Jummijummijuu

Olen lomalla. Todistusten vuoksi koulu loppuu huomenna kaikilla jo 10.50 ja minulla olisi sitä ennen ainoastaan enkkua ekiksille 7.45-8.15 ja kyseisen luokan opettaja sanoi, ettei minun todellakaan sitä varten tarvitse tulla. Joten niinpä olen ollut tänään jo klo 11 lähtien lomalla.

Huomenna lähden junalla kohti Weezeä, josta otan vielä paikallisbussin lentokentälle ja sitten lennän Glasgow Prestwickiin ja palaan sunnuntaina. Kirjoittelinkin tänään vähän varastoon, niin riittää ehkä lukemista poissaoloajalleni ;)

Koululla on käynyt joku musiikinopettaja laulattamassa eka- ja tokaluokkalaisia ja tänään oli heidän musiikkiesityksensä. Opettaja vaikutti aika kuivakalta ja niin osa esityksistäkin, mutta tässä videot muutamasta laulusta, jossa oli vähän jotain menoakin. Ensimmäisessä kaikki tuntuvat olevan ihan pihalla, mutta toisessa on vähän vakuuttavampaa meininkiä.



Pikku Birce intoutui laulamaan lopuksi todella kovaa ja heiluikin iloisesti ja nypläsi koko ajan paidanhelmaansa ja hänen luokanopettajaankin kuiskasi minulle kuinka Bircellä on vähän omaa kivaa – vaikka hauskanpitoa homman ei kuulemma pitäisi olla. Ilmeisesti tämä opettaja tuntee musiikinopettajan ja hänen metodinsa paremmin... Sääli, jos sellaisessa oppiaineessa kuin musiikissa ollaan jotenkin jäykkiä! Pieni jamittelu tekisi aina hyvää.

Vaikka pääasiassa meni nuotin vierestä ja sekatahdissa, olivat lapset silti aivan ylisuloisia! Ihanaa, että on edes joku ihmisryhmä, joka ei häpeile ja mieti liikoja vaan tekee innolla!

Mukavaa lomaa, jos ei muille niin ainakin sitten itselleni ;)

Opettajan oivat apuvälineet

Tunsin syksyllä oloni tyhmäksi kun leikkelin saksilla jotain paperisuiruja opettajanhuoneen pöydän ääressä. Käytä nyt leikkuria hyvä ihminen! Ja toden totta olen käyttänyt. Kaiken sen saksimisen jälkeen saksimislihakseni olivat niin kipeät, ettei saksimisesta seuraavana päivänä ollut tulla mitään.

Opettajanhuoneen eteisessä on paljon opettajantyötä helpottavia asioita. Suurin, näkyvin ja kuuluvin niistä on kopiokone. Se raksuttaa lähes tauotta. Täällä muuten kopioidaan materiaalia enemmän kuin Suomessa, itse ainakin tein ala-asteella pääasiassa kirjan tehtäviä ja sitten lisäksi joitain monisteita. Täällä pelataan monesti melkein pelkillä monisteilla ja lapsilla onkin kaikenlaista mappia pitämään paperit jossain järjestyksessä.

Kopiokoneeseen on hyvä tutustua ennen kuin sitä tarvitsee kiireessä. Aanelosten kopiointi sellaisenaan on simppeliä, mutta suurentaminen, pienentäminen, tummentaminen, vaalentaminen, kaksipuoleisuus jne. vaativat hieman enemmän keskittymistä. Referendariaatti eli opetusharjoittelija kysyi viime viikolla osaanko kopioida kaksipuoleisia. Saimme kuin saimmekin koneen toimimaan haluamallamme tavalla kun hieman muistelin miten olen nähnyt muiden toimivan ja Linda sillä välin näppäili koneen digitaaliselle näytölle oikeita asetuksia. Koko nivaska vaan ylös ja kone vetää paperit automaattisesti yksi kerrallaan ja tulostaa alalaariin kaksipuoleisia. Kaikkea on aina hyvä testata, ennen kuin laittaa tulemaan 100 kopiota ja itse mieluiten kopioin silloin kun muilla ei ole kiire.

Olen oppinut täällä käyttämään myös laminointikonetta. Kaikki laitteet ja muut ovat kalliita, joten niitä pitää todella osata käyttää oikein ettei koulun muutenkin vähäiset määrärahat mene kaiken maailman korjauksiin. Laminointikone laitetaan ensin lämpiämään ja vihreän valon sytyttyä sen voi kääntää run-vaihteelle ja laittaa laminoitavan jutun sisään. Mutta ei ilman sitä suojapahvia! Jos laminointikalvon laittaa sellaisenaan sisään, se sulaa sinne ja kone jumittuu... Onneksi en ole joutunut oppimaan tätä kantapään kautta! Näppärä masiina opetusmateriaalin valmistukseen, tekee kaikesta kestävämpää.

Ja oli sitten ihan vain paperia tai laminaattia, leikkurit säästävät niitä aiemmin mainittuja saksimislihaksia. Jälki on siistimpää, tasaisempaa ja suorempaa ja homma huomattavasti nopeampaa. Leikkureissa on myös sen verran hyvä suojamekanismi, ettei sormien menettämisenkään pitäisi olla mitenkään erityisen todennäköistä.

Näiden masiinoiden ansiosta opettaja voi keskittyä enemmän siihen varsinaiseen opetustyöhön, jossa käyttää tietenkin ahkerasti opettajanoppaita sekä muistiinpanovihkoja ja -kirjoja, joihin ideat voi kirjata ylös heti kun ne tulevat mieleen ja harvapäisenkään ei tarvitse jälkikäteen yrittää muistella mihin viimeksi jäätiinkään, sillä kaikki on kirjoitettu heti ylös.

Työrauhan ylläpitämiseksi ainakin täkäläiset opettajat käyttävät erilaisia kilistimiä ja kelloja. Lapset tunnistavat kongin äänen ja tietävät mitä se tarkoittaa. Siitä voi sitten olla monta mieltä kuinka pitkä se plompautuksen vaikutus on... Voimakas äänikin ja oikeanlainen äänenmuodostus ovat oiva apu opettajalle, kimittäjille ei ole tiedossa kovin pitkää uraa.

Opettajan kannattaa pysyä ajantasalla sekä pedagogisesti että teknisesti. Ja kaikki pitää ensin opetella. Toissasyksyisessä opetusharjoittelussakin vedimme luokassa vuorotellen valkokangasta ylös ja alas eikä se oikeasti niin helppoa ollutkaan. Hyvä että ne eestaasveivaukset tuli tehtyä ennen kuin oppilaat olivat luokassa naureskelemassa... Dokumenttikameroiden ja muiden uusien hienouksien käyttämistä saakin varmasti suurimmilta osin harjoitella vasta vain yliopistojen harjoittelukouluissa ja pettymys voi olla suuri, kun tulevalla työpaikalla ei olekaan kuin vain piirtoheittimiä. Piirtoheitin ja perinteiset kalvot kuitenkin kunniaan, niillä työskentely on paljon joustavampaa kuin vaikkapa tiettyä järjestystä noudattava powerpoint-esitys.

Mikäs muu on hyödyllistä ja näppärää opettajille?

Lennä lennä leppäkerttu

Ja niinhän se lentää liihotteli. Eilisen päivän päätteeksi Schulkindergartenin opettaja piirsi taululle hienon leppäkertun siitä hyvästä, että lapset olivat käyttäytyneet niin hyvin ja työskennelleet ahkerasti, läksyäkään ei tullut!

Aika erikoista maanantaipäivälle, mutta eilen kaikki tosiaan sujui kuin vettä vain. Lapset olivat askarteluissaan eri vaiheissa, jokaiselle oli koko ajan jotakin lisätekemistä, vain muutamia piti välillä käydä hoputtamassa, kun he askartelivat vasta ensimmäistä edellisviikolla aloitettua lumiukkoa.

Oppilaat selvästi pystyivät keskittymään paremmin, kun pipertelivät tahoillaan kaikki omia juttujaan ja vuorossa oli aina edellistä kivempia tehtäviä. Opettaja kirjoittaa yleensä lappuja lasten kotiin, kun he eivät ole käyttäytyneet. Nuo erityisoppilaat keksivät toista kummempia tempauksia ja yhden tai kahden opettajan voimin ei vain millään pysty näkemään, mitä kaikkea ympärillä tapahtuu. Yleensä käytös on hyvää ja hommat hoituvat, kun joku seisoo vieressä ja tarkkailee.

Edes legoista ei tapeltu. Normaalisti on aina joku, joka haluaa suojella edellisviikon rakennelmiaan, vaikka maanantaina alkaa rakentelu alusta. Nyt ei sodittu mistään ja kaikki leikit olivat hyväntuulisia. Aikakin kului niin nopeasti, että kun tunti alkoi lähestyä loppuaan, jotkut lapset joutuivat pettymään kun heille sanoi, ettei uutta tehtävää ehtisi enää aloittaa.

Ja voi kuinka nämä lapset sitten iloitsivat siitä leppäkertusta (Marienkäfer)! Riemuitsivat siitä ja ihan ravistelivat kavereitansa, voiko tätä uskoa! Luokassa vallitsi sellainen hyvä me -henki. Toivottavasti tämä onnistumisen ilo pysyy mielessä, jotta muinakin päivinä menisi yhtä hyvin.

Ryhmässä on niin eritasoisia ja -tyyppisiä lapsia. Joku on aika välkkykin, muttei koskaan oikein sano mitään. Yhdelle taas kelpaa aina vain jokin tietty. Ennen joulua yhden pojan enkelipaperit olivat hukkuneet eikä jäljellä ollut enää samanlaista. Mikä hirveä poru ja vänkääminen. Mikään ei siis missään nimessä voisi olla yhtä hyvä! Eilen lapset töpöttivät neuloilla lumiukon sisempiä ääriviivoja, jotta voisivat sitten helposti repiä osat irti, ja alustana käytettiin sellaisia huopajuttuja. Kaikki olivat samanlaisia paitsi yksi, jossa oli toisella puolella toista materiaalia. Se oli jo käytössä, kun tämä sama poika tuli hakemaan itselleen tarvikkeita. Ja mikään muu ei taaskaan kelvannut! Myöskin neulassa piti olla vaaleanvärinen puinen varsi, ei muovinen tai punainen. Siinähän sitten odotteli kyseisten työvälineiden vapautumista.

Opettajalla on tällä hetkellä kovat paikat, kun hän täyttelee lapsista lomakkeita ja kaavioita, jotta heidän ensi syksyinen koulunaloituksensa voitaisiin suunnitella mahdollisimman hyvin. Suurin osa oppilaista selvinnee jo tavallisella ekaluokalla, mutta osa lapsista tulee varmasti aloittamaan jossain erityiskoulussa pienryhmässä.

Tässä vielä kuvia päivän leikeistä.

Hyvästit Eurooppa-kerholle

Olen oikeastaan vain aika helpottunut, että Eurooppa-kerho on nyt päättynyt. Koko juttu oli pieni floppi, kun moni juttu meni uusiksi eikä itselläni aina riittänyt motivaatiota suunnitella kaikkea uusiksi. Ihan hyvin lapset kuitenkin tuntuivat viihtyvän, viimeinen kerta vietettiin sekä naurun että itkun parissa.

Oppilaat olivat viime viikolla vieneet kotiin kirjeen, jossa pyysin oppilaita mahdollisuuksien mukaan tuomaan jotain syötävää omasta kotimaastaan. Yllätyksekseni joillain lapsilla todella olikin jotain mukana, olin itse varautunut Väinämöisen palttoonapeilla ja Sisu-pastilleilla, mutta ei niistä niin kovin välitettykään kun tarjolla oli myös mm. sitruunakakkua!



Ennen kuin aloimme maistella eri maiden herkkuja oli vuorossa hieman tanssia. Aluksi veivasimme kolme minuutti La Macarenaa ja kaikki ketkuttivat hyvin mukana, ongelmia tuotti enemmän paritanssit... Seuraavaksi oli nimittäin vuorossa Lintu lensi oksalle. Olin kirjoittanut sanat taululle ja laulaa lurautimme sen pari kertaa ennen varsinaista tanssia. Siinähän sitten onkin pulma kuka kenen kanssa voi tanssia, kun oli pojissa sekä sellaisia, jotka eivät missään nimessä halua tanssia pojan kanssa ja niitä jotka eivät taas tytön kanssa. Yksikin poika juoksi minua karkuun, mutta tanssin jälkeen kertoi että se johtui kokoerosta. Niin, minä kyykin aika paljon käsikynkkää varten, vaikken itsekään siis mikään erityisen pitkä ole.

