkä hieman väärin kuin pyrkiä täydellisyyteen mutta silti esiintyä epävarmasti. Joulupukki varmasti iloitsee enemmän jos lapset laulavat lujaa ja iloisesti mutta kaikki suomen sanat ei ihan taivu suussa kuin että mumisisivat papereihinsa eikä kukaan saisi kuitenkaan mitään selvää.

Saksalaisopettajien pedagogiikkaa

Olen tästä aiheesta vauhkonnut jo kotona ja muuallakin jo pari päivää, ja nyt minulla on täällä koulussa hetki aikaa kirjoittaa aiheesta. Aihe on jatkuvasta ajankohtainen, kohtaan näitä tilanteita päivittäin. Näin joulun alla kaikkien hermot on tietenkin erityisen kireällä, mutta se ei silti oikeuta opettajia sättimään ja lynkkaamaan lapsia.

Saksalaisilta opettajilta puuttuu ote. Heillä ei ole luontaista auktoriteettia. Ja huomauttaisin nyt, että omat kokemukseni ovat tietenkin vain tästä yhdestä koulusta. Opettajilta puuttuu työkalut erilaisten tilanteiden hallintaan. Ollakseen kuitenkin oppilaiden yläpuolella ja jossain määrin vallassa he käyttävät vähän erilaisia keinoja. Juho muisteli armeijaa kun puuskutin aiheesta.

Ensinnäkin olemme täällä kaikki Frau sitä ja Herr tätä. Ala-asteella lapset sentään edes sinuttelevat opettajaa, mutta eivät välttämättä joka koulussa ja joka opettajan kanssa. Herra tai rouva sitä ja tätä kuulostaa arvokkaammalta (meille suomalaisille tietenkin ihan hölmöltä) ja opettajat saavat näin hieman etäisyyttä oppilaisiin.

Pahempaa kuitenkin on, kuinka opettajat omat paremmuuttaan ja ylemmyyttään ruokkiakseen lyttäävät lapsia vain alaspäin. Oppilaista ja heidän tekemisistään etsitään virheitä eikä rangaistuksissa säädellä. Kaikenlaiseen "ylimääräiseen" on täällä nollatoleranssi, mutta kuinka voi olettaa että 6-10-vuotias lapsi jaksaa vain istua hiljaa viisi tuntia päivässä? Rehtorin puhuttelussa ravaa päivittäin useampia lapsia ja lapset kontrolloivat jo toisiaankin. Kun olin tiistaina yksin lasten kanssa sanoi kuka milloinkin "sun pitää kertoa tosta sille ja sille opelle". Ja mietin että mistä pitäisi kertoa. Minun silmissäni lapsi ei tehnyt mitään väärää. Monet asiat, mitä lapset tekee, voi minusta laittaa sen piikkiin, että he ovat vielä lapsia. Jos toivoo muutosta heidän käytökseensä, tulisi sitten edes perustella miksi toisenlainen käytös olisi parempaa. Ja näyttää itse esimerkkiä! Jos opettaja ei itse vedä liikkakuteita päälle, on turha mennä soittelemaan vanhemmille, ettei lapsella ollut sellaisia mukanaan.

Lapsia pitää kehua, heille pitää olla ystävällinen ja lämmin. Lapset haluavat kuulla positiivisia asioita sanottavan itsestään. Kamalaa, jos joku vaikka jo kotona joutuu olemaan vanhempien haukuttavana, eikä edes koulussa koe tulevansa hyväksytyksi. Monen kotona kaltoinkohdellun lapsen tulevaisuuden voisi pelastaa mukava opettaja ja hyvä kouluyhteisö.

Olen itsekin välillä tiukkana ja harmikseni huomaan, että sorrun myös joskus täkäläisiin kikkakolmosiin. Uhkasin eurooppakerholaisille koko kerhon laitettavan jäihin, jos he loman jälkeisellä tunnilla eivät käyttäydy. En nyt tiedä oliko mokoma uhkaus hyvä vai huono. Mutta pääasiassa yritän viestittää sekä opettajille että oppilaille positiivista suhtautumista asioihin.

