Ikävä - Heimweh

Brunon koti-ikävä lienee jo helpottunut, nalle kun lähti pari viikkoa sitten postissa takaisin Saksaan. En ole kuullut siitä vielä mitään, mutta toivotaan, että Saksan postilaitos hoitaisi tällä kerralla homman kotiin.

Oma ikäväni Osnabrückiin ei ole vielä täysin helpottanut. Etenkin nyt joulun alla haikailen kovasti joulumarkkinoille ja ensi maanantaina koulun ala-aulassa lauletaan ensimmäiset adventtilaulutkin.

Nyt olen saanut jo jonkinlaisen otteen opiskeluun, mutta alkusyksy meni vain laiskotellessa. Niin upean työvuoden jälkeen oli todellisia motivaatio-ongelmia aloittaa taas opiskelu. Toisaalta ajatus opettajuudesta ja halu opettajaksi vahvistuivat niin paljon tuon vuoden aikana, että haluan nyt vain pian valmistua ja päästä tekemään sitä itse työtä, mutta se ei käykään niin nopeasti, kun opiskelutaidot on ehtineet unohtua välissä.

Muutamat pienet sijaisuudet ovat hieman helpottaneet ikävääni, mutta eiväthän oppilaat ole niitä samoja. Tosin se tosiasia on hyväksyttävä täällä Suomessakin, missä tahansa. Eiväthän ne oppilaat ikuisuutta siellä koulussa vietä, pienen hetken vain, ja sitten jo tulee uusia. Minä ainakin kiinnyn niin helposti, että tuntuu toistaiseksi vaikealta irrottautua tutuista oppilaista.

Hävettää etten ole juurikaan pitänyt yhteyttä työpaikkaani Saksassa. Toivottavasti he eivät ajattele, että olen täysin unohtanut. Tilannehan on päinvastoin, ajattelen heitä joka päivä! Toivottavasti Bruno on välittänyt minulta terveiset koko koululle.

Bruno oli Suomessa loppujen lopuksi melkein viisi kuukautta. Lomailtuaan pääkaupunkiseudulla ja Pohjois-Karjalassa Bruno vieraili kolmessa koulussa. Aluksi Espoossa, sitten muutaman viikon ajan Pudasjärvellä ja lopuksi vielä Helsingin saksalaisessa koulussa. Espooseen palasimme Brunon kanssa vielä päiväksi, kun Opettaja-lehdestä tultiin tekemään nallesta juttua. Juttu ilmestynee vielä tämän syksyn aikana.

Minulle on jäänyt muutamia ajatuksia kytemään viime vuodesta, ja aion palata niihin vielä, todennäköisesti vasta ensi vuonna, mutta eihän siihen ole enää kovin pitkä matka.

Nyt toivotan kaikille rauhaisaa joulunaikaa ja pitäkää peukkuja, että Bruno on selvinnyt hyvin kotiin :)

Brunon ensimmäinen koulupäivä

Maanantaina Bruno vietti ensimmäistä koulupäiväänsä espoolaisella ala-asteella (ja minäkin jouduin nousemaan pitkästä aikaa aikaisin ollakseni jossain sovitussa paikassa sovittuun aikaan). Siellä se nyt majailee muutaman viikon ja oppilaat olivat oikein innoissaan. Opettajan ehdotus nallen laittamisesta yöksi laatikkoon ei tullut kuulonkaan, Brunolle olisi pikimmiten saatava sänky! Oppilaat suunnittelivat näyttävänsä Brunolle ainakin koulun ruokalan ja ajattelivat, että voisivat kirjoittaa Brunon kirjaan siitä, kuinka sen päälle kaatui maitoa. Toivottavasti ei kuitenkaan. Tunnin aikana pohdittiin sinuttelua ja teitittelyä ja oppilaat ajattelivat teititellä Brunoa ja kutsua häntä Herra Karhuksi. Bruno pääsee varmasti myös saksantunneille, jotta äidinkieli ei pääse unohtumaan.

Seuraavaksi Bruno olisi mukava lähettää jonnekin Etelä-Suomen ulkopuolelle. Löytyykö sieltä ruudun toiselta puolelta luokanopettajia, jotka haluaisivat Brunon vierailemaan luokkaansa?

Bruno kesälomalla

Pian on Bruno-nallenkin kesäloma takana. Viime viikolla suomalaislapset palasivat kouluun, tänään alkoi Osnabrückissä uusi lukuvuosi. Brunon koulutaival Suomessa alkaa maanantaina. Kesällä hän on saanut nauttia suomalaisista meri- ja järvimaisemista.

Hiljaiselon jälkeen...