Yksi poika sitten vain jätti ottamatta parinsa ja yksi tyttö jäi yksin seisomaan. Yritin komentaa Felixiä pois pöydän alta ja sanoin, että noin epäkohteliaasta käytöksestä ei kohta heru laisinkaan herkkuja.

Siellähän hän sitten kökötti melkein koko lopputunnin pitäen käsiä korvillaan. Jossain vaiheessa hän luikerteli tuolille istumaan ja rämpytti printterin kantta eestaas. Muiden kanssa olimme aloittamassa maistajaisia ja yritimme saada Felixin kertomaan hänen tuomasta kakustaan. Hän vain kyynelehti pää käsiin painettuna ja kädet pöytää vasten, joten herkuttelimme maistiaisia ilman häntä. Oli hauskaa todeta lasten kanssa, kuinka monet uudet maut ovat aluksi aika pahoja ja omituisia, he kun ensin olivat vähän suruissaankin etteivät muut tykkää heidän jutuistaan. Sitruunakakku oli ainoa, joka meni kaupaksi ilman, että murustakaan vietiin roskiin, mutta muita herkkuja käytiin kyllä välillä syljeksimässä roskikseen. Palttoonapitkin jakoivat mielipiteet aika tasan.



Lopuksi vielä vähän reipasta skottimusiikki ja yksi ceilidh-tanssi ennen kuin kello jo soi. Nopeasti kului viimeinen tuntimme ja itselläni se jatkui vielä hieman kauemmin... Muut oppilaat pikkuhiljaa lähtivät luokasta, mutta Felix yhä edelleen haahuili ympäriinsä ja asettui lopuksi pulpettinsa alle nyyhkimään. Olin pitkin tuntia yrittänyt käydä kysymässä häneltä mikä on ja kertonut, että minulle tuli paha mieli, kun hän yhtäkkiä lopetti tanssin kesken ja yksi oppilas jäi ilman paria, ettei se ole oikein kohteliasta käytöstä. Yritin myös epätoivoisesti saada selville olenko minä syypää pojan pahaan mieleen vai kalvaako häntä jokin täysin muu asia.

Viime viikolla Felix kysyi syksyllä tekemämme vihkosen ohjeita ja olin ne muutenkin ajatellut tänään näyttää. Hain paperia ja istahdin Felixin luo ja kehotin häntä tulemaan ylös lattialta, niin voisin näyttää vihkon taittelemisen paljon paremmin. Kyllä hän sieltä hetken päästä mönkikin, muttei puhua pukahtanut. Mökötys ja harmistus vain jatkoi, vaikka hän jo reagoikin asioihin, mutta en halunnut päästää häntä ulos niin surullisena.

Musiikkia varten olin ottanut mukaani tietokoneeni ja päätin sitten kysäistä, josko hän haluaisi nähdä jonkin videon. Avasin PhotoBoothin, johon teimme syksyllä kummityttöni kanssa hassuja videoita ja valitsin sieltä pätkän, jossa kummityttöni soittaa kanteleella Pikku sammakot. Sitä hän suostui tulla katsomaan. Kyselin soittaako hän jotain soitinta, ei kuulemma vielä mutta haluaisi, eikä ole päättänyt mitä soitinta. Edelleen kuitenkin aika vaisusti.

Kysyin oliko hän yhtään paremmalla mielellä ja hieman hän nyökytteli, muttei edelleenkään vaikuttanut erityisen iloiselta. Muut lapset tuntuivat suhtautuvan häneen kuin tällaista sattuisi useinkin ja olenkin ajatellut, että pitäisi heidän opettajaltaan kysyä miten hänen kanssaan pitäisi toimia.

Tänään näin poikaa heti aamulla ja kysyin mitä kuuluu. Ihan hyvää, ja ei minulla muutenkaan ollut eilen nälkä. Mitä nyt sitten mahtoikaan tarkoittaa. Sitä, että ei haittaa että kielsin häntä syömästä (vaikka jälkikäteen kävin kyllä pyytämässä häntä mukaamme maistajaisiin) kun ei kuitenkaan ollut nälkä vai että ylipäätään häntä ei eilinen enää harmita vai jotain muuta... Pääasia kuitenkin, että poika ei sen enempää jaksa enää asiasta murehtia ja välillämme vallitsee siis sovinto.

Eurooppa-teemalla työskentelemme ehkä loppukeväästä kun toukokuussa on muutenkin Eurooppa-päivä ja muuta, koulun aulaan olen ajatellut laittaa värikkään Euroopan kartan Suomi-tietokilpailun viereen, jotta lapset voivat edelleenkin katsella kuvia ja oppia Euroopasta.

Materiaalia jakoon

Opettajat usein puurtavat aivan liian paljon yksikseen ja moni varmaankin pitäisi luokassa tapahtuvat asiat mieluiten omana tietonaan. Sääli, tällä ammattikunnalla kun muutenkin on niin paljon töitä ja tekemistä, että sitä taakkaa voisi helposti keventää jakamalla ideoita ja materiaalia kollegojen kanssa.

Toissasyksyisen opetusharjoitteluni ohjaaja teki kaiken mahdollisen värillisenä, hän ei piitannut muiden muminoista siitä, kuinka se on niin kallista jne. Ei kukaan kieltänyt näitä muita tekemästä myös värillisiä kalvoja, monisteita ja jopa koepapereita, mutta ilmeisesti kyräily on hauskempaa. Vähän kateellisena katsellaan vierestä.

Minun blogistani löytyvää materiaalia ja ideoita saa kernaasti käyttää ja muokata omiin tarkoituksiinsa. Harvat omista jutuistanikaan ovat täysin omia keksintöjäni joten miksi omisin niitä itselleni. Harjoittelussakin meitä yrittiin ohjata sellaiseen yhteistyöhön, josta kaikki hyötyisivät. Onhan se tavallaan tylsä ajatella, että jos vaikkapa muut koulun kieltenopettajat saattaisivat olla tosi kuiviksia ja itsellä olisi hienot ideat, että he sitten pöllisivät minulta kaikki ideat ja alkaisivat tehdä mielenkiintoisempia juttuja tunneilla, mutta entäs sitten? Eikö ole tärkeämpää, että mahdollisimman monella oppilaalla on mahdollisimman hyvät oppimisedellytykset. Ainahan sitä toivoo sitten myös saavansa jotain takaisinkin, ettei tee työtä muiden puolesta, eli ihanteellisinta olisi sellainen ajatusten ja materiaalien vaihto.

Kaikissa oppiaineissa on tarjolla erilaisia kirjasarjoja, joihin usein kuuluu myös hyvät opettajan oppaat. Näihin usein onkin hyvä tukeutua, etenkin kun aika harvoin riittää kaiken pienen ylimääräisen näpertelyyn. Minulla sitä aikaa onneksi on nyt! Usein opetuksessa myös tarkkaan pitää pysytellä oppikirjojen sisällöissä, etenkin lukiossa kun kaikkea tehdään vain ylioppilaskirjoituksia ajatellen. Ei kuitenkaan silloin tällöin ole pahitteeksi tehdä myös jotain aivan muuta tai käydä asioita läpi vähän vaihtoehtoisemmin. Kaikki sellainen vaihtelu on oppilaille usein todella tervetullutta ja antaa lisää energiaa jatkaa niitä joskus vähän tylsempiäkin juttuja.

Kuvasin viime viikolla töissä kaikenlaista tilpehööriä, jota olen askarrellut tässä viime aikoina. Osa materiaalista kelpaa hyvin useammankin kielen opetukseen ja laminoituna materiaali kestää pitkään. En ymmärrä miksi koululle ostetaan kasapäin värillistä paperia ja laminointikalvoja ja kaikkea muuta materiaalia, jos sitä sitten suojellaan ja pihtaillaan. Sinne ne sitten haalistuvat johonkin varastoon ne paperit ja meni nekin rahat hukkaan. Minä ihan pokkana käytän tätä kaikkea, oppilaidenhan hyväksi se kaikki on.


Isot numeroläpyskät ovat näppäriä ja helppo valmistaa. Numeroiden on parasta olla riittävän isoja, itse laitoin yhdelle aaneloselle neljä numeroa. Kuvakorttien avulla taas opettelimme verbejä. Kuvamateriaalia löytyy esimerkiksi Microsoftin ClipArtista, taas kerran jotakin hyötyä siitä, että olen hankkinut Macilleni Microsoft Officen, on tuo mieletön kuvakirjasto käytössä.


Näit kuvakortteja varten kävin läpi kaikkia niitä mainoslehtisiä, joita postiluukkuumme survotaan melkein päivittäin. Jotain hyötyä siis siitäkin paperijätteestä. Leikkelin lähinnä eri elintarvikkeiden kuvia mutta myös kotiin liittyviä esineitä ja joitan muita eri aihealueita. Kuvien kavereiksi askartelin sanakortteja, näitä tietenkin sitten joutuu tekemään enemmän jos tekee eri kielille. Nämäkin kortit on kaikki laminoituja.


Toinen englanninopettajista pyysi minua tekemään nämä läpyskät. Isossa punaisessa pyöreässä läpyskässä lukee meeting point ja hieman pienemmissä vihreissä chat point. Näitä voi jälleen kerran käyttää monissa erilaisissa tehtävissä, erityisesti paritehtävissä. Kohtaamispaikalta käydään nappaamassa pari jonka kanssa siirrytään vapaalle rupattelupistelle tekemään annettua tehtävää, jotain suullista tietenkin! Lippukortteja väkertelin kun laminointikalvoa oli jäljellä (olisihan sitäkin toki voinut pieniä). Näistä voi vaikka askarrella muistipelin, vaikeustason mukaan lipun kaveriksi pitäisi etsiä esim. maan nimeä, pääkaupunkia tai vaikkapa karttaa. Useiden kielten opetuksessa on vahvasti mukana kansainvälisyys, eli ihan kaikkien maiden liput voivat olla tarpeen.

Jos ei aina ole kerralla paljon aikaa askarrella materiaalia, kaikenlaista voi kuitenkin keräillä pikkuhiljaa. Leikellä lehdistä sopivia kuvia varastoon ja keräillä matkoilta ruokalistoja ja lehdistä kiinnostavia artikkeleita. Ja kysyä kollegalta kiltisti, josko hänen materiaalipankistaan heruisi jotain.

Netistäkin löytyy nykyään jo erilaisia sivustoja, jossa on tarjolla opetusmateriaalia. Pari viikkoa sitten sain yhdelle sähköpostilistalle ilmoituksen Pedamatesta. Pedamate on nettisivusto, johon kuka tahansa voi ladata materiaalia ja hakea muiden sinne lisäämää materiaalia itselleen. Palvelua voi käyttää rekisteröityneenä käyttäjänä. En itse ole vielä tarkemmin tutustunut palveluun, mutta uskon, että tulen konsultoimaan sivustoa jatkossa! Vastaavanlainen sivu löytyy sveitsiläisiltä, Prepolino. Tältä sivulta löytyy myös hauskoja kuvia, joita ajattelin silloin tällöin käyttää tekstieni kuvituksena.

Yritän lisäillä ja esitellä valmistamaani tai löytämääni hyvää käyttökelpoista materiaalia sitä myötä kun sellaista kerääntyy.

To du or not to du?

Unohdin taannoisesta listauksesta yhden, joka tosin liittyy siihen kohteliaisuuteen: teitittely (Sie, siezen, Siezen) ja sinuttelu (du, duzen, Duzen). Ja sehän nyt ei varsinaisesti ole stereotypia vaan ihan täyttä totta ja varmasti hamaan maailmanloppuun asti, saksalaiset eivät varmasti formaliteeteistaan hevin luovu.

Aihe on itselläni jatkuvasti ajankohtainen ja ongelmallinen. Olen lukenut saksaa viidennestä luokasta lähtien ja tietenkin koulussakin opimme sinuttelun ja teitittelyn ja niiden eron. Ne ovat silti aina aiheuttaneet minulle harmaita hiuksia ja edelleenkin joudun pohtimaan asiaa lähes päivittäin, mokoma juttu tulee myös uniini! Ja sekös vasta lisäongelmia aiheuttaakin, kun en muista että sinuttelenko jonkun kollegan kanssa oikeastikin vai vain unessa.

