Hiljaiselon jälkeen...

... varmasti vielä hieman hiljaiseloa. Pari viikkoa tuli reissattua kotimaassa muun muassa sukuloiden, seuraavat päivät täyttyvät työnteolla ja ihmisten tapaamisella. Oma kotikin häämöttää jo parin viikon päässä. Loppuraportti tuli kaiken eestaasravaamisen ohella kirjoitettua ja CIMOn työntekijätkin palaavat huomenna lomiltaan. Viimeinen apuraha siis toivottavasti luvassa pian. Edellisestä onkin jo yli kolme kuukautta, sen jälkeen ei ole ollut mitään tuloja paitsi huima reilu 30 € lomaraha/palkka suomalaisesta työpaikastani. Ihanaa, että syyskuussa alkaa vihdoin säännölliset tulot, opintotuki ;) Kyllä kismittää maksaa n. 480 € opintotuesta 375 € vuokraa, kun Saksassa 802 € apurahasta vuokran osuus oli 126 €. Kaikki muukin on niin kallista! Tänne sitä nyt kuitenkin on tultu asumaan. Ainakin joksikin aikaa, ei sitä tiedä koska taas keksii lähteä muualle.

Osnabrück

Vihdoin aion esitellä teille tämänhetkistä kotikaupunkiani. Olen räpsinyt kuvia tätä kirjoitusta varten syksystä lähtien, joten älkää kummastelko jos sää muuttuu kuvien välillä... Tällä hetkellä täällä taas vain sataa, sataa ja sataa, vaikka pari viikkoa oli niin kaunista ja aurinkoista. Töihin meneminenkin ottaa kaaliin kun pyöräily on sateessa ja kovassa tuulessa haastavaa ja välillä vaarallistakin. Meinasin tänäänkin pariin otteeseen menettää pyöräni hallinnan kun tuuli kiskoi ja riepotteli niin kovaa.

Vanhassakaupungissa. Ja tosiaan, lauantai-iltanakin näin kuollutta!

Osnabrück sijaitsee Ala-Saksin osavaltiossa (Niedersachsen) lähellä Hollannin rajaa. Asukkaita tässä suomalaisen silmään suuressa kaupungissa on 163 000 ja täällä on yliopisto, mikä pitää kaupungin nuorekkaana ja vilkkaana. Osnabrückin päärautatieasemalla yhdistyy kaksi rataa, toinen kulkee pohjois-etelä-akselilla ja toinen länsi-itä-akselilla. Yhteydet muuhun maailman ovat siis todella hyvät, jos kaupunki jostain syystä kuitenkin alkaisi nyppiä. Amsterdamiin hurauttaa junalla kolmessa tunnissa, samoin Berliiniin, Kölniin parissa tunnissa ja hieman suurempaan naapurikaupunkiin Münsteriin puolessa tunnissa.

Raatihuoneen aukiolta ja suosikkirakennukseni.

Itselleni Osnabrück oli ennestään tuttu ainoastaan ohikulkuasemana. Näin asemalaiturien vilahtavan aina matkalla Hannoverista Hollantiin. Nyt onkin ollut mielenkiintoista nähdä vihdoinkin, mitä tuon aseman takan oikein on. Osnabrückin keskusta rajoittuu sen ympäri kulkevalla Ringstraßella eli kehätiellä. Me asumme ihan tuon kehän laidalla, ulkopuolella siis kuitenkin. Suomalaiset kaupungithan voivat olla useankin kymmenen kilometrin pituisia päästä päähän, mutta täällä 10 km keskustasta alkaa jo täysin uusi kaupunki. Välimatkat ovat siis kaupungin sisälläkin erittäin lyhyitä ja hoituvat näppärästi pyörällä.

Jouluvalaistua kaupunkia.

Ainakin minua Osnabrückin kulttuuritarjonta miellyttää. Täällä on useampia elokuvateattereita sekä kaupunginteatteri ja lukuisia kapakoita ja ravintoloita. Iltaisin kaupunki tosin on kuin kuollut, eikä kaduilla vilise ihmisiä samalla tavoin kuin vaikkapa Kölnissä. Tietyissä nurkkauksissa on tietenkin kaupungin pissikset uhoamassa ja kitisemässä toisilleen, mutta muuten tämä on erittäin rauhallinen kaupunki. Minua se ei häiritse. Osnabrückistä on kotoisin parikin merkittävää henkilöä. Ehkä olette kuulleet Erich Maria Remarquesta tai jopa lukenut hänen teoksiaan? Uskoisin, että tutuin on Länsirintamalta ei mitään uutta. Täältä löytyy myös Felix Nussbaumin talo, jonka on muuten suunnitellut sama tyyppi kuin Berliinin juutalaisen museon. Samanlainen tunne tuli tuollakin käydessäni ja aiheet tietenkin ovat myös hyvin läheiset. Felix Nussbaum oli juutalainen taidemaalari, jonka ahdistusta ja tiedostavaa loppua hänen maalauksensa hyvin vahvasti kuvaavat.