... varmasti vielä hieman hiljaiseloa. Pari viikkoa tuli reissattua kotimaassa muun muassa sukuloiden, seuraavat päivät täyttyvät työnteolla ja ihmisten tapaamisella. Oma kotikin häämöttää jo parin viikon päässä. Loppuraportti tuli kaiken eestaasravaamisen ohella kirjoitettua ja CIMOn työntekijätkin palaavat huomenna lomiltaan. Viimeinen apuraha siis toivottavasti luvassa pian. Edellisestä onkin jo yli kolme kuukautta, sen jälkeen ei ole ollut mitään tuloja paitsi huima reilu 30 € lomaraha/palkka suomalaisesta työpaikastani. Ihanaa, että syyskuussa alkaa vihdoin säännölliset tulot, opintotuki ;) Kyllä kismittää maksaa n. 480 € opintotuesta 375 € vuokraa, kun Saksassa 802 € apurahasta vuokran osuus oli 126 €. Kaikki muukin on niin kallista! Tänne sitä nyt kuitenkin on tultu asumaan. Ainakin joksikin aikaa, ei sitä tiedä koska taas keksii lähteä muualle.

Kotia kohti

I´ve got my bags packed, I´m ready to go...

Siitä en tiedä kuinka valmis olen lähtemään enkä lähde lentokoneella kuten laulussa, vaan junalla ja laivalla. Parin päivän päästä ollaan Suomessa. Sieltä käsin sitten lisää. Nyt roudaamaan tavaroita alas... Ja niitä todella piisaa!

Jo joutui armas aika...

On muuten outoa aloittaa kesäloma, kun ei lauleta Suvivirttä. Eihän sitä nyt yliopistossakaan viimeisellä luennolla veisata, mutta kyllä heti kun on koulussa, Suvivirsi palaa taas mieleen oleellisena osana kouluvuoden päätöstä.

Mutta kun ei suvivirttä niin todistukset nyt ainakin. Olin jo pitkään suunnitellut tekeväni oppilaille suomalaiset todistukset. Joskus Suomi-kerhon alettua he oikein toiveliaasti kysyivät, saavatko sitten lopuksi arvosanat. Ja kyllä saivat! Todistuksia esittelinkin jo jokin aika sitten kun niitä askartelin, ja ne valmistuivat hyvissä ajoin. Mitä nyt meni nelosluokkalaisten todistustenjako plörinäksi, kun luokat olivatkin retkellä, kun piti olla viimeinen tunti. Keräsin heidät sitten vielä yhdellä välitunnilla yhteen.



Kovin olivat iloisia ja ylpeitä ja pinssit, joissa oli Suomen ja Saksan lippu, löytyi myös jo muutamien oppilaiden rinnuksista viimeisinä päivinä. Innoissaan olivat myös kolmoset, jotka eivät niinkään osanneet todistuksia odottaa. Sen ryhmän kanssa viimeinen tunti meni ihan pepulleen. Toiseksi viimeinen tunti myös, kun ulkona tuli hirveä poru siitä kuka ottaa hipassa kiinni ketä. Hohhoijaa. Yritimme leikkiä muutamaa leikkiä, joista tiesin oppilaiden pitävän, mutta kiitos taas muutaman tomppelin käskytin kaikki takaisin istumaan. Lopuksi halusin vielä vetää heille sutsisatsaan ja sanoin, että jos yksikin niskuroi ja pelleilee, ei kukaan saa todistuksia... Iso huoli oli sitten lapsilla, kun enemmistö kuitenkin käyttäytyi hyvin ja halusi todistuksensa.

Kaikkien onneksi sutsisatsaa aiheutti sellaista hilpeyttä ja yhdessä tekemisen iloa, ettei vastarannankiiskejä ilmaantunut ja muksut saivat todistuksensa. Kolmosille olin hieman varioinut arvosanoja, kun taas nelosista kaikki saivat kympin. Tosin annoinpa käyttäytymisestä ja huolellisuudesta yhdelle nelosellekin todella huonon arvosanan. Mutta olipa se sitten kasi tai kymppi, kaikki lähtivät iloisena luokasta ja ryntäilivät esittelemään todistustaan kaikille vastaantulijoille. Ihan lonkaltahan ne arvosanat heitin sen kummempia miettimättä ja tarkoitus oli ennemminkin aiheuttaa hyvää mieltä, ja siinä taisin onnistua.


Ikävä on jo innokkaita suomenopiskelijoita...

Ryhmätöitä

Viimeisten viikkojen aikana molemmissa ryhmissä valmistui hienoja Suomi-julisteita. Suurkiitokset vielä kaikille lehmäkortteja leikelleille ja lähettäneille, niillä sai hyvin jaettua ryhmät ja pieni nippu jäi vielä Suomi-laukkuun koululle.