Kun kävin Saksassa yhdeksättä luokkaa koulussa vielä sinuteltiin oppilaita. Luokasta 11 eteenpäin eli suomalaisittain lukiossa oppilaita alettiin teititellä ja sai muistaakseni itse päättää käyttääkö opettaja oppilaasta etunimeä vai sukunimeä Herr- tai Frau-tittelin kanssa. Ja opettajaa tietenkin teititellään! Sepäs olikin noloa, kun ensimmäisenä koulupäivänä sinuttelin opettajaani... Vaikka sitä olisi viisi vuotta harjoitellut saksankirjoissa, tapa on suomalaiselle niin vieras, ettei se heti luonnistu vaikka kieli ja kulttuuri vaihtuisikin. Käytin myös tanssikouluni opettajasta nimeä Ilonka ja varmasti (ainakin aluksi ennen kuin opin tavoille) sinuttelin häntä, kun muut kutsuivat häntä Frau Theisiksi ja arvovaltainen hän toki olikin, entinen primaballerina.

Silloin 16-vuotiaana minua kuitenkin teititeltiin jossain, esimerkiksi pankissa, vaikka pölähdinkin sisään rastatukassani ja lökäpöksyissäni (hieman kärjistäen). Vähemmästäkin menee sekaisen kuin tällaisesta ei-johdonmukaisesta käyttäytymisestä.

Hoidin eräässä perheessä lapsia, enkä oikein koskaan tiennyt, kuuluisiko minun sinutella vai teititellä perheen äiti, jonka kanssa aika pitkäänkin joskus juttelimme, häntä huomattavasti vanhempaan mieheensä minulla oli aika etäinen suhde joten teitittely oli selvä tapaus, mutta entäs molempia puhuteltaessa? Jos nyt ilmestyisin heidän ovelleen monen vuoden jälkeen, uskoisin että sinuttelisimme.

Koulussa lapset sinuttelevat opettajia ala-asteella eli nelosluokkaan asti. Jotain muutosta on nyt tosin ilmassa, sillä nelosluokkalaiset ovat yhtäkkiä alkaneet teititellä minua, ehkä luokanopettajat valmentavat heitä jo uusia kouluja varten, sitten kun on todella osattava teititellä. Minusta on outoa, että he nyt yllättäen teitittelevät. Rouvittelukin on jo tarpeeksi epämiellyttävää.

Aikuiset pääasiassa teitittelevät toisiaan. Sinunkauppoja kuitenkin tehdään paljon ja minullakin on enää vain muutama työkaveri, joiden kanssa teitittelen ja heistä yksi on se kamala haahka, joka on niin arvovaltainen että hänen kanssaan sinuttelee vain pari kollegaa. Minä en missään nimessä voisi ehdottaa sinunkauppoja, olen sekä nuori että uusi kollega. Aloitteen pitää aina tulla "ylempää". Sinunkaupat tehdään esimerkiksi sanomalla, että voit kutsua minua Anna-Riitaksi jolloin oletus on että se pätee toisinkinpäin tai wir können doch einfach du sagen eli voimme ihan hyvin sinutella. Harvoin tällaisesta tarjouksesta kieltäydytään. Minulla on muutama kollega, joiden kanssa en ole sen kummemmin sinunkauppoja tehnyt, mutta heidän alettua sinutella minua olen minäkin alkenut sinutella heitä.

Kahdesta kollegasta olen nähnyt unta, että he ovat sinutelleet minua, vaikken mielestäni oikeasti ole heidän kanssaan sinutellut. Toisesta olin varma, toisesta epävarma. Tänään kuuntelin siis oikein tarkkaan toisen puhetta ja toden totta, hän kyllä sinutteli! Vai olikohan se taas unta? Kivaa joka tapauksessa, minusta moinen formaliteetti on ihan puppua kahden ihmisen välillä, joiden pitää tehdä töitä yhdessä.

Perussääntö siis on, että teitittele aina! On huomattavasti vähemmän noloa, jos joku tokaisee että älä nyt turhia tärkeile, sinutellaan vaan, kuin se että sinuttelet jotakuta ja saatat loukata kyseistä henkilöä todella pahasti. Joitain poikkeuksia on ja yksi taitaa olla vähän uudempi trendi, ainakin nykyisen tanssikouluni johtajaa kaikki tuntuvat rennosti sinuttelevan ja hänkin on alusta alkaen sinutellut minua. Kuntosaleilla ollaan niin rentoa niin rentoa että tittelit heitetään nurkkaan ja ohjaavat sinuttelevat asiakkaita välittömästi. Vaikka itse sinuttelusta enemmän pidänkin, tunnen silti täkäläiset normit, joten tapa tuntui minusta aluksi epämiellyttävältä. Olisi tehnyt mieli sanoa, että mikäs sinä olet minua sinuttelemaan kun ei olla koskaan ennen tavattu. Mutta siis oikeasti on kivaa, että sinutellaan. Myös jossain ravintoloissa tai baareissa saatetaan automaattisesti sinutella, ja ymmärrän sen täysin nuoren ikäni ja usein myös paikan tyylin vuoksi. Odottaisin silti, että hienommassa ravintolassa minuakin teititeltäisiin ja nuorekkaassa kahvilassakin kuitenkin edes vanhempaa väkeä teititeltäisiin, enkä nyt ota kantaa mistään ikärajoista ;)

Kavereiden vanhempien teitittely/sinuttelu riippuu varmasti täysin siitä kuinka pitkäaikaisia kavereita ollaan ja vanhempien mieltymyksistä. Monet lapset kuitenkin puhuttelevat kavereidensa vanhempia sukunimen ja Frau- tai Herr-tittelin kanssa. Itselläni vastaava ongelma on nyt ollut kollegoideni puolisoiden kanssa puhuminen. Onneksi he ovat usein pian sinutelleet minua joten olen itsekin uskaltanut. Looginen ratkaisu tähän jotenkin olisi, että teitittelen jos teitittelen kollegaani ja sinuttelen jos myös työkaverini kanssa sinuttelemme. Ei pitäisi tätäkään siis kuitenkaan ottaa tavaksi.

Saksalaiset ovat muutenkin tittelirakasta kansaa ja monet varmasti havittelevat hieman lisävarusteita sen tavallisen Herr- tai Frau-tittelin rinnalle. Vaatimattomimmat eivät tietenkään tyydy vain yhteen samaan ja niinpä Saksasta löytyy enemmänkin näitä eilisissä vaaleissa ehdolla olleen sedän tittelikaimoja Herr Professor Doktor Doktoreita. Täkäläinen tohtorintutkinto on ilmeisesti hieman suppeampi kuin suomalainen, joten professoriksi mieliessään kandidaatit väsäävät vielä toisen väitöskirjan ja tottakai tohtorititteli tuplataan!

Lopuksi vielä päässäni soiva laulu, jota lauloimme edesmenneen saksanopettajani Rauno Janhusen tunnilla, laulu taisi olla koulu-tv-sarjasta Anna, Oskar und Herr Schmidt (jota äitini minullekin nauhotti telkkarista, kunnon hikke olin).

Ich bin ich und du bist du, ich heiße Anna-Riitta und wie heißt du? Ja sitten epämääräistä taputusta. Ja tämä kiersi sitten koko luokan läpi. Rääkkään renkutuksella varmasti omiakin oppilaitani ;) Vähintäänkin Ranen kunniaksi!

Vapaamatkustajia liikkeellä

Aikomuksenani on ollut kirjoittaa loisista.

Eräs työkaverini viime viikon loppupuolella kertoi minulle, että eräällä hänen oppilaallaan on täitä, eli kannattaa välttää kosketuskontaktia, melkein ihan kaikkien lasten kanssa... Tämän tytön siskollakin luultavasti on täitä, olenkin ihmetellyt kuinka juuri nämä siskokset ovat aina "kuurilla".

Toisen kollegan paperipinon päällimmäisenä oli vanhempien allekirjoittamia lappuja, joihin oli ruksattu joko että olen tutkinut lapseni pään ja hänellä ei ole täitä tai olen löytänyt lapseni päästä täitä jne. Näytti olevan lähinnä eioota. Hyvä.

Montakohan lasta minua on käynyt halaamassa ennen kuin tiesin tästä "vaarasta". Kyseinen tyttökin käytti tiistaina savitöissä varastosta vanhaa paitaa essuna, kuinkahan moni sitä on vetänyt päänsä yli tytön jälkeen.

Pitää kai nyt itsekin tuota kuontaloaan syynätä tarkemmin. Täit olisivat harvinaisen keljuja vieraita.

Rokkilehmät

Tammikuun alussa näin Unicafessa maitopurkkien kyljissä rokkaavia lehmiä. Sauvakäveleviä, hyppiviä ja kottikärrääviä ammuja minulla jo on aika kasa täällä Osnabrückissä, mutta mahtaisiko joku lukijoistani juoda näitä rokkimaitoja? Olisin todella kiitollinen, jos joku malttaisi hieman silputa pakkauksia ja lähettää minulle lehmäkuvia. Postimaksun tietenkin maksan.

Antakaa itsenne ja rokkilehmänne ilmi joko kommenttilootaan tai sähköpostiini.

Nokia boikotissa

Ei siis itselläni, tai taloudessamme, jossa on hulppeasti neljä kyseisen firman matkapuhelinta. Ja niitä pitäisikin nyt täällä Saksassa osata hävetä... Ehkä Marimekko-kuorista yksilöäni ei heti tunnisteta itse pahuudeksi.

Nokia otti ja sulki Saksan Bochumissa sijaitsevan tehtaansa ja aika joukko saksalaisia jäi työttömäksi. Ja sen sijaan että täällä puhuttaisiin vain Nokian toimista, vilahtelee ilmaisu suomalaiset jatkuvasti jossain. Kukaan ei varmaankaan kohta enää ole meidän kaveri, koska me annoimme potkut niille parilletuhannelle saksalaiselle.

Työpaikallani tästä ei ole ollut puhetta, mutta Juho joutui "uhriksi". Judotreenien jälkeen heillä on tapana jäädä istuksimaan liikuntapaikan ulkorappusille, kun jotkut odottelevat siinä bussiaan. Usein joku on tuonut mukaan kaljatarjoilun ja siksi miestä saakin aina odottaa treenien jälkeen kotiin hieman myöhemmin ;) Juho oli juotuaan ojentanut pullon juomien tarjoajalle, joka ravisteli loputkin nesteet ulos. Oli kuulemma huokaissut että aijai, näin paljon tuli ja sitten vielä se Nokia, voi teitä suomalaisia, aijaijai... Toki nyt varmasti huumorimielellä, mutta uutinen on selvästi pinnalla. Ja se auttaakin asiaan, että joku toimitusjohtaja vielä pyytelee perään anteeksi...

Aika rankkaa. Toivottavasti opettajia tarvitaan vielä monta vuosikymmentä pitämään Suomen koululaitos kilpailukykyisenä. Mutta omalla alallani ollaan huolissaan ja surraan pienten kyläkoulujen lakkautuksista ja nykyään jo ihan isompienkin kaupunkien normaalinkokoisia kouluja yhdistetään ja lasten koulumatkat pitenevät ja luokkakoot suurenevat jne. jne. Typeriä päätöksiä, sillä ikäluokat ovat ilmeisesti taas kasvamassa ja jo viiden vuoden päästä koulunsa aloittaa huomattavasti enemmän lapsia kuin tällä hetkellä.

Lähikoulut, pienet luokkakoot ja riittävästi auttavia ammtti-ihmisiä olisi etu kaikille – opettajille, oppilaille, oppilaiden vanhemmille sekä yhteiskunnalle, jolle koulun pitäisi tuottaa kelvollisia työtätekeviä kansalaisia.

Enkeleitä ja pikkupiruja

Olin juuri oikean ikäinen kun tuo Enkeleitä ja pikkupiruja -sarja tuli telkkarista ja jos oikein muistan katsoin myös sen uusinnan. Ehkäpä se sopii jotenkin tämän kirjoituksen otsikoksi.

Olin tänään kakkosluokassa mukana saksantunnilla eli siis äidinkielentunnilla. Lapset ovat nyt viikon käsitelleet kalenteria, vuodenaikoja, kuukausia, juhlia ym. He ovat tehneet pysäkkityöskentelyä omassa tahdissaan ja tänään oli tarkoitus että mahdollisimman moni moniste tehdään valmiiksi ja yhden saa vielä ottaa kotiin, jotta suurin osa tehtävistä olisi tehty ennen huomista palautusta.

Pikku Mauricen pinna alkoi selvästi jossain vaiheessa kiristyä. Hän ei jaksanut enää keskittyä mihinkään, viskeli vain papereitaan, tiuski ja mökötti. Jokaisessa tehtävässä oli jotain pientä puutosta, mutta ehkä häneen iski sellainen turhautuneisuus ja tuskanhiki, joka ainakin itselleni on tuttua.