Lapsen ei tarvitse saavuttaa jotain todella suurta tai osata asiaa superhyvin saadakseen kehuntaa. Itse yritän aina sopivan tilanteen sattuessa kannustaa ja kehua oppilaita. Uskon, että hyvän palautteen myötä tapahtuu myös pysyvämpää oppimista.

Yksi luokka vetää Joulu on taas niin hyvin, että voisi kuvitella heidän osanneen sen jo pienestä pitäen. Etenkin voi kuinka meill on hauskaa tuottaa monille ongelmia, mutta nämä sankarit laulavat sen kuin vettä vaan. Hehkutin heille kuinka mielettömiä he olivat ja uskon, että se on yksi syy miksi he myös jaksavat olla niin innostuneita. Osasyinä on tietenkin myös kiinnostus uuteen, tässä tapauksessa Suomeen ja kaikkeen siihen liittyvään, se että tehdään jotakin erilaista.

Toivon, että minun oppitunneilla oppilaat saavat positiivia oppimiskokemuksia ja onnistumisen elämyksiä.

Kollegoilla on vielä paljon oppimista... Turha sitä on hehkuttaa Suomen Pisa-menestystä ja hämmästellä ja kadehtia, jos ei ole yhtään valmis oikeasti ottamaan selvää mitä omassa toiminnassa voisi muuttaa, vaikkei koko Saksan koulujärjestelmä kokonaisuudessaan muuttuisikaan.

Kokonaisvaltaista koulua

Yksi asia, joka minulle on tulevana aineenopettajana hieman vierasta, on koulun kokonaisvaltaisuus alaluokilla. Yllätys ei suinkaan ole negatiivinen, olisi upeaa jos sama toteutuisi ylemmillä luokilla, mutta joka tunnilla vaihtuvat opettajat eivät saa helposti otetta oppilaista muina kuin oman aineensa opiskelijoina.

Taisin eilen kirjoittaa erilaisista toimenkuvistani ja ihan samaa rataa on jatkettu tänään. Kenen repun vetoketju piti sulkea, kenen lepakko leikata mustasta kartongista ja kuka halusi antaa minulle jotain. Sain piirustuksen Schulkindergarten Israalta sekä Diddl-Maus-paperin ekaluokkalaiselta Sophialta. Niiden taika ei selvästikään koskaan katoa... Niitä keräilivät ala-asteikäiset jo silloin kun nämä ekikset olivat vauvoja ja varmasti jo kauan aikaisemminkin.

Herra Hirvi olisi voinut jäädä vielä kotiin loikoilemaan, mutta päätyikin nyt lokerooni koko loman ajaksi odottamaan loman jälkeen alkavaa Suomi-kerhoa. Mutta älkää huolestuko, eväänä hänellä on pussillinen Marianneja!

Niin ja kyllä, olin tänään taas Schulkindergartenissa. Olin koululla hyvissä ajoin, jotta ehtisin kirjoittaa taululle juttuja suomen tuntia varten, mutta eihän opettajat olleet muistaneet edes "lajitella", ketkä oppilaista tulevat tunnilleni. Koska Schulkindergartenin opettaja on edelleenkin kipeä (jos ymmärsin oikein hän on kaatunut pyörällä), oli luonnollisin paikka minulle suomen tunnin peruuntuessa mennä taas sinne, mutta tällä kertaa Claudia haki omaan luokkaansa puolet ryhmästä ja loppujen kuuden kanssa selvisin ihan hyvin. Niin paljon aamun yllätysjärjestely kuitenkin potutti, että päätin olla oikein "ilkeä". Myhäilin tyytyväisenä, kun lapset menivät halpaan kaikenlaisiin pikkujekkuihini.