Näkymä Schölerbergiltä.

Luonnonhelmaan pääsee aika nopeasti. Yksi suosimamme sauvakävelymaasto löytyy ihan tuosta reilun kilometrin päästä ja työpaikkani suunnalla taas on pieni järvi, sanoisin lampi, jota kiertää kaunis maastoreitti. Uida tuolla lammessa ei kuulemma saa, mutta hyvin se tuntuu vetävän väkeä äärelleen muutenkin.

Rubbenbruchsee.

En ole historiaihmisiä, mutta uskallan nyt siitäkin aiheesta jotakin kirjoittaa... Osnabrückissä solmittiin rauha kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen ja sen kunniaksi se keppiheppailukin joka vuosi järjestetään. Toisen maailmansodan aikana kaupunki pommitettiin lähes täysin maantasalle ja siksi vanhakaupunkikaan ei oikeasti ole niin kovin vanha. Itse olen niin tyhmä blondi etten mitään eroa huomaan ja kuvittelen eläväni idyllisessä keskiaikakaupungissa ;)

Joulumarkkinoilta. Yläkuvassa näkyy tuomiokirkko ja alakuvassa maailman suurin ja painavin pähkinänsärkijä.

Kaupunki on todella siisti ja kaikki rakennukset hyvin puhtaita ja huolitellun näköisiä. Keskustassa ovat sulassa sovussa sekä vanhat että uudet rakennukset, ja rakastan kaikkia niitä värejä, joita on uskallettu käyttää. Jos elämä Saksassa ja täkäläinen koulusysteemi miellyttäisivät minua tarpeeksi, ostaisin ehdottomasti Osnabrückin keskustasta linnamaisen omakotitalon kuin Helsingistä 60 neliön kerrostaloasunnon. Samoissa summissa liikutaan. Kaikki on täällä niin halpaa!

Näkymä olohuoneemme ikkunasta sekä kotikatumme.

Minä siis viihdyn täällä vallan mainiosti ja niinhän ne sanovat, että Saksan onnellisimmat ihmiset asuvat Osnabrückissä. Ich komm´zum Glück aus Osnabrück!

Osnabrückissä ei ole mitään varsinaisia nähtävyyksiä, joten minulla ei sellaisista oikein ole kuviakaan, mutta toivottavasti näistä olemassaolevista kuvista saitte kaupungista jotain tolkkua :)

Vapaamatkustajia liikkeellä

Aikomuksenani on ollut kirjoittaa loisista.

Eräs työkaverini viime viikon loppupuolella kertoi minulle, että eräällä hänen oppilaallaan on täitä, eli kannattaa välttää kosketuskontaktia, melkein ihan kaikkien lasten kanssa... Tämän tytön siskollakin luultavasti on täitä, olenkin ihmetellyt kuinka juuri nämä siskokset ovat aina "kuurilla".

Toisen kollegan paperipinon päällimmäisenä oli vanhempien allekirjoittamia lappuja, joihin oli ruksattu joko että olen tutkinut lapseni pään ja hänellä ei ole täitä tai olen löytänyt lapseni päästä täitä jne. Näytti olevan lähinnä eioota. Hyvä.

Montakohan lasta minua on käynyt halaamassa ennen kuin tiesin tästä "vaarasta". Kyseinen tyttökin käytti tiistaina savitöissä varastosta vanhaa paitaa essuna, kuinkahan moni sitä on vetänyt päänsä yli tytön jälkeen.

Pitää kai nyt itsekin tuota kuontaloaan syynätä tarkemmin. Täit olisivat harvinaisen keljuja vieraita.

Kiva pikku harrastus

Minulla on sellainen mukava pikku harrastus kuin opeilu. Huvikseni opetan lapsille asioita ja väkerrän kaikenlaista. Eihän sitä nyt voi työksi laskea laisinkaan, kun homma on niin mukavaakin. Syksylläkin eräs lapsi kysyi kouluun tultuani, että olenko heidän koulussaan kunnes löydän töitä.