Muutenkin luokassa oli aika levotonta ja rauhatonta ja lapsia vilisi joka puolella kun he tunnin loppua kohden järjestelivät papereitaan, veivät saksia ja liimojaan paikalleen ja hakivat lisää tehtäviä. Itse jäin hetkeksi katselemaan seinällä olevia ystäväkirjasivuja oppilaista. Kaikista oppilaista oli kuva sekä lisäksi joitain tietoja kuten nimi, pituus ja paino, toiveammatti, lempiruoka ja harrastukset. Joku halusi astronautiksi, yksi opettajaksi ja aika moni maanviljelijäksi. Eniten huomiotani kuitenkin kiinnitti tämän pienen ja suloisen Mauricen kohdalla hänen harrastuksensa Hund kuscheln, koiran paijaaminen. Päätin sitten koirarakkaana ihmisenä kysyä häneltä onko heillä oma koira, minkä kokoinen, minkä rotuinen jne. Sainkin sitten selostuksen myös heidän bokserinsa vanhemmista (väri jne.) ja olipa heidän koiransa saanut pentujakin. Eikä tuon pojan känkkäränkästä ollut enää jälkeäkään, kun hän kertoi miten suloisia pikkupennut olivat ja näytti kuinka piiiikkuruiset päätkin niillä oli syntyessään.

Tehtäviä hän ei saanut tehdyksi loppuun mutta toivottavasti sai paremman mielen loppupäiväksi. Oma sydämeni ainakin suli. Taas.

Inventaario

Apua! Onko oikein jakaa lapsille palkinnoksi kolme päivää aiemmin vanhaksi mennyttä suklaata? Eihän siitä mene vatsa sekaisin ja maistuuhan suklaa vielä hyvältä? No, oma vatsani menee kohta sekaisin, sillä oli pakko tietenkin tehdä koemaisto (olen laktoosi-intolerantikko) ;) Ihan hyvää suklaa edelleen kuitenkin on.

Minulla oli 10 Fazerin Sininen ja valkoinen -patukkaa, jotka ovat parasta ennen 25.01.08. Tuossa pengoin kaappia miettiessäni palkintoa tämän viikon voittajille. Ja apua, pitää tästä lähtien tarkemmin seurata noita päiväyksiä, ettei aina tarvitse jakaa pilaantuneita herkkuja. Toivon, ettei suklaa menee kuukaudessa huonoksi, sillä aikavälillä ajattelin vielä kehdata jakaa noita patukoita palkinnoksi niin pääsen mokomista eroon.

Tällä viikolla osanottajia oli kuutisenkymmentä, joiden joukossa ainoastaan neljä väärää vastausta. Kolme voittajaa on siis vähintäänkin kohtuullinen määrä ja Suomi-patukan nyt saavat mikä sopii vallan mainiosti tämän viikon kysymykseen eli kuinkas monta vuotta Suomi täyttä tänä vuonna itsenäisyyspäivänään.

Kävin läpi kaikki namupussit, suklaarasiat ja keksipaketit ja suurin osa on hyviä sinne heinäkuulle asti, mutta ainakin kaksi karkkipussia pitää tuhota vielä ennen pääsiäistä, eiköhän hyviä tilaisuuksia tule! En muistanut kuinka älyttömästi olen tänne kaikkea raahannut (tai siis iskä tuonut autolla). Lisäksi vodkakarkit, jotka ostin kollegoille marraskuussa, ovatkin menneet jo joulukuussa vanhaksi. Ups! Ilmankos olivat niin halvalla... No, mutta eikös se alkoholi oli muutenkin jo käynyttä niin ehkeivät he huomaa mitään, kun jossain vaiheessa saavat sellaisen kahvikuppinsa seuraksi. Ehkä tällekin tapahtumalle pitää löytää aikaa ennen pääsiäislomaa. Olisi ikävää myrkyttää kollegansa pilalle menneillä viinakarkeilla.

Opettajan tyylistä

Jokin aika sitten kirjoitin opettajan ulkonäöstä, ja kuinka rehellisesti lapset kertovat siitä totuuden. Eivät opettajat vaatteetkaan toki jää huomaamatta.

Minulla oli eilen jalassa sellaiset melkein pillifarkut (ei mitkään sellaiset täysin tiukat), musta poolopaita ja viime kesänä Irlannista ostamani mekko. Yksi poika kyseenalaisti tätä kerrospukeutumista ja ihmetteli, miksi minulla on sekä housut että hame. Sanoin, että mekkoni on niin lyhyt, että pyllistäessäni kaikki näkisivät kalsarini. No, pojalle tämä ei tietenkään riittänyt. Miksi ihmeessä on se mekko sitten pakko laittaa niiden housujen päälle? Eikös ne pöksyt riittäisi.

Täällä on onneksi aika vapaamuotoista opettajien pukeutuminen. Muistan viime keväänä kun Glasgowssa eräs opiskelukaveri tuli luennolle 30 vuotta itseään vanhemman näköisenä. Hän oli ollut aamupäivällä eräässä koulussa sijaistamassa, siinä selitys. Sen lisäksi, että Isossa-Britanniassa käytetään koulupukuja, on myös opettajien pukeutuminen aika saneltua. Itse en ole ajatellut hankkia jakkupukua kokoelmiini.

Minä pidän koulussa (eli siis töissä) ihan juuri niitä vaatteita kuin vapaa-ajallakin. Leikkauksen jälkeen olen käyttänyt aika paljon poolopaitoja, ja heti kun minulla oli pitkästä aikaa kaulan paljastava pusero, lapset kyselivät taas naarmuistani. Poolopaita päällä, tai vaihtoehtoisesti jos olisi joku huivi, saa paremman työskentelyrauhan, kun oppilaat eivät keskeytä kysymyksillään koskien haavojani.

Pukeutumiseni eroaa aika paljon muiden opettajien pukeutumisesta ja suurin syy on varmasti ikä. Pari kollegani ovat kyllä erittäin tyylikkäitä ja jollain tavalla tätä aikaa ja nykyistä muotia seuraavia, mutta tekevät sen omannäköisesti. Joskus kun näkee kuuskymppisiä ängettynä teinien vaatteisiin... Pukeudun myös aika lapsellisesti usein ja toivon että vielä parinkymmenen vuoden päästä heilun luokan edessä värikkäissä vaatteissa enkä missään harmaassa kaavussa kuten jotkut kollegani. Tämä tyttömäinen pukeutuminen tosin on johtanut siihen, ettei yksi parhaista kollegoistanikaan huomannut minua, kun muiden lasten tavoin muovailin savesta klovnia, luuli oppilaaksi... Sen siitä saa kun on joka päivä letit päässä ja mekko päällä...

Sisätossuni huvittavat sekä oppilaita että opettajia. He aina kauhistelevat, kuinka koikkelehdin opettajanhuoneessa sukkasilleen, kun olen ehtinyt riisua ulkokenkäni eteiseen mutten ole vielä kaivanut sisäkenkiäni kaapistani. Lapsetkin kummastelevat, kuinka sellaisia kenkiä voi käyttää, kun eivät aluksi ymmärrä, että pidän niitä vain sisällä. Minä en kestäisi umpinaisissa kengissä koko päivää, kevyet tossut ovat paljon mukavammat. Popot ovat Camperin nk. kaksoskengät. Toisessa kengässä voimistelija lähtee ottamaan vauhtia volttiin ja toisessa kengässä palaa maahan viuhan voltin jälkeen. Ehkä myös tämä "tarina" kiinnostaa oppilaita.

Opettajanhuoneessa on vilkkunut viime päivinä paljon ranteenlämmittimiä, lieneeköhän joku muotijuttu täällä nyt? Vihreitä samettisia, huovutettuja maanläheisiä. Itsekin olen Reilun kaupan myymälässä ihaillut mokomia mutta jättänyt ostamatta kun en niitä ehkä kuitenkaan käyttäisi.

Mitäs sanotte, mitä opettaja ei missään nimessä saisi vetää päällensä ja kuinka paljon opettajan oma persoona saa näkyä pukemisessa?

Terveisiä opettajainkokouksesta

Olen tänään ensimmäistä kertaa elämässäni istunut opettajainkokouksessa. Nyt väsyttää turkasesti ja ärsytysaste on sen mukainen. Tämän pitkän päivän vastapainoksi huominen on onneksi todella lyhyt ja sitten pääsee viikonlopunviettoon!

Kokous alkoi kolmelta ja odottelin sitä koululla, en viitsinyt sadesäällä pyöräillä kotiin ollakseni siellä vain noin tunnin. Aika kului hyvin askarrellessa :)

Paikalla oli kaikki paitsi ohjaava opettajani sekä toinen erityisopettaja sekä sihteeri, joka jäi tänään sairaslomalle ja on poissa kunnes on toipunut leikkauksestaan. Oli aika mukavakin olla yhdessä koolla ja kerrankin nähdä koko työporukka sekä kuulla kaikista ajankohtaisista asioista ja päästä itsekin hieman sanomaan jotain.

Työpaikallani tapahtuu monenlaisia muutoksia tämän vuoden aikana. Suurimpia muutoksia en enää itse joudu/pääse seuraamaan, kun lähden täältä heinäkuussa. Kaikenlaista, myös omaan työskentelyyni vaikuttavaa, kuitenkin tapahtuu jo pitkin kevättä!

Mainitsin jo aiemmin, että ohjaava opettajani eli koulun vararehtori lähtee koulustamme. En oikein ole vieläkään perillä mihin hän lähtee ja kukaan ei edes tiedä varmaksi koska. Ehkä jo ensi viikolla, ehkä 1.3. tai vasta 1.8., todennäköisimmin kuitenkin jo nyt keväällä. Ensi viikolla saamme uuden kollegan, herra Kujan, joka tämän kevään hoitaa poislähtevän vararehtorin hommia tai vararehtorin lähtiessä vasta elokuussa jotain muuta hyödyllistä.

Rehtori jää eläkkeelle heinäkuun lopussa samoin kuin se inhottava opettaja, joka oli väärässä Berliner Brotista. Lisäksi yksi opettaja, joka opettaa englantia, on hakenut toisesta koulusta rehtorin paikkaa ja mahdollisesti siis siirtyy sinne syksyn alussa. Tätä varten meidän rehtorimme valmentaa häntä hieman ja lisäksi hänen jatkokoulutuksensa vuoksi hän on kolme tuntia jossain muualla.

Menin jo ihan sekaisin kaikissa lähtevissä ja tulevissa tunneissa, mahtaa olla aika kamalaa rehtorin työ, kun pitää kaikki tunnit saada kohdalleen ja etenkin vielä täällä Saksassa, jossa luokanopettajatkin opettavat oikeastaan vain tiettyjä aineita, joten yhteensovittaminen on aika haastavaa. Koulusta puuttuu lisäksi evankelisen uskonnonopettaja ja niinpä myös tulevien työntekijöiden valintaan vaikuttaa opetettavat aineet. Suomessahan tämä ei varmaankaan olisi ongelma, sillä vain muutamien aineiden opetus ala-asteella vaatii aineenopettajaa, esimerkiksi vieraat kielet.

Lisäksi yksi luokanopettaja saattaa joutua leikkaukseen ja olisi sen vuoksi pois, hänkin englanninopettaja... Tässä vaiheessa melkein jo rupesin valumaan pöydän alle että älkää tätä kaikkea ainakaan minulle sysätkö tai jos sysäätte niin maksakaakin sitten kunnolla ja tanssimiseenkaan ei enää riittäisi aika kun pitäisi suunnitella useampi tunti viikossa. Mutta ei huolta, ehdin luultavasti karkuun ennen näitä ongelmia...

Sitten keskusteltiin määrärahoista. Koululla kävi viime viikolla joku setä esittelemässä karttoja ja nyt piti sitten päättää että mitä otetaan ja millä rahalla. Rahatilannekin kun oikeasti selviää vasta huhtikuussa ja edellisvuoden rahoista ei varmasti jää ekstraa. Uskon, että tämä on todellisuus joka koulussa. Kaikki mitä tulee myös menee ja aina menisi varmasti enemmänkin. Aion silti edelleen häikäilemättä laminoida lippulappusiani ja vielä kaiken kukkuraksi kesällä kiikuttaa ne Suomeen hyötykäyttöön!