Ringissä seisominen ei oikein sujunut ja pojat istuivat pulpetilla. Sanoin, että meillä Suomessa ei sallita elävää lihaa pöydällä ja se mitä pöydällä on, se syödään. Sanoin kuinka helppoa heistä oikeastaan on valmistaa ateria, sillä keittiö on ihan viereisessä tilassa. Annoin vielä vähän kuolan valua (vitsivitsi) niin pojat ampaisivat pystyyn. Kauan eivät malttaneet olla joten päätin, että ollaan sitten lattialla makaamassa. Pojat olivat tietenkin vitsikkäitä ja rupesivat leikkikuorsaamaan. Kaikki muut sain pian ylös paitsi pikkuisen Yunuksen, joka ei tunneilla lähinnä muuta tee kuin hokee jotain ihmemantraa (tosin sain hänetkin jossain vaiheessa hokemaan edes Käkkärämäntyä). Kovaan äänen sitten ehdotin muille, että heitettäisiinkö hänen päällensä kylmää vettä, jos sitten heräisi. Luokassa oli onneksi lavuaari ja niinpä kävelin sen luo ja aloin valuttaa vettä ja kolistelin käteeni jonkun kipon. Tsak oli Yunus pystyssä. Lopputunnista sitten piirreltiin ja pelailtiin. Alan saada käsitystä eri lasten persoonallisuuksista. Osa elää niin omissa maailmoissaan, että vaihtoehtoinen tekeminen voi olla viisain vaihtoehto sen sijasta, että väkisin pakottaa ketään johonkin leikkiin, jossa he eivät halua olla mukana. Ryhmän rasittavan kakara oli onneksi muualla, niin ei tarvinnut kilpailla laumanjohtajuudesta.

Lopputunnista lapset saivat tehdä lempipuuhiaan, mikä lähes kaikilla pojilla on legoilla rakentaminen.

Olin kuitenkin omasta mielestäni hyvällä tavalla ilkeä, siis niin etteivät lapset oikeastaan edes tajunneet minun olevan häijyllä tuulella, aiheutin heissä jonkinlaista positiivista pelkoa. Siis sellaista pientä pelkoa, jota pitää olla jotta osaa kunnioittaa auktoriteetteja. Täkäläisten opettajien ilkeys on aivan toista luokkaa, rumaa ja loukkaavaa. Ei lapselle voi sanoa, ettei tätä halua enää nähdä. Se, että täällä puhutellaan opettajia sukunimillä ja Herr- ja Frau-titteleillä, pyrkii siihen, että opettajien ja oppilaiden välillä on etäisyyttä, joka aiheuttaa kunnioitusta opettajia kohtaan. Suomessa opettajia rennosti kutsutaan etunimillä tai opeksi, osaamme kai muuten sitten luoda sopivan auktoriteettisen aseman. En sitten tosin tiedä haistatellaanko opettajille täällä mokomasta syystä vähemmän, suomalaiset nuorethan eivät monesti roiseja sanoja säästele puhuessaan opettajille.

Seuraavillakin tunneilla olin vielä hieman ärtyisä, sen verran harmitti suomen tunnin peruuntuminen (olin raahannut kaikenlaista ihan turhaan, onneksi pystyin jättämään ne lokeroon koululle), ja välillä ihan aiheestakin, sillä kolmosluokan vilpertit rallasivat käsityöluokassa taas siihen malliin, että meinasi myrkylliset lasitteet olla muiden silmissä. Nämä kolmoset ovat kuitenkin "lemppareitani", liekö sen takia että olen heidän kanssaan eniten tekemisissä. Kaikki tulevat näyttämään, kuinka söpöjä heidän hiirensä, siilinsä ja kilpikonnansa ovat. Sama poika, joka esitteli sotilashiirtään tulikin seuraavan kerran näyttämään kilpikonnaa, jonka selässä kiipeili ainakin viisi poikasta.

Kieli poskessa lasittamassa savesta tehtyjä eläimiä.