Vaikka minulla on lukujärjestyksessä ainoastaan 12-14 opetustuntia viikossa ja niistä noin puolet täysin omia tunteja, saa töitä silti tehdä rutkasti. Ideoita voi syntyä sekunneissa, mutta niiden hiominen ja toteutuksen suunnittelu on aikaavievää. Erityisen aikaavievää on materiaalin valmistaminen, mutta pidän siitä todella paljon! Sain sysäyksen opetusharjoittelussa syksyllä 2006 kun oma ohjaava opettajani oli tehnyt itse niin paljon kaikkea upeata. Melkein uuvahdin harjoittelun aikana, kun väsytin itseni kaikella pienellä väkertelyllä. Vähemmälläkin olisi selvinnyt, mutta oli niin kivaa tehdä kaikenlaista.

Tänään askartelin pari kolme tuntia opettajanpöydän ääressä, taas. Juurihan olin joululoman loputtua tehnyt sitä Suomi-julistetta ym. Kiinnostuneet silmäparit pälyilivät tekeleitäni, joku kysyi mitä varten ne ovat ja toiset kehuivat reipasta askartelijaa, joku totesi, että taidan todella tykätä siitä mitä teen.

Pääasiassa valmistin materiaalia kollegalleni englanninopetusta varten ja kun laminointikalvolla oli tyhjiä koloja, niin näpertelin siinä muuta ohessa.

Yhdellekin työkaverille kerroin kuinka mahtavaa on nyt, kun on todella aikaa paneutua tähän pipertämiseen, sitten kun parin vuoden päästä olen oikea ope, menee harjoitteluista ja muista huolimatta aikansa, että pääsee kaikkiin opettajan rutiineihin ja ensimmäiset vuodet kuluu lähinnä tuntia suunnitellessa. Nyt kun minulla on oikeasti aikaa, teen tulevaisuuden työtaakkaani pienemmäksi valmistalla kaikenlaista materiaalia varastoon.

Kollegani sitten sanoi jotenkin jotain työstäni ja heti perään, tai että harrastushan tuo tuntuu olevan... Pidän työkaveristani todella paljon ja uskon että hän sanoi sen pilke silmäkulmassa, etenkin kun tietää kuvioni ja että saan hommasta rahaakin jne. Mutta silti jäin miettimään... Otetaanko minua tosissaan? Koulumme referendariaatin tekemisiä kommentoidaan paljon enemmän, sehän nyt kuuluukin asiaan. Kyllähän kollegani minunkin opetustani silloin tällöin näkevät, mutta ei siitä kukaan yleensä sano mitään muuta kuin toisen ekaluokan kaikista jutuistani innostunut opettaja.

Toisaalta opettaja saattoi tarkoittaa jollain tavalla harrastuneisuutta. Että se kaikki askartelu ja näprääminen on minulle sellaista harrastusta, sen lisäksi että siitä on hyötyä työhöni.

Oli miten oli, paljon sain aikaan mutta huomisilla hypäreillä valmistelen vielä englannin pienryhmään materiaalia linnoista. Nyt pitäisi miettiä vielä lopullinen runko huomiselle aamuenkulle, jolle materiaali on jo ollut valmiina viime viikosta.

Muutenkin sain paljon aikaa ja olen viivähtänyt tietokoneella vain pieniä hetkiä. Osnabrückissä paistoi pitkästä aikaa aurinko ja siksi ehkä olokin oli paljon reippaampi. Tulin töistä kotiin poikkeuksellisen myöhään ja söin heti Juhon tekemää jauhelihakeittoa ja suomalaista ruisleipää, kyllä kelpasi! Sitten tiskasin, kävin kaupassa (ihan keskustassa asti kun muualta ei saa alpro soya -jugurtteja), laitoin ruokaa ja leivoin sämpylöitä. Pidin myös reppua selässä ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen ja nyt on hartiat kipeät, vaikka täytin repuin kevyillä ostoksilla. Tein myös tilannekatsauksen tämän viikon tietovisaan, vastauksia oli tullut jo komeasti, viitisenkymmentä ja kahta lukuun ottamatta kaikki oikein :) Yritän huomenna ja torstaina saada myös ykköset ja kakkoset mukaan, heistä on osallistunut vasta yksi!

Muokkaus klo 21:50: No sen enkuntunnin olinkin ilmeisesti suunniteltu jo viime viikolla, tarkat selostukset löytyvät muistikirjastani, eli tämän illan ohjelmaan kuuluu enää ainoastaan lämpimien sämpylöiden syöminen toivottavasti pian kotiin tulevan miehen kanssa ja sitten nukkumaan. Tämän päivän ahkeruus on vienyt kaikki mehut...