Lopuksi sana oli vapaa ja valitettiin liikuntasalin välineiden epäjärjestyksestä sekä kerrottiin lahjakkaiden lasten lisäkursseista ja tulevasta Kenguru-matikkakilpailusta ja jostain leluprojektista. Minäkin sitten vähän nostin kättäni ja sain puheenvuoron. Ai miten kivaa olikaan kerrankin päästä puhumaan kaikille yhdessä ja kertoa mitä minä täällä oikeastaan teen! Näytin lokeroni ovessa olevaa lukujärjestystäni ja siihen merkittyjä aukkoja, jolloin olen kernaasti käytettävissä ja lisäksi tarjosin kaikille luokille parin tunnin Suomi-pakettia jossain vaiheessa kevättä ja muistutin myös, etten ensisijaisesti sijaistele. Ja minun puheenvuoroni jälkeen koputettiin pöytää (täällä ei taputeta)! Kaikki vaikuttivat siis kovin kiinnostuneilta ja innostuneilta ja uskaltavat varmasti tulla nykimään hihasta, nekin, joiden kanssa en muuten ole paljon tekemisissä.

Toivottavasti myös yhtälailla saan kaikilta kollegoilta ohjausta tarvittaessa nyt kun virallinen ohjaajani lähtee pois. Emme ole koskaan pitäneet asiaankuuluvia viikkopalavereita, kaikki tärkeät asiat tulee käsiteltyä lennossa ja kommunikaatio on pelannut. Tuntuu, että päivä päivältä ja viikko viikolta olen yhä itsenäisempi ja etenkin koen olevani työporukan täysivaltainen jäsen, jota kuunnellaan ja joka otetaan huomioon.

Onneni on olla näinkin pienessä koulussa ja työporukassa, jossa en jää muiden jalkoihin ja jossa työkaverini tietävät nimeni. Oma-alotteisuuskin tietenkin auttaa asiaa, mutta uskon kuinka vaikeaa on niillä Comenius-kollegoilla, joilla on sata työkaveria eikä kukaan jaksa kiinnostua harjoittelijan läsnäolosta ja jutuista.

Opin joka tapauksessa paljon asioita kokouksessa yleisesti koulusta ja sen ylläpidosta ja sen sellaisesta. Monet asiat ovat Suomessa varmaankin vastaavanlaisia. Yhtä juttua kuitenkin kummastelin... Jos oikein ymmärsin niin johonkin tiettyyn pisteeseen asti (tyyliin 10 v työkokemusta, 50 vuoden ikä tms., meni hieman ohi) opettajat tekevät tuplatyömäärää ja kaiketi samalla palkalla. Hieman outo sisäänajovaihe kun niin kovasti pitää näyttää työtaitojaan. Mutta täällä opettajilla on myös paremmat palkat joten ehkä sitä voi sitten enemmän rehkiäkin.

Ja jottei postaus jäisi ihan kuivaksi, löysin Prepolino-sivuilta hauskaa kuvamateriaalia, allaoleva nimikkeellä Lehrerzimmer eli opettaja(i)nhuone (mikähän tuokin oikeaoppisesti olisi). Taidan kaivella kuvavarastoja useamminkin, kyseessä on ilmainen materiaalipankki.

Ihan tällaista ei kyllä toimintamme ainakaan tänään ollut :)

Mielessäni pyörii joitain asioita, joista olen halunnut kirjoittaa ja olen ajatellut, että voin naputella niistä sitten kun ei ole muuta sanottavaa. Mutta tuntuu että jokaisesta päivästä on aina jotain sanottavaa! Listaan tähän näitä juttuja, muutoin unohdan kirjoittaa niistä...
- arvioinnin malli
- opettajan oivat apuvälineet check
- esimerkki englannin pienryhmätunnista, aiheena linnat
- Osnabrückin kaupunki
- virikemateriaalien esittelyä ja muutenkin opetusmateriaaleista check
- loiset check
- saksalainen opettajankoulutus ja hassuja käsitteitä kuten Feuerwehrstelle

Jos siis kiinnostus heräsi niin pysyhän linjoilla... Nyt en ainakaan voi sivuuttaa noita aiheita, kun olen tuonut ne julki tänne!

Kiva pikku harrastus

Minulla on sellainen mukava pikku harrastus kuin opeilu. Huvikseni opetan lapsille asioita ja väkerrän kaikenlaista. Eihän sitä nyt voi työksi laskea laisinkaan, kun homma on niin mukavaakin. Syksylläkin eräs lapsi kysyi kouluun tultuani, että olenko heidän koulussaan kunnes löydän töitä.

Vaikka minulla on lukujärjestyksessä ainoastaan 12-14 opetustuntia viikossa ja niistä noin puolet täysin omia tunteja, saa töitä silti tehdä rutkasti. Ideoita voi syntyä sekunneissa, mutta niiden hiominen ja toteutuksen suunnittelu on aikaavievää. Erityisen aikaavievää on materiaalin valmistaminen, mutta pidän siitä todella paljon! Sain sysäyksen opetusharjoittelussa syksyllä 2006 kun oma ohjaava opettajani oli tehnyt itse niin paljon kaikkea upeata. Melkein uuvahdin harjoittelun aikana, kun väsytin itseni kaikella pienellä väkertelyllä. Vähemmälläkin olisi selvinnyt, mutta oli niin kivaa tehdä kaikenlaista.

Tänään askartelin pari kolme tuntia opettajanpöydän ääressä, taas. Juurihan olin joululoman loputtua tehnyt sitä Suomi-julistetta ym. Kiinnostuneet silmäparit pälyilivät tekeleitäni, joku kysyi mitä varten ne ovat ja toiset kehuivat reipasta askartelijaa, joku totesi, että taidan todella tykätä siitä mitä teen.

Pääasiassa valmistin materiaalia kollegalleni englanninopetusta varten ja kun laminointikalvolla oli tyhjiä koloja, niin näpertelin siinä muuta ohessa.

Yhdellekin työkaverille kerroin kuinka mahtavaa on nyt, kun on todella aikaa paneutua tähän pipertämiseen, sitten kun parin vuoden päästä olen oikea ope, menee harjoitteluista ja muista huolimatta aikansa, että pääsee kaikkiin opettajan rutiineihin ja ensimmäiset vuodet kuluu lähinnä tuntia suunnitellessa. Nyt kun minulla on oikeasti aikaa, teen tulevaisuuden työtaakkaani pienemmäksi valmistalla kaikenlaista materiaalia varastoon.

Kollegani sitten sanoi jotenkin jotain työstäni ja heti perään, tai että harrastushan tuo tuntuu olevan... Pidän työkaveristani todella paljon ja uskon että hän sanoi sen pilke silmäkulmassa, etenkin kun tietää kuvioni ja että saan hommasta rahaakin jne. Mutta silti jäin miettimään... Otetaanko minua tosissaan? Koulumme referendariaatin tekemisiä kommentoidaan paljon enemmän, sehän nyt kuuluukin asiaan. Kyllähän kollegani minunkin opetustani silloin tällöin näkevät, mutta ei siitä kukaan yleensä sano mitään muuta kuin toisen ekaluokan kaikista jutuistani innostunut opettaja.

Toisaalta opettaja saattoi tarkoittaa jollain tavalla harrastuneisuutta. Että se kaikki askartelu ja näprääminen on minulle sellaista harrastusta, sen lisäksi että siitä on hyötyä työhöni.

Oli miten oli, paljon sain aikaan mutta huomisilla hypäreillä valmistelen vielä englannin pienryhmään materiaalia linnoista. Nyt pitäisi miettiä vielä lopullinen runko huomiselle aamuenkulle, jolle materiaali on jo ollut valmiina viime viikosta.

Muutenkin sain paljon aikaa ja olen viivähtänyt tietokoneella vain pieniä hetkiä. Osnabrückissä paistoi pitkästä aikaa aurinko ja siksi ehkä olokin oli paljon reippaampi. Tulin töistä kotiin poikkeuksellisen myöhään ja söin heti Juhon tekemää jauhelihakeittoa ja suomalaista ruisleipää, kyllä kelpasi! Sitten tiskasin, kävin kaupassa (ihan keskustassa asti kun muualta ei saa alpro soya -jugurtteja), laitoin ruokaa ja leivoin sämpylöitä. Pidin myös reppua selässä ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen ja nyt on hartiat kipeät, vaikka täytin repuin kevyillä ostoksilla. Tein myös tilannekatsauksen tämän viikon tietovisaan, vastauksia oli tullut jo komeasti, viitisenkymmentä ja kahta lukuun ottamatta kaikki oikein :) Yritän huomenna ja torstaina saada myös ykköset ja kakkoset mukaan, heistä on osallistunut vasta yksi!

Muokkaus klo 21:50: No sen enkuntunnin olinkin ilmeisesti suunniteltu jo viime viikolla, tarkat selostukset löytyvät muistikirjastani, eli tämän illan ohjelmaan kuuluu enää ainoastaan lämpimien sämpylöiden syöminen toivottavasti pian kotiin tulevan miehen kanssa ja sitten nukkumaan. Tämän päivän ahkeruus on vienyt kaikki mehut...

Geil, sexy!

Schulkindergartenissa oli taas kova meno päällä.

Hieman sähäkkyyttä tunteihin toi poikapoppareiden tai minkä lie hoppareiden tavoin sulavasti tanssiva silmälasipäinen Alexander, joka hoki sanoja geil ja sexy, jotka oikeastaan tarkoittavat samaa asiaa, mutta sanaa geil käytetään myös ihan vain tarkoittamaan makeeta, siistiä. Tätä hokiessaan hän huitoi käsiään kuin jokin räppäri ja sitten taas pyörähteli ja nyki päätään. Poitsu on tainnut katsoa hieman Vivaa tai Music Televisionia. Oli vaikeaa yrittää päättää oliko asia hyvä vai huono. Jokin synnynnäinen rytmitaju pojalla ainakin on ja sulavat liikeradat, voisin hyvin kuvitella pojan hurmaavan teinityttöjä joskus tulevaisuudessa isommillakin areenoilla. Mutta onko välttämätöntä, että kuusivuotias hokee geil ja sexy, joiden ei oikeastaan pitäisi vielä tuon ikäisten sanavarastoon kuulua.

Vaikka meno oli hetkittäin todella rauhatonta, moni lapsi tsemppasi ja pystyi keskittymään yli kykyjensä. Pienen taittelun ja leikkelyn jälkeen luokassa leijaili upeita lumihiutaleita. Silloin näitä lapsia kehutaankin oikein olan takaa. Toivottavasti he osaavat yhdistää ahkeran ja reippaan tekemiseen positiiviseen palautteeseen ja pikkuhiljaa hiffaavat, millaisella käytöksellä saa kehuja. Ja ne, jotka eivät ihan niin hyvin tsempanneet, saivat tietenkin asianmukaista iloista kannustusta.

Toisessa nelosluokassa, jonne kävin viemässä Suomi-tietokilpailun ensimmäiset palkinnot, oli hieman kyseenalainen kannustus ja palautteenanto menossa. On tärkeää, että lapset oppivat jossain vaiheessa antamaan palautetta ja vertaisarviointi tulee tutuksi, täällä sen pitää tapahtua todella aikaisin sillä neljännen luokan jälkeen siirrytään uuteen kouluun, jossa pitäisi sitten jo osata kaikenlaista.

Kaksi tyttöä oli juuri pitänyt jonkun esitelmän ja opettaja pyysi sitten oppilailta ehdotuksia arvosanoiksi. Nämä tytöt olivat selvästi tehneet hommansa hienosti, sillä ehdotukset liikkuivat siinä ykkösessä, toiselle tytölle joku ehdotti kakkosella alkavaakin. Täällä 1 on paras arvosana ja 6 huonoin ja se on oikeastaan jo hylätty. Näin kuitenkin kuinka toista tyttöä harmitti tämän "paremman" tytön korkeammat arvosanat ja hän yritti aina välillä avata suutaan ja jotenkin selittää, miksi ei itse pystynyt yhtä hyvään.

Minun mielestäni opettaja antaa arvosanan (jos on pakko antaa moinen) ja lapset voivat antaa palautetta muulla tavalla. On myös jotenkin nöyryyttävää, jos sitten joku ei ole esitelmäänsä niin hyvin tehnyt ja saa vaikkapa vitosia. Kävin Saksassa koulua vuoden 16-vuotiaana ja silloinkin jotkut opettajat luettelivat jokaisen arvosanat ääneen. Minusta se ei ole oikein. Ei kenenkään tarvitse tietää toisten oppilaiden arvosanoja, eiköhän heillä ilmankin tätä tietoa ole käsitys toistensa koulumenestyksestä.