Viimeisellä tunnilla sydämeni tosin suli ekiksille, mutta he ovat jotain niin ainutlaatuista. Osa oli jo lähtenyt koulusta ja loppuryhmä askarteli. Yleensä tällä tunnilla leikitän lapsia jonkin verran englanniksi, mutta käytäntö on vielä hieman epäselvä, sillä mieluiten vuorottelisin eri ryhmissä niin, ettei toinen ryhmä mene paljon toista edelle (siis että toiset osaavatkin Twinkle twinkle little starin jo kaksi viikkoa ennen muita ;)). Osa oppilaista piirsi syksyistä maisemaa paperille, osa leikkasi oranssista ja mustasta kartongista kurpitsoja, lepakkoja ja kummituksia. Yhden tytön kummitus oli kuin Muumien Mörkö ja lupasin tuoda hänelle joku kerta kuvan Möröstä, sillä hän ei tuntenut Muumeja laisinkaan. Tästä luokasta ehdoton suosikkini on pikku Birce. Hän jäi viimeisenä luokkaan nyyhkyttämään, kun lepakon leikkaaminen ei ollut oikein onnistunut... Hän piirsi suloisen lepakkoperheen, mutta pienimmän leikkaaminen kuusivuotiaan motoriikalla ei oikein onnistunut ja niin surtiin milloin katkennutta korvaa ja milloin siipeä.

Ei minulla nyt oikeasti ole selviä lemppareita ja suosikkeja, eri lapset ovat eri päivinä ihan eri tavalla kiinnostavia tai vetoavia. Heidän pientä maailmaansa voi heilauttaa aikuisen mielestä ihan mitättömätkin asiat, mutta silti aikuisen pitää olla läsnä ja ottaa lapsi tosissaan. Lapselle on tärkeää saada esitellä tuotoksiaan aikuiselle ja saada positiivista palautetta. Tässä vaiheessa ei vielä osata kilpailla siitä, kenellä on hienoin lepakko tai kurpitsa. Kaikille riittää, että oma työ huomataan.

Ekaluokkalainen Merle sanoi tänään, että on ehkä nähnyt minut kaupungilla ja sanoi tunnistavansa minut isosta luomestani nenänpielessä. Monet muutkin lapset ovat kysyneet mitä nenänpielessäni on. Tällä hetkellähän tilanne on se, että olen leikkausjonossa ja tuo luomi poistetaan pahanlaatuisuutensa vuoksi mahdollisimman pian. Koska lapset kiinnittävät ulkonäköön huomiota vähintäänkin yhtä paljon kuin aikuiset ja estottavasti myös kommentoivat sitä ja kyselevät, olen joillekin jo kertonut, että näytän myöhemmin syksyltä vähän erilaiselta, sillä se luomi poistetaan. Lapset ovat ottaneet uutisen aika tyynesti kun olen kertonut, että on olemassa kilttejä ja pahoja luomia. Suurin osa on kilttejä ja pahat luomet tulevat usein vasta aikuisena jos tulevat ollenkaan. Silloin ne poistetaan, ettei niihin myöhemmin satu. Lapset ovat tämän jälkeen ajatelleet enemmän lopputulosta eikä niinkään sitä leikkaamista, joka itse kullekin kuulostaa inhottavalta. Varovainen puheissaan pitää kuitenkin olla, etteivät lapset mene itku kurkussa kotiin näyttämään omaa pientä pilkkuaan vanhemmille ja sano, että se on paha.

Kakkosluokkalaisilla on saksantunnilla ollut aiheena ystävystyminen. Lukeminen on edelleen monella takeltelevaa, mutta lapset kuitenkin vapaaehtoisesti tekevät sitä vaikka luokankin edessä. Tässä kertoja lukee, mitä Petra tekee, kun ystävystyy Steffenin kanssa. Molemmat Petraa esittäneet tytöt eivät liiemmin poikabakteereista piitanneet vaan tekivät juuri niin kuin kirjassa luki, vaikka se sitten tarkoittikin kädessä pitämistä ja muuta läheisyyttä.