Hieman lapset kyllä rutisivat siitä kenen kanssa olivat samassa ryhmässä ja minä, tosi ilkeä puijaajaope, sanoin että Suomessa lapset eivät kyllä tuolla tavalla syrji toisia vaan kaikki suostuvat tekemään kaikkien kanssa. Ööh. Ainakaan näin ei ollut omana kouluaikanani... Aiheetkin olivat viitteellisiä, mutta jonkinlaisia tuotoksia tuli urheilusta, Helsingistä, luonnosta, eläimistä ja hmmm, sodasta.


Julisteet kiinnitettiin aulan ilmoitustaululle muiden iloksi. Muutama muksu jaksoi vielä jäädä poseeraamaan, vaikka välituntikello olikin jo soinut.


Nelosluokkalaisista on hieman huonolaatuisempia kuvia, otettu läppärini kameralla, sillä taloutemme tällä hetkellä ainoa ehjä kamera oli varattu muuhun käyttöön.

Siellä ne julisteet ovat kesän yli ja vastaanottavat lapset taas lomilta kouluun... Saa nähdä kuinka nopeasti ne löytävät tiensä jätepaperiin ja minä ja Suomi-jutut vaipuvat unholaan...

Moi moi!

Olen samalla todella iloinen ja surullinen siitä, että oppilaat ovat oppineet sanomaan moi moi. Eilen sitä nimittäin sovellettiin ihan tosielämään ja moimoit kaikuivat molemmin puolin. Vilkaisin jo hieman oppilaiden minulle askartelemia vihkosia ja muita ja moimoita oli sielläkin joka puolella.

Nyt se on ohi. Tänään illalla on vielä schools out party yhden kollegan luona, tarkoituksena lähinnä pitää läksiäisbailut rehtorille, joka jää kuun lopussa eläkkeelle. Työkavereita siis näen vielä tänään, mutta oppilaat piti hyvästellä eilen. Yllätin itseni enkä edes itkenyt, vaikka kyynel välillä oli herkässä.

Olin heti koulun alettua opettajanhuoneessa puuhailemassa, kun luokka kerrallaan oppilaat valuivat ala-aulaan hyvästelemään minua. Kaikilla luokilla oli jokin pieni lahja, juliste tai aanelosista koottu kirjanen. Yksi luokka jopa istutti minut tuolille ja jokainen halukas sai vielä sanoa mitä tahtoi ja olin tilanteesta ja kauniista sanoista niin häkeltynyt, etten oikein enää muista mitä oppilaat sanoivat. Mutta se tuntui hyvältä. Saada aitoa palautetta suoraan sydämestä ja tietää, että on ehkä jotain liikuttanut oppilaiden sisällä – ja oppilaat ne vasta minussa!

Olen juuri taas leipomassa pullaa illanviettoa varten, joten aikaa ei ole kertoa enempää eilisestä, mutta loppuun vielä kuvia. Ne ehkä kertovat jotain.


Huomenna lähdemme kävelemään Baltrumin saarelle laskuveden aikaan. Retki kestää koko päivän ja viikonlopun olemme sukuloimassa. Oikein mukavaa loppuviikkoa kaikille, maanantaina taas tavataan!

Viimeistä viedään

Minulla on tällä hetkellä niin paljon mietteitä, sanottavaa ja kuvia, joita ehdin vasta torstaina purkaa koneelle. Huomenna on viimeinen työpäivä. Olen pidätellyt itkua tässä jo pari päivää.

Lapset tekevät kaiken niin vaikeaksi. Yhtäkkiä joku tulee ja ottaa kädestä, halaa, tai nojaa minua vasten kirkonpenkissä. Eikä auta sekään, että jo viikon olen kuullut Ich vermisse dich schon jetzt -mantraa.

Yritän lohduttautua sillä, että ainakin pienimpiä oppilaita todennäköisesti vielä näen, sillä varmasti käyn vierailulla parin vuoden sisällä. En ole koskaan ollut Saksassa Einschulungin aikaan, joten ehkä alkusyksystä 2009, kun yliopistokaan ei vielä ole alkanut, voisin käydä ihmettelemässä, kun uudet ekikset saavat Zuckertütensä.

Jemmassa on hirmuisesti asiaa viimeisiltä päiviltä, joten pysykäähän kuulolla. Jos minusta ei kuulu mitään, olen itkenyt näppäimistölle niin paljon, ettei se enää toimi ;)

Snif.

Punakynä

Tykkään tehdä kaikenlaista todella konkreettista. Opiskeluaikanakin aina viimeisenä tulee vedettyä listalta yli epämääräiset lue sitä ja tätä -käskyt. Ensimmäiseksi teen kivoimmat jutut eli kunnon tehtävät, jotain missä pitää kirjoittaa tai jos pitää lukea niin ainakin tehdä lukemaansa perustuvia tehtäviä.