Ihanteellisintahan olisi, jos ei tarvitsisi antaa arvosanoja ollenkaan tai ne annettaisiin oppilaan oman kehityksen perusteella, ei verrattuna muihin oppilaisiin. Jotenkin tekisi mieli palkita enemmän sitä, joka on vaikka lyhyen ajan sisällä tsempannut ja parantanut hirmuisesti kuin sitä, jolle kaikki on aina ollut helppoa. Yleisdidaktiikan tentissä yli kolme vuotta sitten suunnittelinkin jonkinlaisen arvioinnin mallin, joka perustuisi oppilaiden henkilökohtaiseen kehitykseen eikä johonkin gaussinkäyriin ym. Ehkä palaan myöhemmin tähän malliin.

Ja kertokaahan minulle miten opettajat muistavat ja hallitsevat kaiken!? Muistin itse tänään printata kirjeet Eurooppa-kerholaisten kotiin, mutta unohdin tietenkin jakaa ne, vaikka tunnin alussa niistä puhuinkin. Ehkä ne vain pitäisi ottaa heti esille eikä hautoa kassinpohjalla... Eli saan juosta huomenna lasten perässä lappusia jakelemassa, argh!

Stereotypioita saksalaisista

Pidin perjantaina ensimmäistä kertaa englannin tukiopetusta erään kollegani 15-vuotiaalle tyttärelle. Olimme edellisviikolla siis jo tavanneet ja hieman tutustuneet, joten pääsimme heti mukavasti vauhtiin.

Tyttö ilmeisesti eniten kaipaa itseluottamusta englannin käyttöön, ei niinkään kieliopin kertaamista tai kirjoitusvirheiden kitkemistä. Tunnilla opettaja kuulemma puhuu koko ajan englantia, hyvä. Kielioppia ei kuitenkaan käydä millään lailla läpi, opettaja olettaa että oppilaat itsenäisesti opiskelevat asiat kirjan takaa. Sanojakin opetellaan ainoastaan pistareita varten kotona ja eivät tuon ikäiset harvemmin osaa muita kuin mekaanisia ulkoaopettelumenetelmiä. Ehkä siis kevään aikana etsimme tytölle myös sopivaa tapaa painaan mieleen uusia sanoja. Näistä sanojenopetteluista voi muuten lueskella myös kognitiotietelijäpuoliskoni blogista.

Minulla ei ole mahdollisuutta etukäteen perehtyä oppikirjan sisältöön sen kummemmin, joten paras tapa aloittaa olikin ruveta kyselemään tytöltä mitä heidän viimeksi käsittelemänsä tekstinsä sisälsi. Tyttö aloitti saksaksi mutta jatkoi sujuvasti englanniksi kun pyysin. Hmmm. Hieman artikulaatioon ja varmempaan ulosantiin voisimme silti myös keskittyä.

Viime kappaleessa oli ollut Saksaan tuleville jenkeille vinkkejä ja ohjeita liittyen Saksaan ja saksalaisiin ja tunnilla oppilaat olivat ilmeisesti hieman jo keskustelleet siitä mitkä asiat pitivät paikkansa ja mitkä eivät. Ja että heidän omiin käsityksiinsä amerikkalaisista kuuluu pikaruoka ja että autolla huristellaan joka paikkaan.

Väitteet saksalaisista olivat kiinnostavia, sillä osa oli täysin paikkansapitäviä, mutta osan ainakin tukioppilaani koki hieman aiheettomiksi tai jopa loukkaaviksi. Tässä muutamia:

Dating in bigger groups

Kyse ilmeisesti oli yleisesti ihmisten tapaamisista eikä romanttisista treffeistä ja Laura kertoi, että kyllä he usein aika isoissa porukoissa liikkuvat, eikä hänelläkään ole yksittäistä hyvää ystävää. Itse en oikein osaa ottaa kantaa tähän, koska tapaan täällä ihmisiä aika suomalaiseen tyyliin enkä myöskään tunne mitään yhtä yksittäistä porukkaa.

Green, greener, greenest

Saksalaiset ovat edistyksellisiä kierrättäjiä ja ympäristöintoilijoita. Laura nyökkäili ja selitti kuinka moneen eri astiaan heillä menee jätteet. Ja pitää paikkansa myös omasta mielestäni, vaikka olemmekin kummastelleet keltaista säkkiä, johon menee lähes kaikki pakkausmateriaali. Säkkiin saa laittaa vain puhtaita pakkauksia, eli kaikki jugurttipurkit ja muut on pestävä hyvin, vedenkulutus on sitten tietenkin suurempaa. Ja joku joutuu jossain vielä lajittelemaan kassista erilleen säilyketölkit ja maitopurkit. Olen kuullut, että Yhdysvalloissa monen jätteet menevät keittiössä johonkin reikään, jossa on silppuri ja vips, niin vain ovat jätteet pois ja kun ovat poissa silmistä, ovat myös poissa mielestä... Ehkä he kuvittelevat etteivät tuota lainkaan jätettä. Mihinhän mahtaa se kaikki jäte mennä sieltä taikarei´iästä?

Germans only cross the street during the green light

Rot ist tot. Tuon iskulauseen opin Saksan suomalaisten keskustelufoorumilla. Joku suomalainen aikuinen mies oli hiljaisella paikalla ylittämässä katua punaisia päin kun vanha herrasmies tokaisi tämän lauseen. Punainen tarkoittaa kuolemaa. Ja ihan sama oliko paikalla lapsia tai näkyikö missään autoja, niitä voisi silti olla siellä, eli ei missään tapauksessa saa ylittää kuin ainoastaan vihreän valon palaessa. Kirjan mukaan jenkeissä ylitetään tie miten sattuu. Aika kiltisti ne saksalaiset liikennevaloja tottelevat.

Germans are rude

Nojaa, riippuu kai mistä näkökulmasta katsoo. Jenkeille tämä ehkä on ihan hyvä huomio. Yksi jenkkityttö Glasgowssa valitti kuinka hänelle oli kehuttu paikallisten ystävällisyyttä mutta olikin saanut pettyä pahemman kerran. Amerikkalaiset kun pursuavat sitä sellaista ah, ihanaa, mä rakastan sua, jee jee niin pettymys voi olla suuri, kun kaikki eivät yhtäkkiä olekaan kimpussasi ja superkiinnostuneita. Kysyin Lauralta onko saksalaisten joukossa jokin tietty väestöryhmä, joka käyttäytyy eniten huonosti, kuulemma eniten lapset ja vanhukset. Häntäkin oli kerran lyöty kävelykepillä linja-autossa. Minä taas olen kuullut joltain tahoilta, että saksalaiset valittavat kaikesta, esim. ulkomaanmatkoilla. Onhan sekin aika töykeää. Mutta saksalaiset ovat oikeasti varmaankin yhtä törkeitä kuin suomalaiset ujoja ja sisäänpäinkääntyviä. Ei tuollaisilla määreillä koskaan voi määritellä yhtä kokonaista kansaa.

Naked Germans

Kirjassa kerrottiin, kuinka saksalaiset hengailevat aataminasussa uimarannalla. Tämä oli Lauran mielestä vähän typerä ja liioteltu tieto. Kyllähän niitäkin rantoja löytyy ja nudismille omat harrastajansa, mutta valtaväestöön nakuilua ei kuulemma pitäisi yhdistää. No, meillähän on nämä saksalaisten nakuilut tuttuja syyskuulta ja niistäkin on Juho kirjoitellut, hänen blogiinsa tullaan päivittäin hakusanoilla nudismi, nudisti jne. Eipä siitä sitten sen enempää.

Presents

Lauran mielestä saksalaiset vievät lahjoja vain hyvästä syystä, esimerkiksi syntymäpäiväjuhlille, mutta muutoin väite tuliaislahjoista ei pidä ollenkaan paikkaansa. Itsekin luulen, että tuliaisia annetaan paljon herkemmin Suomessa, jos ei muuta niin aina on isäntäväelle vähintäänkin kahvipaketti tarjolla. Joitain vuosia sitten tuttavien häissä Virossa taas opin, että sikäläinen tapa on tuoda aina kukkia.

Jaa, mitähän mahtoivat pari muuta väitettä olla. Jostain sarjakuvakeskustelusta puhe kääntyi joka tapauksessa vielä saksalaisten matkailuun ja kysyin Lauralta, ottavatko saksalaiset todella hotellin aamiaispöydästä evästä mukaansa. Hieman häpeillen hän myönsi, että he ainakin tekevät niin. Kerroin hänelle myös urbaanin legendan turistinaisesta, joka lounaalta kauhoi keittoa vyölaukkuunsa. Oletteko te todistaneet näitä salakuljetuksia?

Nämä stereotypiat olivat aika herkullisia puheenaiheita, sillä no, niistä nyt ei vain voi olla sanomatta mitään, etenkin jos on täysin eri mieltä. Loppujen lopuksi Laura innostui kertomaan sitä sun tätä aiheen vierestäkin ja mietimme myös hänen läksytehtäväänsä, minkä yhteydessä tuli esille myös pari uutta sanaa.

Työskentelytapa kuulemma oli hyvä ja sanoin, että jos on toiveita kerrata jotain kielioppijuttuja tai mitä vain, niin sanoo vain asiasta. Saan 15 € tunnilta siitä, että jututan 15-vuotiasta englanniksi. Kysymällä kirjan teksteistä tulee testattua luetunymmärtämistä ja puhumalla tyttö saa lisää varmuutta suulliseen ilmaisuun. Minun ei tarvitse tehdä mitään etukäteisvalmisteluita ja tukioppilas on reipas ja motivoitunut, joten 15 € on juuri passeli.

Huomenna tienaan sitten toisen kollegani kotona, menen nimittäin lapsenlikaksi. Lapset tosin ovat jo nukkumassa kun menen sinne, joten homma on aika helppoa (toisaalta tylsää). Rahaa ei tietenkään tuosta hommasta saa kuin puolet tukiopettajan tienestistä, mutta rahaa se on sekin ja erittäin tervetullutta. Toivottavasti joskus pääsen hoitamaan lapsia kun he ovat valveilla, kyseessä on nimittäin kolme aivan ihanaa lasta, joista nuorin, 3-vuotias poika, istui iltapalapöydässä merirosvolakki päässä ja puinen miekka kädessä. Jotenkin tuli mieleeni pikkuveljeni Mikko Merirosvo.

Karvainen koulukaveri

Torstaina kävi koulussa siis se hammaslääkäritantta. Tarkistus meni aika nopeasti ja valvomaani luokkaan palasi jatkuvalla syötöllä oppilaita. Pian alkaa kuhina ja kaikki ryntäävät ikkunaan ja sitten pian ulos luokasta. Yksi luokan pojista oli nyt vasta tulossa kouluun. Tytöt touhottivat kauheasti ja vaikka kuinka yritin heille sanoa, että ei kaikkien tarvitse lähteä ulos luokasta, ainakin viisi mimmiä kertoi hänelle kuinka nyt on hammaslääkäri ja rupesivat kilpaa repimään pojalta takkia pois ja kantamaa hänen reppuansa luokkaan. Minä yritin rauhallisesti kertoa, että hammaslääkärin tarkastukset ovat käynnissä ja että hänen pitäisi mennä yläkertaan, mutta samalla taas kauhea lauma tyttöjä toitottaa että kiire kiire, ylhäällä on hammaslääkäri, mikä sun sukunimi on, voi ei, ässä tulee ihan kohta! Yritin rauhoitella, että kyllä sinne tarkastukseen pääsee vaikkei ihan oman kirjaimen kohdalla ehtisikään.

Poika oli jotenkin poissaolevan tuntuinen, ehkä vähän surullisenkin näköinen. En tiedä, miksi hän tuli hieman myöhässä kouluun, ainakin äitinsä oli häntä saattamassa. Ehkä lääkärikäynti tai huonosti, ehkä surullisilla uutisilla alkanut aamu. Hän kuitenkin näiden ilmiselvien faniensa kanssa siirtyi yläkertaan ja palasi sieltä takaisinkin aika pian.

Pikkuhiljaa lapset siirtyivät mutkien kautta omille paikoilleen ja jatkoivat tehtäviensä tekemistä. Menin pojan luokse ja annoin hänelle tehtävämonisteet. Poika kaivoi repustaan pienen suloisen ja hieman kuluneenkin pehmokoiran, jolle oli puettu vaaleanpunainen barbinmekko. Voi tuota suloista näkyä. Minä kysyin pitikö koira siitä, että sitä rapsuttaa korvan takaa ja niinpä hieman rapsutin ja paijasin koiraa.