Siksipä nautinkin, kun enkun pienryhmässä oppilaat kirjoittivat kirjeitä, jotka sain tarkastettavakseni. Olin kirjoittanut mielikuvitus-Henryltä kirjeen lapsille ja heidän tehtävänään oli vastata siihen ja kertoa asioita itsestään.

Hyvin vähän oli kirjoitusvirheitä, sillä moni oppilaista kopioi Henryn kirjeen lähes suoraan, taitavimmat hieman varioivat ja hyviä tuloksia oli! Muutenhan oikeinkirjoitus on ihan retuperällä, kun sanojen kirjallisen muodon kanssa työskennellään vasta niin myöhään, ettei lapsille heti synny käsitystä mikä lausunta ja mikä kirjoitettu sana kuuluvat yhteen.


Yllä kirjeet tarkastamattomina. Kirjeitä oli mukavaa lukea. Ihmettelin yhden pojan kirjettä, kun hän oli kertonut perheestään ja laittanut sulkuihin siskon ja siskon nimen Julian. Myöhemmin samalla viikolla näin pojan äidin, joka oli viimeisillään raskaana ja ymmärsin sulut. Viime keskiviikkona kun palautin kirjeet poika sai jo poistaa sulut, vauva oli syntynyt päivän sen jälkeen, kun olin nähnyt äidin. Ja Julia sieltä tuli :)


Ja kaikille kisutarrat ja kehut! Perinteisen punakynän sijaan käytin vaaleanpunaista puuväriä. Ei ole niin silmiinpistävää.

Tarkoitus oli ollut katsoa School life in England -dokumenttia, mutta se oli lainassa Medienzentrumista. Löysin sitten sivuston, jolla kerrottiin englantilaisesta kouluarjesta ja avasin sivut selaimen välilehdille, jotta voimme tutkailla niitä myös luokassa, jonne langaton netti ei yllä. Jokainen oppilas, joita oli paikalla vain neljä, juuri ne motivoituneimmat onneksi, sai valita pari aihealuetta, joista sitten luimme tietoa ja vertailimme saksalaista ja englantilaista koulupäivää. Hieman käytimme myös matematiikkaa, kummassa maassa lapset viettävät enemmän aikaa koulussa ja onko suhde sama puhtaan opetusajan kanssa. Saksalaislapsilla on puhdasta opetusaikaa viisi tuntia englantilaisia vähemmän ja säälimme hieman englantilaislapsia, joilla ei kyseisten nettisivujen mukaan ole kuin 1-2 taukoa aamupäivällä ja iltapäivä pidetään putkeen!

Aakkoset

A= albern
B= blöd
C= clever
D= doof

Minä olen aina siis ollut tyhmällä luokalla. Tuon lisäksi opin pari uutta leikkiä, joiden ohjeet menivät kyllä hyvin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta tekemällä oppii. Askeleiden määrät eivät kyllä olleet mitään vakioita, ainakaan meidän leikkiin yllyttäneillä lapsilla. Mutta kaipa lapsilla aina on vähän eri säännöt, saavat kaikenlaisia helpotuksia ;)



Olimme kaverini puutarhajuhlissa ja siellä olivat sulassa sovussa sankarin kaverit, sukulaiset ja naapurit eri ikäluokista. Tämä siskospari sitten tuli kyselemään meitä leikkimään joten niin minä, poikaystäväni sekä yksi paikallinen opeopiskelija ryhdyimme leikkiin. Kun sitten pidimme taukoa mm. salaattilautasellisten ääressä, oli kärttäminen kovaa, ja pakko oli vielä ottaa toinen rundi. Yläpuolella hieman lavastettu tilanne siitä, kuinka jäin kiinni.

Sen lisäksi että itse opin jotain, oppivat myös lapsetkin. En muista miten eläinleikissä pääsimme kyseiseen sanaan, mutta lapset tietävät että Wurst on suomeksi makkara :)

Tiedotus kusee 2

Sain eilen aamulla kuulla oppilailta, että he ovat koko päivän retkellä eikä Suomi-kerhon viimeistä kertaa siis ole. Minun mielestäni tällaisen informaation tulisi tulla minulle aivan eri taholta ja lisäksi paljon aikaisemmin!

Olin ehtinyt valmistella mukavaa viimeistä 45-minuuttistamme, väsännyt todistuksia ja kaikkea, pullareseptitkin oli tarkoitus jakaa ja vaihtaa viimeiset suomalaiset eurot pois.

En ollut ainoa harmistunut, ja harmistunutkin on ehkä hieman liian lievä sana. Jos ei ole omaa luokkaa tai ei ole rehtorin tai vararehtorin paras ystävä, niin ei ole mitään mahdollisuutta tietää uusimpia juttuja. Toivon, että asia tulee muuttumaan, kun koulunjohtoon ensi syksynä astuu kaksi reilun tuntuista nelikymppistä naista. Ehkä he saavat jotain tolkkua tähän kaikkeen.

Englannintunnille olin menossa, mutta ei siellä ollut opettajaa. Hän kun oli oman kakkosluokkansa kanssa kasvitieteellisessä puutarhassa. Sijaislistassa ei lukenut tuon tunnin kohdalla ketään. No, kohta meitä olikin siellä jopa neljä opettajaa.

Loppujen lopuksi pidin siis eilen vain puoli tuntia enkkua ekiksille. No, paljon oli kuitenkin tehtävää ja todistusten lisäksi askartelin Suomi-vihkosia lapsille. Sain kaikki todistukset askarreltua, täytettyä, laminoitua ja kiinnitettyä niihin pinssit, vaikka kuvissa homma vielä olikin hieman kesken. Suomi-vihkosia olen värkännyt reilut sata kappaletta, 3-4-luokkien oppilaat saavat askarrella vihkon itse. Tällä hetkellä on enää nelosluokat käymättä läpi.

Ensi viikon kokouksestakaan ei ole tullut mitään virallista kirjallista tietoa, mutta olen siitä kuitenkin tietoinen. Aion sitä ennen sitä paitsi sanoa pari sanaa Suomen koulujärjestelmästä, vaikka oli jo paljon aikaisemmin hoitaa sekin alta. Tulee ken tulee, toivottavasti edes joku vaivautuu kuuntelemaan vaikka paljon muutakin on meneillään.

Nelosten todistusten takana on myös ryhmäkuva.

Kolmosten todistukset odottamassa täyttämistä.

Suomi-vihkosia.

Eins, zwei, drei, keine Hitzefrei!

Silloin kun viimeksi asuin Saksassa oli tässä osavaltiossa käytössä vielä Hitzefrei, eli hellevapaa. Joku uusi säädös tai lakimuutos määrää, että vanhemmilla pitää olla mahdollisuus laskea sen varaan, että lapset todella ovat koulussa klo 12.45 asti. Siksi lapsia ei voi helteen vuoksi päästää kotiin etuajassa.

Olin juuri kävelemässä opettajanhuoneeseen viimeisen tunnin loppupuolella, kun näin ulkona yhden iltapäiväkerhon työntekijöistä ruiskuttavan letkusta vettä lapsien päälle. Voi sitä riemua! Yksi joukkio taas oli hakemassa vesiautomaatista lisää vettä mukeihinsa.

Kun ehdin kamerani kanssa ulos, oli vuorossa yleistä lotraamista saavissa olevan veden kanssa, mutta tämä leikki pistettiin nopeasti poikki, kun se alkoi mennä hieman yli. Ai että olisi tehnyt mieli itsekin pujahtaa saaviin ennen kuin lähdin pyöräilemään kotiin. Aivan tukalat oltavat! Asteita oli 34-35, ei näitä päiviä kiitos enää!

Avasin tänään television ja sieltä tuli sopivasti uutiset. Jossain toisessa osavaltiossa lapset oli päästetty kotiin jo tuntia ennen, eli lienee osavaltiokohtainen juttu.

Päivän lööppi: Opettaja yritti myrkyttää lapsia vanhentuneilla karkeilla!

Ai että hävettää!

Jaoin taas maanantaina tapani mukaan palkinnot edellisviikon Suomi-tietokilpailun voittajille. Tällä kertaa vuorossa olivat Niiskuneiti-pastillirasiat. Niitä voittajat mussuttelivat tyytyväisenä ohi kulkiessaan ja huutelivat, että enää pari jäljellä! Yksi tosin sanoi, että karkit ovat hieman kovia. Mutta muistikuvani mukaan kyseiset karkit ovat hieman sitkeitä.

Eilen sitten koulupäivän lopuksi tulee opettajanhuoneeseen kaksi nelosluokkalaista tyttöä ja heillä on minulle asiaa. Karkit kuulemma olivat olleet vähän oudon näköisiä ja tytöt olivat huomanneet, että parasta ennen -päiväys on jo ollut ja mennyt. NOLOA! Karkit ovat vain lojuneet kaapissa enkä ole yhtään katsonut milloin menevät vanhaksi. Karkit ovat menneet vanhaksi kaksi kuukautta sitten.