Olikohan koira pojalle niin rakas, että hän on vauvasta lähtien kuljettanut hauvaa mukanansa, vai olikohan nyt tapahtunut jotain sellaista, minkä vuoksi poika tarvitsi pientä karvaista lohduttajaa. Oli miten oli, minä ainakin herkistyin ja ajattelin, kuinka pienestä lapsi voi saada turvallisen olon. Olisi tehnyt mieli halata tuota lasta. Mietin myös, mahtoiko kyseessä olla sama poika, jota lohdutin poikienvessassa, kun hän oli tökkäissyt vahingossa lyijykynällä käteensä.

Toivottavasti hänellä on kaikki hyvin ja minun puolestani tuo karvainen koulukaveri saa olla hänen mukanaan koulussa vaikka joka päivä.

Hiljaa leijaa maahan hiutaleet...

No ei todellaakaan, vettä täällä vain sataa jo ties kuinka monetta päivää putkeen, mutta yksi lumihiutale on kyllä leijaillut sydämeeni.

Olen laiskasti kertonut teille viikon uutisista ja nyt kun taas pääsen aiheeseen on kyseessä jälleen jääkarhu. Loppuvuodesta Knut täytti vuoden ja nyt Nürnbergin eläintarhassa on syntynyt suloistakin suloisempi jääkarhuprinsessa Flocke eli Hiutale.

Flocken äiti Vera käyttäytyi niin omituisesti, että hoitajat pelkäsivät sen vahingoittavan poikastaan, joten tällä hetkellä Flockesta pitää huolta neljä hoitajaa 24/7. Flocke painaa parisen kiloa ja lähinnä vain syö ja nukkuu.

Flocke on jo aika julkkis ja google-haulla "flocke" tulee heti ensimmäisenä linkki hellyttävän suloisiin videoihin. Minä olen ihan myyty ja odotan jo innolla matkaa Nürnbergiin keväämmällä, jolloin Flocke päästetään ulos, mikäli selviää siihen asti.

Jos pienen jääkarhunpennun tuhina ja kuorsaaminen on suloisinta mitä voit kuvitella, käypä katsomassa videot. Nyt vain toivotaan, että Flocke jaksaa olla reipas tyttö ja syö riittävästi, niin hän selviäisi näistä ensimmäisistä kuukausista, jotka ovat ne ratkaisevat.

Voi voi, olen ihan hulluna Flockeen! Enkä paniksi muitakaan hiutaleita pahakseni.



Löysin youtubesta nyt aikalailla samaa videomateriaalia kuin mitä on noilla sivuilla, joihin ei ilmeisesti pääse Saksan ulkopuolelta. Alemmassa videossa jo ennustetaan häitä Knutille ja Flockelle ;)

Opettajan ulkonäöstä

Aika hyvin tämä meidän terveellinen vuotemme on alkanut, kaupasta tulee raahattua lähinnä melkein vain vihanneksia, juureksia ja hedelmiä ja kokkailemme lähinnä kasvissapuskoita, viikonlopuksi on tosin luvassa sekä lohta että jauhelihakeittoa. Kilometrejä pyörän selässä tulee enemmän kuin ennen kun hieman laajennan elämääni muuallekin kuin kotiin ja töihin. Myös tanssiminen tuo lisää liikuntaa. Olo on itse asiassa aika hyvä ja kevyt!

Totuudenhan kuitenkin kuulee lasten suusta. Siispä voi suoraan heittää kaivoon toiveet siitä, että grammoja olisi kaikonnut ja että peppu näyttäisi kiinteämmältä. Kakkosluokan oppilaat tekivät tehtäviä, jotka käsittelivät adjektiiveja. Kolmeen eri kohtaan piti kirjoittaa sopivia adjektiiveja – miltä jokin maistuu, miltä jokin tuntuu ja miltä jokin näyttää. Eräs poika oli kahteen ensimmäiseen kohtaan saanut mukavasti adjektiiveja, mutta kaipasi hieman neuvoa tai tarkennusta kolmanteen. Ajattelin auttaa esimerkillä. Miltäs minä näytän, näytänkö kauniilta? Wie sehe ich denn aus? Bin ich schön? ja ainoa asia mitä poika tähän toteaa on dick. Eli että näytän pullealta. Oli hymyssä pitelemistä. Tursuaako läskini niin pahasti? No, kun poika näytti seuraavan kerran monistettaan, oli siinä myös dünn, laiha. Oli se sitten oppilaan mielipide tai esimerkkini ansiosta päähän pälkähtänyt adjektiivi, piristi juttu kummasti päivääni.

Joulun alla lapset aina kyselivät miksi olen niin punainen. Kerroin, että pyöräilen töihin joka aamu. Sitten lapset tietenkin halusivat tietää missä asun. Kaupunginosamme on oikeastaan sama kuin missä eläintarha sijaitsee, mutta olemme silti ihan keskustan laidalla, usein kuitenkin sanon että eläintarhan suunnalla. Sinne on lasten mielestä todella pitkä aika. Kerroin, että pyöräillessä kunto kasvaa. Kolmosluokkalainen tyttö, itse suloisesti lapsenpyöreä, katsoi minua päästä varpaisiin ja tokaisi, että siinä myös samalla laihtuu. Mahtoikohan olla huomio, että hei, olet laiha koska pyöräilet vai vinkki, että weiter so, pääset ehkä jenkkakahvoistasi eroon.

Kakkosluokan opettaja Uta kertoi, että hänelle oli joku oppilas joskus vain huokaisten todennut, että Frau Volkamer, du siehst heute so häßlich aus. Eli rouva Volkamer, olen tänään todella ruma. Hänkin oli sitten vain tunnin jälkeen käynyt katsomassa peilistä, oliko oma ilmestys todella niin kamala.

Lukiossa tuollaista käytöstä ei tietenkään pitäisi sietää, silloin oppilaiden pitäisi jo tietää mitä on soveliasta sanoa ja mitä ei ja ettei kenenkään ulkonäköä tulisi kommentoida (ainakaan siis negatiivisesti). Lapset ovat kuitenkin niin aitoja ja estottomia, että päästävät suustaan ihan mitä lystäävät. Ja ovat usein niin oikeassa.

Alan päivä päivältä kiinnostua enemmän ja enemmän työskentelystä ala-asteella. Ei siitä työstä vain voi olla pitämättä! Miten hyvä mieli tuleekaan, kun pieni 8-vuotias tulee luoksesi ja halata rutistaa. Sillä hetkellä kaikki muu tuntuu yhdentekevältä. Lapset kiintyvät myös niin nopeasti ja minäkin olen aika kiintynyt oppilaisiini. Tässähän on mukavasti vielä puoli vuotta jäljellä, mutta surullista, kuinka sekin kuluu nopeasti umpeen! Ei auta muu kuin yrittää elää tässä hetkessä. Ja toivoa olevansa hieman solakampi heinäkuuhun mennessä. ;) Huomisaamuna siis sitäkin suuremmalla syyllä ja innolla balettiin!

Gute Laune, schlechte Laune, gute Laune, schlechte Laune?

Miksi jonkun tyhmän besserwissermäisen haahkakollegan pitää mennä pilaamaan muuten niin hyvin mennyt päivä! Sain hyvän mieleni onneksi takaisin, kun kotiin ajellessani yksissä liikennevaloissa törmäsin Juhoon ja köröttelimme yhdessä kotiin ja lisäksi Arcor ilmoitti palauttavansa meille teknikon käynnistä perityn summan. Silti vielä kiehuu!

Toisenkin ekaluokan kanssa meni englannintunti hyvin ja hauskinta lapsista oli käskyt open the door ja close the door ja hirmuisesti heitä harmitti, kun millään en ehtinyt ottaa kaikkia vuorotellen avaamaan ja sulkemaan luokkahuoneen ovea. Kolmosluokkalaiset taas olisivat voineet koko tunnin kisailla keskenään. Oppilaat kävivät vuorotellen kirjoittamassa taululle jonkun numeron, jonka myös tietenkin sanoivat englanniksi. Taulun toiselle reunalle kirjoitettiin sama numero samaan kohtaan, näin taululle syntyi kaksi identtistä aluetta. Sitten minä pääsin hommiin ja sain vetää leikkiä koko lopputunnin, jee! Lapset asettuivat kahteen joukkueeseen jonoiksi. Toinen joukkue sai taulusienen ja toinen joukkue rätin. Taululla oli numerot yhdestä kahteenkymmeneenyhteen ja minä sitten sanoin niitä vuorotellen ja jonon ensimmäiset aina kirmasivat pyyhkimään sanottua lukua pois. Välillä lähti väärä numero, välillä luvun etsimisessä meni aikaa, mutta usein oikea numero löytyi aika nopeasti. Tasapelin jälkeen vielä toinen kierros... Lapset ovat niin huvittavia, kun ottavat kaiken niin tosissaan! "Noiden ryhmä huusi että missä se on!", "Me oltiin kyllä ekana!". Dennis parka sitten valittikin, että hänen korviinsa koskee kaikki se huuto. Aika kiva ja tehokas peli kuitenkin!

Sain tämän koulupäivän (no, pitäisi kai itse sanoa että työpäivän) seurata myös vuosittaista hammaslääkärintarkastusta. Tiesin, että sellainen on käynnissä, mutta luulin, että lapset vietäisiin johonkin koulun ulkopuolelle tarkastettavaksi. Ehei. Menimme kerrosta ylemmäs pienryhmähuoneeseen, jossa on toisella seinällä liitutaulu ja toisella matalat kaapit ja keskellä pari pulpettia ja tuoleja. Ovea vastapäätä on ikkuna, jonka edessä istui tuolilla pyylevä harmaatukkainen nutturapää yllään vanhanaikainen lääkärintakki (tai ehkä se on täälläpäin ihan moderni...). Nainen pönötti koko ajan samassa lysyssä asennossa ja katseli silmälasiensa yli lapsia ja kehotti heitä aika ajoin olemaan heilumatta. Sitten seurasi luennointia ja kysymyksiä lapsille. Onko olemassa karamelleja, joissa ei ole sokeria? Mitä karamellien syönti aiheuttaa hampaalle? Mitkä vahingoittavat hampaita? Mitä nämä karies ja bactus ovat? Mitä bakteerit ovat? Mitä bakteerit, eli pienet eläimet, tarvitsevat elääkseen? Kuinka ehkäistään reikien syntyminen? Kuinka usein pestään hampaat? Ennen vai jälkeen ruoan? Jne. jne. Miksi täti laittaa suojan suunsa eteen? Sitten jokainen lapsi kävi vuorollaan tarkastuksessa. Kaikki saivat mukaansa lapun, jossa oli joko ruksittu kohta kaikki kunnossa tai sitten muita kohtia riippuen siitä, mitä lapsen suuvärkille pitäisi tehdä. Kun lapset yksitellen palasivat luokkaan, jonne menin valvomaan, kävi kiivas keskustelu siitä kuka saa raudat ja oliko lapussa hyviä vai huonoja uutisia jne. Tilanteesta olisi saanut hyvän kuvan, mutta vaikka olisinkin ottanut kameran toisesta luokasta mukaani, ei se silti olisi ollut soveliasta. Opettajakin kuiskasi minulle, kuinka kamala hammaslääkäri hänen mielestään on. Mieleeni tuli joku sisäoppilaitos 1950-luvulta.

Juuri kun olin lähdössä kotiin, vanhin kollegani tuli opettajanhuoneeseen. Olin juuri laittanut muovirasiasta loput Berliner Brot -palaset lautaselle Marimekko-servietin päälle. No tämä vanha, niin arvokas ja kaikkitietävä, itsensä muiden yläpuolelle asettava kollegani sitten alkoi inttää, että Berliner Brotiksiko sitä kutsuin. Kuulemma kaakku on Lebkuchenia eikä mitään Berliner Brot. Ja että Lebkucheneita eli täkäläisiä (pahanmakuisia) pipareita saa kyllä kaupastakin ostettua. Ööh, niin varmaan kaikkea saa kaupasta mutta on joskus kiva itsekin tehdä! Kerroin arvon rouvalle mitä taikinaan tuli ja sanoin, että ainoa asia minkä jätin pois oli maustepippuri, tekisikö se leivonnaisesta Berliner Brotin? No ei tietenkään, Brothan on leipä, sellainen pullea, ei mikään lättänä kaakku. Hmmm... Kyllähän minä nyt tiedän miltä leipä näyttää! Hän intti kuinka Berliner Brot on sekaleipä. Yhtä mieltä olimme sentään siitä, että pelkkä Berliner tarkoittaa sokerimunkkia (meikäläisten berliininmunkki on täällä Amerikaner). Vielä selitti minulle kuin tyhmällä että berliner tarkoittaa jotakin Berliinistä kotoisin olevaa ja Berliinin asukas on Berliner ja että Berliner Brot on sitten berliiniläinen leipä, mene vaikka leipomoon tarkistamaan! Argh. Kerroin, että olen saanut reseptin saksalaisilta ja samat henkilöt vielä tarjosivat kaakkua maistiaisiksikin eli olen aika varma, että leipomukseni todella on Berliner Brot. Hymähdin, että tarkistan sitten vielä netistä miten asian laita on, mutta tietenkin sain heti huudot päälle, että leipuriltahan se pitää tarkistaa! Olen nyt googlannut Berliner Brotia ja saan tulokseksi vain tekemäni leivonnaisen reseptejä ja kuvahaussa samannäköistä litteää paloiksi pilkottua kakkua. Ainoa leivän näköinen on Berliner Landbrot, eli jotakuinkin berliiniläinen maalaisleipä. Leipurilta on ihan turha kysyä tai tarkastaa, sillä heillä tätä jouluherkkua ei enää ole myynnissä. Toisaalta tekisi mieli antaa asian olla, mutta niin pahan mielen kollegani minulle aiheutti, etten kyllä luovuta. Maanantaina ajattelin sanoa hänelle vähättelevästi, että voi kuinka hän nyt oli varmaan sekoittanut Berliner Brotin ja Berliner Landbrotin ja että ei leipomossakaan Berliner Brotia ole ollut pariin viikkoon sillä se on joulun sesonkituote. Lähdin töistä tippa silmäkulmassa mutta onneksi pian näinkin sitten Juhon.