Maistoin tyttöjen rasiasta yhden mattapintaisen (kai ne normaalisti kiiltävät) karkin, joka oli kuitenkin pehmeä ja hyvänmakuinen. Pahoittelin kovasti ja sanoin, että olen ostanut karkit jo syyskuussa Suomesta enkä yhtään kiinnittänyt huomiota siihen, koska ne vanhenisivat. Sanoin myös, että mielestäni karkit voi kuitenkin rauhassa syödä, sillä kahdessa kuukaudessa ei ehdi tapahtua mitään ihmeellistä ja makukin oli vielä ennallaan. Joidenkin muiden elintarvikkeiden kanssa pitäisi olla varovaisempi.

Kivakiva, ei niitä askeja olekaan kuin vielä joku 10-20 kaapissa, en tiedä kehtaanko niitä enää jakaa! Lakupötköissä ei ollut päiväystä lainkaan mutta testimaiston jälkeen ne kyllä kelpaavat vielä hyvin palkinnoiksi, hieman suklaatakin on vielä jäljellä. Olin kuitenkin laskenut sen varaan, että kaikki mitä kaapista löytyy voi käyttää palkintoina.

Hupsis.

Mikä on pelin henki?

Tänään oli kolmosluokkalaisilla viimeisen kerran Suomi-kerhoa. Sää oli hyvä joten menimme suunnitelmieni mukaan pihalle. Leikimme mm. postilaatikkohippaa sekä Kukaa pelkää lumimiestä?.


Voi että lapset osaavat ottaa nämä leikit vakavasti! Jos ei heti saa olla se, joka ottaa kiinni, mökötetään sitten paikallaan koko hipan ajan. Sitten itketään, kun toisessa leikissä joku lapsi yrittää saada aina kiinni samaa. Niin, sehän on ihan järkevää taktiikkaa. Jos on noin saman verran lapsia ottamassa kiinni kuin on karkuun juoksijoita, onhan se järkevääkin, että jokainen saalistaa jotain tiettyä lasta eikä vain juokse minne sattuu.


Yhdellä pojalla oli vaikeuksia tulla riviin, joten käskytin hänet reunalle istumaan. No eikös kohta joku huuda, että tämä poika on kadonnut. Sinne oli tunkenut itsensä paksuun pusikkoon. Sanoin tästä myöhemmin hänen luokanopettajalleen, joka on myös ihan avuton. Vanhemmille soitetaan lähes päivittäin. Tällä pojalla on erikoislahjakkuutensa, mutta sosiaalisissa tilanteissa hän ei osaa käyttäytyä laisinkaan. En muista olenko kertonutkin aiemmin, mutta hänet on siirretty viime vuonna toisesta koulusta, koska hän vanhassa koulussa leikkeli jonkun luokkakaverinsa farkut saksilla... No, istukoot sitten piikkisessä puskassa jos niin tahtoo.

Lopulta oli valittajaa ja rutkuttajaa niin paljon, että käskin koko sakin takaisin sisälle, vaikka oli tarkoitus olla koko tunti ulkona. Vastalauseitahan siitäkin syntyi, mutta olen oppinut, että kerrasta poikki on hyvä menetelmä, silloin lapset todella näkevät kuinka vakavissani olen, ja parantavat käytöstään. Luokkahuoneessa ainakin meni vähän paremmin.

Vedin hatusta ohjelmanumeron, piirsin nopeasti parit eläimet taululle ja kirjoitin niiden nimet. Sitten oppilaat saivat samalla väriliidulla ympyröidä kuvan ja sanan ja sitten yhdessä mietittiin menikö oikein vai väärin. Näitä ei ole tunnilla opeteltu, mutta monet ovat pelanneet eläindominoa suomeksi.

Aktiviteetti keskeytyi, kun viereisen luokan tanssikerholaiset pyysivät katsomaan harjoittelemaansa esitystä. Siellä kuluikin lopputunti.

On se kyllä kamalaa se diskojytä, mitä nämä saksalaiset harrastavat... Jos olisin itse kyseistä kerhoa luotsannut, olisimme tehneet jotain aivan muuta. Mutta saksalaiset vauvasta vaariin kuuntelevat bluudapadipoja ja tykkäävät tanssia niiden tahdissa. Ei kai sille mitään voi. Olisi vain kivaa, että lapset saisivat muutenkin ilmaista itseään kehonsa kautta.


Ensi viikolla jaan oppilaille todistukset. Heh, siitä tuleekin kiinnostavaa. Kun lapset kuulivat tämän, huusi yksi jos toinenkin jo, että voivatko he ehdottaa itselleen arvosanoja... Tämä ryhmähän on ollut mitä on, ja arvosanat voisikin ennemmin antaa käytöksen perusteella, mutta enköhän minä silti aio lätkiä kaseja, ysejä ja kymppejä todistuksiin. Mutta olipahan sekin taas niin saksalaista, että koko luokan kuullen olisi pitänyt niitä numeroita taas pohtia. Ainakin omana kouluaikanani arvosanat olivat salaisia eikä niitä saanut selville kuin kaverilta kysymällä. Täällä ollaan ihan liikaa arvosanojen perään. Suomi-todistuksellakin haluan vain aiheuttaa hyvää mieltä ja antaa taas ripauksen Suomesta. Saan toivottavasti todistukset laminoitua ja kiinnitän mukaan pinssin, jossa on sekä Suomen että Saksan lippu. Onneksi virallisiin todistuksiin ei pidä antaa arvosanaa, olisin ihan pulassa!

Voitto ja häviö

Viime keskiviikkona olimme yhden baarin terassilla seuraamassa, kun Saksa ja Turkki pelasivat finaalipaikasta. Tunnelma oli todella hilpeä ja jopa riemukas ja hurmoksellinen mitä lähempänä peli oli loppuaan. Tässä pari videota, joista voi aistia tuota karnevaalitunnelmaa.





Tuota tööttäilyä olemme siis jopa omalla rauhallisella kotikadullamme saaneet kuulla lähes jokaisen ottelun jälkeen... Kestää yleensä pelin loputtua kaksi minuuttia kun ensimmäiset tööttäilijät ajavat ohi.

Eilen tunnelmat olivatkin sitten haikeammat, mutta kyllä alussa ja pelin aikana vielä kovasti jaksettiin kannustuslauluja hoilottaa. Kansallislaulukin kajautettiin komeasti ja todella paljon edellä lähetykseen verrattuna, ihanaa että saksalaisillakin on näitä hetkiä, jolloin he voivat olla ylpeitä isänmaastaan, monet nuoretkin kun vielä ovat jotenkin varuillaan, vaikka historia on ollutta ja mennyttä.





Välillä oli vaikeaa saada selvää kannustuslauluista, mutta ainakin yhdessä laulettiin Auf geht´s, Deutschland schießt ein Tor ja joku huuto oli ihan vain Super Deutschland.

Seuraavassa videossa ainoat huudot ja mekkala kuuluvat Wienistä, jossa espanjalaiset juhlivat. Saksalaiset poistuvat vähin äänin baarista. Ulkona rikotaan pari lasia maahan. Muutama Saksan lippu on hylätty pöydille, korjasin yhden talteen.



Neumarkt oli kaikesta huolimatta aika eläväinen ja oli mukava seurata sympaattisten espanjalaisten juhlintaa, he olivat niin vilpittömästi iloisia. Ihan mukavasti eilisillan perusteella näyttää espanjalaisiakin tässä kaupungissa asuvan. Ilta sujui sopuisasti ja saivatpa iloiset etelämaalaiset myös jotkut saksalaiset huutamaan España!



Suuret juhlat jäivät siis välistä, mutta ei voi mitään. On kuitenkin ollut kiinnostavaa seurata tämän jalkapallokansan reaktioita ja tunnelmia paikan päällä.

Kirppis

Perjantaina iltapäivällä oli koulullamme kirppis. Kahden maissa iltapäivällä alkoi jumppasaliin valua perheitä myyntipöytien ja tavararöykkiöiden kanssa. Kolmelta loppuivat pystytyshommat, kun nelosluokkalaiset esittivät aulassa näytelmänsä. Voi sitä hepulia, minkä esiintyminen ja elävä yleisö saavatkaan aikaiseksi. Kun vain vanhemmat tietäisivät mikä huuto ja raivoaminen tuonkin esityksen takana on, eivät ehkä niin vuolaasti kiittelisi näytelmän ohjannutta opettajaa. Samaa ajatteli koulumme entinen referandariaatti, joka oli myös käymässä. Lapsilla tuntui olevan hyvä itsetunto, kun he itse itsensä taputtivat itsensä esittämään pari laulunumeroa vielä uudestaan. Yleensä kun Zugabe-huudot tulevat yleisön joukosta ;) Muutenkin olivat kuin mitäkin suuren luokan staroja, kun katsomon reunaan oli oikein vedetty punavalkoista teippiä esteeksi.