Argh!! Ehkä tämä tästä, sainpahan ainakin avautua! Minusta tuntuu, että välillä itse kullakin on kestämistä tuossa opettajassa...

Jokunen päivä sitten päässä sauhusi, kun nettiyhteydentarjoajamme ilmoitti meille, että eivät korvaa teknikon käynnistä aiheutunutta laskua, sillä vika oli meissä. Joulukuun lopussa olin kirjoittanut perinpohjaisen selostuksen tapahtumista, mutta se ei koskaan mennyt ilmeisesti perille, joten lähetin uuden ja todella lyhyen kysymyksen, johon he vastasivat kieltävästi. Sitten naputin tuhatta ja sataa kaiken sen minkä jo joulukuun lopussa kirjoitin ja tänään oli tullut vastaus, Arcor hyvittää meille sen 60 € ja rapiat. Jippii! Olisi kiinnostavaa tietää, mikä heidät sai päätymään tuohon ratkaisuun. Sen lisäksi, että vetosin tietenkin ihan niihin olennaisiin asioihin, vetosin myös ulkomaalaisuuteemme (mistä me voisimme tietää miltä saksalainen puhelinjohto näyttää) sekä siihen, että vaihtaisimme kohta yhteydentarjoajaa. Pääasia kuitenkin että saamme rahamme takaisin.

Eli ehkä näin loppujen lopuksi olen ihan hyvällä tuulella, vaikka pikku kiistely vielä harmittaakin, tiedän kuitenkin olleeni oikeassa ja sen vielä rouva Albertille näytän! Nih.

Selkeät sävelet täytyy olla

Ohjaava opettajani lähtee koulustamme tässä parin kuukauden sisällä toisiin tehtäviin. Tässä vaiheessa se ei oikeastaan vaikuta minuun, sillä homma on nopeasti rutinoitunut ja olin tehnyt valmiiksi ensi lukukauden lukujärjestykseni ja muutenkin olen aikalailla omatoiminen. Sääli sinänsä, koska vihdoin sellainen yhteinen sävel on löytynyt ja päästiin sinuttelemaankin. Olen myös ongelmitta saanut värillistä paperia ja laminointikalvoja kun olen pyytänyt, ja muut opettajat vain päivittelevät kuinka kallista kaikki on. Toivottavasti Frankin lähdettyä on joku, joka näitä materiaaleja antaa käyttööni!

Minulla on työpaikallani onneksi monta aika läheistä kollegaa, joten en todellakaan jää yksin ja neuvotta. Lisäksi muiden opettajien ohjaava rooli on kasvanut suuremmaksi, mitä pidän hyvänä asiana. Pelkäsin aluksi, ettei kukaan oikein jaksa miettiä minulle järkevää tekemistä. Tänään kuitenkin istuimme hetkeksi alas Martinan kanssa, joka opettaa neljänsille luokille englantia. Lahjakkaiden kurssi jäi tänään pois, mutta olin tuonut sitä varten joitakin Skotlannista ostamiani kirjoja, sillä yhden ryhmän oli tarkoitus pitää pieni esitelmä Iso-Britanniasta ja yhden Lontoosta. Ajattelin, että ehkä kirjoissani voisi olla jotain pientä ekstraa. En ollut ehtinyt ajatella asiaa sen tarkemmin, minkä vuoksi oli ehkä hyväkin että tunti jäi pois.

Aluksi saattoi tuntua siltä että joo, joo, kyllä minulla on ideoita ja osaan sitä ja tätä, mutta kuinka arvokasta onkaan saada kuulla jonkun kollegan vinkkejä, neuvoja ja ottaa vastaan rakentavaa kritiikkiä sekä kuunnella kysymyksiä, joihin vastaaminen on aika olennaista. Ei oppilaille voi vain laittaa nenän eteen jotain kivasti kuvitettua kirjaa linnoista, että katsokaas näitä. Ensinnäkin pitää olla olemassa jokin syy tai tavoite. Tässä tapauksessa kyseessä on ikään kuin aiheen laajennus ja tavoite on kartuttaa oppilaiden sanavarastoa sekä tutustuttaa heidät elämään, joka hallitsi Englannissa joitain satoja vuosia sitten. Kaiken pitää olla todella selkeätä ja niinpä juttutuokiomme jälkeen rupesin suunnittelemaan asiaa perinpohjin.

Seuraavalla tunnilla sitten vain taas istuin taka-alalla ja seurasin, ainakin opin vihdoin kaikki kyseisen luokan oppilaiden nimet. Tunneilla tehdään vähän paritöitä tai -keskusteluja, joita voisi käydä seuraamassa. Tuntia on kuitenkin ihan mielenkiintoista vain seuratakin, napata opettajalta hyviä asioita ja miettiä, miksi jotkut jutut taas eivät toimineet ja millaisista aktiviteeteista oppilaat tykkäävät. Lopuksi opettaja heittikin minulle termejä analyyttisistä lähestymistavoista ym. ja oppilaat pyörittelivät silmiä päässään ;)



Kuvat symboloivat siis seuraavia verbejä: OPEN, TICKLE , KNOCK, TOUCH

Aamuinen englannintunti ykkösillekin meni niin paljon paremmin, kun olin saanut värilliset kuvakortit käyttöön. Toivottavasti saisin jatkossakin tulostaa värillisiä juttuja. Asioiden havainnollistaminen kuvakorteilla selkeytti asioita lasten päissä hurjasti. Laitoin kortteja taululle magneeteilla ja lapset rupesivat kuvan nähdessään heti toimimaan – taputtivat käsiään, tömistelivät jalkojaan, kutittelivat kaverinsa mahaa. Sitten yritettiin kaivella muistinsyövereistä sanoja englanniksi. Lapset keskittyivätkin paljon paremmin, kun heillä oli katseltavanaan muutakin kuin open pärstä. Osoitin aina kortteja niistä puhuessani. Tälläkin kertaa oppilaat saivat antaa toisilleen käskyjä, ja se tapahtui parhaiten tietenkin pyytämällä oppilas taululle, jossa hän pystyi samalla myös näyttämään jotakin korttia. Lisäksi erilaiset vaihtoehdot olivat nyt selkeästi esillä, kun viime viikolla lapset tuskastuivat siihen, etteivät oikein tienneet mitä sanoa.



Nämä kuvat symboloivat seuraavia verbejä: CLOSE, STOMP, SHAKE (SAY HELLO), CLAP

Pääsen oikein urakalla askartelemaan materiaalia. Sitähän painotin hakemuksessani, että mieluisimpia tehtäviä on oppimateriaalin valmistaminen sekä eritystarpeisten oppilaiden avustaminen. Vaikken välttämättä tunnilla niin pääse aina tekemään, niin autan Martinaa materiaalien kanssa ja hän puhui jostain storytelling-tunnistakin. Kolmoset tekevät toisen opettajan johdolla myös paljon pariharjoituksia ja niissä auttelinkin ahkerasti viime viikolla, vaikka suurimman osan ajasta vain istuinkin paikallaan. Pitää kuitenkin muistaa, että olen vain apulaisopettaja, eli en voi koko ajan olla itse puikoissa.

Miten mieletön mahdollisuus tämä harjoittelu onkaan. Saa turvallisesti vielä jonkun valvovan silmän alla ja ohjaavan käden varassa kokeilla kaikenlaista ja erehtyä. Vaikken aina olekaan niin vakuuttunut näiden opettajien pedagogisista taidoista, niin kyllä he yhtä sun toista tietävätkin. Ja mikä parasta, valmistan hyvää ja käyttökelpoista materiaalia, joka toivottavasti vielä kestää vuosikausia. Nyt siihen on hyvin aikaa, sitten joskus oikeana opena on luultavasti aluksi kaikkea muuta kuin aikaa. Ajattelin hieman törkeästi ottaa tekemäni materiaalin mukaan Suomeen, vaikka se on täysin kustantanut vastaanottava koulu. En kuitenkaan usko, että moni opettajista oikeasti tarttuisi tilaisuuteen ja käyttäisi tuota materiaalia. Tai ainakin haluan ajatella niin, silloin materiaalien Suomeen vieminen ei aiheuta niin paljon omantunnontuskia ;)

Europa-AG:n pojat olivat onnesta soikeina, kuin vein heille lupaamani sadun, saavat esittää sen maanantaina. "Jee, tämä on Ranskasta!" ja "Hei, mähän tunnen tän sadun, tää on niin kiva!". Toivon, että poikien innostus riittää saamaan jotain aikaiseksi. Ehkä he ovat oppineet läksynsä. Loman jälkeen he olivat käyttäytyneet niin huonosti, että toinen opettaja oli heittänyt heidät ulos, eivätkä he päässeet näytelmiin mukaan. Nyt he yrittävät parhaansa, etteivät sössi toista mahdollisuutta.

Puskaa plokaajille

Sain Kauralta hienon puskan kukkia (tunne on molemminpuoleinen), jotka ovat viime päivinä kiertäneet bloggaajalta bloggaajalle. Monilla moinen kimppu siis jo on, mutta ei kuitenkaan onneksi ihan kaikilla, niin pääsen minäkin jakamaan!

Minä jakaisin kukkia Hevaalle, joka tasapainoilee ansiokkaasti perhearjen, musiikkijuttujen ja muiden välillä ja viimeksi on ansiokkaasti puolustanut rakkaan äidinkielemme sääntöjä.

Sitten pelataan ihan puhtaasti kotiinpäin. Vaikkei puolisko olekaan taas hetkeen päivittänyt blogiaan, on Lautlos silti ehdottomasti yksi lemppareistani, kadehdin Juhon ilmaisukykyä.

Heena taasen milloin kokkailee, milloin tekee löytöjä ja ehtiessään neuloo ja ompelee. Ja rehellisesti laiskottelee ja hömppäilee!

Maijuskan Mailmassa saa lukea napakoita ja lystejä kuvauksia elämän, arjen sekä juhlan, pienistä ja suuristakin hetkistä.

Muumihippianarkistin blogia lukiessa taas tulee aina pysähdyttyä hetkeksi miettimään tätä maailmaa ja kuinka sitä itse kohtelee. Rautaista ja vihreää asiaa.

Seuraan myös mielelläni Vaeltajattaren samoilua elämän poluilla sekä Veeran seikkailuja milloin missäkin päin maailmaa.

Ja koska lapset ovat mielestäni aivan mainioita ja sutkauttavat suustaan usein todella lystejä juttuja, piristää päiviäni aina myös Siisin sekä pikkuveljen sanailut ja äitinsä käsityöt ovat upeita.

Muokattu 23.1.: Jotta kymppi tulisi täyteen (näin jossain ohjeissa oli), lisään joukkoon vielä viimeksi unohtuneen Anutjen, jonka blogista saa seurata ihanaa ja iloista nuoren perheen arkea. Toivon itsekin jaksavani ommella lapsilleni vaatteita ja tekeväni yhtä herkullisia kirppislöytöjä kuin melkein kaimani (meidän monesti sekoitettiin lukiossa kun olimme vielä sukunimenkin mukaan peräkkäin listoilla). Dank je voor jouw leuk(e?) blog, Anutje!

Bitte schön!