Aamuisten sateiden ja myrskyisyyden jälkeen päivästä tuli oikein kaunis ja porukkaa riitti. Ulos pystytettiin kahvio ja rehtori ja talonmies kiikuttivat pöytiä ja penkkejä ulos. Mukava oli istuskella ja rupatella työkavereiden kanssa ilman mitään kiirettä! Kakkuvalikoima oli aikamoinen, kun vanhemmat olivat leiponeet, ja tietenkin torstaina tekemämme korvapuustit olivat myöskin kaupan... Eivät tosin kauaa! Torstaina oli huhu jo levinnyt ja viimeistään perjantaina kaikki jo tiesivät, että niitä pullia saa kirpputorin yhteydestä. Yhdenkin torstaisen leipurin äiti tuli kertomaan, kuinka tämän leipurin pikkusisko, joka käy samaa koulua, oli jo hyvissä ajoin ilmoittanut, että haluaa ensin käydä ostamassa pullan ennen kuin menee kiertämään kirpputoria :)


Meinasi ihan itku tulla kun ajattelin, kuinka vähän aikaa enää on jäljellä. Minulle jää niin paljon hyviä muistoja ja olen saanut tutustua ihaniin lapsiin, joista muutaman mielelläni sulkisin lasipurkkiin ja ottaisin Suomeen mukaan. Mitähän mahtaisivat vanhemmat tuumata tähän ideaan? Yksikin lapsi tuli perjantaina välitunnilla sanomaan minulle, että hakee synttärinyytin ja minä jäin kiltisti opettajanhuoneen eteen odottamaan. Salamana hän jo juoksi takaisin kakkoskerroksesta. Olinkin häntä jo torstaina varsinaisena päivänä onnitellut, ja nyt sain hänen luokkakavereidensa ja luokanopettajansa tapaan perinteisen synttärinyytin. Kyllähän Suomessakin usein karkkia jaetaan (paitsi minä jonka heinäkuinen syntymäpäivä ei koskaan osu lukuvuoden aikaan), mutta täällä lapsilla (tai luulisin että pikemminkin vanhemmilla) on tapana kääriä karkkeja yms. paperiliinan sisään ja sitoa pakettinarulla. Omasta nyytistäni paljastui mm. hampurilaiskarkki, tikkari ja purkka, jonka mukana oli tatuointi. Kylläpä tulin hyvälle mielelle tuosta muistamisesta!


Kirpputoriltakaan en tyhjin käsin lähtenyt. Paikka oli todella vaarallinen, sillä moni halusi päästä eroon minulle tulevaisuudessa saksan opetuksessa hyvin hyödyllisestä tavarasta, lähinnä peleistä ja kirjoista. Tilaa ei ole matkatavaroissa enää lainkaan, mutta ostin silti kaksi peliä. Pääsin sitä paitsi kahdella eurolla eroon yksistä kengistäni, joita en ole käyttänyt neljän vuoden aikana kuin viidesti, enkä niitä halua enää Suomeen nurkkiin lojumaan. Pelit olivat hyvin pienikokoiset, ja voiko sitä paitsi nelosluokkalaisen pojan myyntipuheita vastustaa? Poika ensin teititellen kysyi minulta, enkö ostaisi lapselleni jotain hänen myymistään satukaseteista... Häkellyin hieman ja kyselin että mille lapselle ja poika ihmetteli että eikö minulla ole lasta. Apua, pitäisikö olla tai olenko joskus antanut niin ymmärtää? :D Pyysin häntä kuitenkin suosittelemaan parista hauskasta peliviuhkasta sellaista, jonka avulla suomalaislapset voisivat oppia saksaa. Kaupat syntyivät ja voi sitä huolellisuutta, jolla poika laski vaihtorahat antamalleni kahden euron kolikolle. Mahtava tilaisuus lapsille oppia rahankäyttöä ja laskea hieman matikkaa.

En tiedä, miten tätä oikeasti pelataan, mutta vaikutti erittäin hyödylliseltä. Korteissa on siis ylhäällä jokin esine ja alla sitä kuvaavia adjektiiveja tai yllä adjektiiveja ja alla esineitä, jotka ovat sellaisia. Näillä voi tehdä vaikka mitä!

Nenne eine Farbe. Nimeä jokin väri. Kyllä saksaa opiskelevan suomalaislapsen tähänkin pitäisi jossain vaiheessa kyetä vastaamaan :)

Pian on lähdettävä varaamaan paikkoja futiskatsomosta. Illasta tulee todella jännittävä. Toivon mukaan voin huomenna jakaa kanssanne Osnabrückin kaduilla aistittavaa juhlahumua ja saksalaisten juhlaa. Finaalipaikan varmistuttuakin oli koko kaupunki yhtä juhlaa, ilotulitukset ja kaikki. Olisihan se hienoa olla ihan aitiopaikalla, kun jotain tällaista tapahtuu. Viime vuonnakin olin juuri väärässä paikassa kun Helsingissä järjestettiin euroviisut. Ja kun tämä jalkapallo nyt vielä tuntuu olevan saksalaisille kaikki kaikessa!