Gute Laune, schlechte Laune, gute Laune, schlechte Laune?

Miksi jonkun tyhmän besserwissermäisen haahkakollegan pitää mennä pilaamaan muuten niin hyvin mennyt päivä! Sain hyvän mieleni onneksi takaisin, kun kotiin ajellessani yksissä liikennevaloissa törmäsin Juhoon ja köröttelimme yhdessä kotiin ja lisäksi Arcor ilmoitti palauttavansa meille teknikon käynnistä perityn summan. Silti vielä kiehuu!

Toisenkin ekaluokan kanssa meni englannintunti hyvin ja hauskinta lapsista oli käskyt open the door ja close the door ja hirmuisesti heitä harmitti, kun millään en ehtinyt ottaa kaikkia vuorotellen avaamaan ja sulkemaan luokkahuoneen ovea. Kolmosluokkalaiset taas olisivat voineet koko tunnin kisailla keskenään. Oppilaat kävivät vuorotellen kirjoittamassa taululle jonkun numeron, jonka myös tietenkin sanoivat englanniksi. Taulun toiselle reunalle kirjoitettiin sama numero samaan kohtaan, näin taululle syntyi kaksi identtistä aluetta. Sitten minä pääsin hommiin ja sain vetää leikkiä koko lopputunnin, jee! Lapset asettuivat kahteen joukkueeseen jonoiksi. Toinen joukkue sai taulusienen ja toinen joukkue rätin. Taululla oli numerot yhdestä kahteenkymmeneenyhteen ja minä sitten sanoin niitä vuorotellen ja jonon ensimmäiset aina kirmasivat pyyhkimään sanottua lukua pois. Välillä lähti väärä numero, välillä luvun etsimisessä meni aikaa, mutta usein oikea numero löytyi aika nopeasti. Tasapelin jälkeen vielä toinen kierros... Lapset ovat niin huvittavia, kun ottavat kaiken niin tosissaan! "Noiden ryhmä huusi että missä se on!", "Me oltiin kyllä ekana!". Dennis parka sitten valittikin, että hänen korviinsa koskee kaikki se huuto. Aika kiva ja tehokas peli kuitenkin!

Sain tämän koulupäivän (no, pitäisi kai itse sanoa että työpäivän) seurata myös vuosittaista hammaslääkärintarkastusta. Tiesin, että sellainen on käynnissä, mutta luulin, että lapset vietäisiin johonkin koulun ulkopuolelle tarkastettavaksi. Ehei. Menimme kerrosta ylemmäs pienryhmähuoneeseen, jossa on toisella seinällä liitutaulu ja toisella matalat kaapit ja keskellä pari pulpettia ja tuoleja. Ovea vastapäätä on ikkuna, jonka edessä istui tuolilla pyylevä harmaatukkainen nutturapää yllään vanhanaikainen lääkärintakki (tai ehkä se on täälläpäin ihan moderni...). Nainen pönötti koko ajan samassa lysyssä asennossa ja katseli silmälasiensa yli lapsia ja kehotti heitä aika ajoin olemaan heilumatta. Sitten seurasi luennointia ja kysymyksiä lapsille. Onko olemassa karamelleja, joissa ei ole sokeria? Mitä karamellien syönti aiheuttaa hampaalle? Mitkä vahingoittavat hampaita? Mitä nämä karies ja bactus ovat? Mitä bakteerit ovat? Mitä bakteerit, eli pienet eläimet, tarvitsevat elääkseen? Kuinka ehkäistään reikien syntyminen? Kuinka usein pestään hampaat? Ennen vai jälkeen ruoan? Jne. jne. Miksi täti laittaa suojan suunsa eteen? Sitten jokainen lapsi kävi vuorollaan tarkastuksessa. Kaikki saivat mukaansa lapun, jossa oli joko ruksittu kohta kaikki kunnossa tai sitten muita kohtia riippuen siitä, mitä lapsen suuvärkille pitäisi tehdä. Kun lapset yksitellen palasivat luokkaan, jonne menin valvomaan, kävi kiivas keskustelu siitä kuka saa raudat ja oliko lapussa hyviä vai huonoja uutisia jne. Tilanteesta olisi saanut hyvän kuvan, mutta vaikka olisinkin ottanut kameran toisesta luokasta mukaani, ei se silti olisi ollut soveliasta. Opettajakin kuiskasi minulle, kuinka kamala hammaslääkäri hänen mielestään on. Mieleeni tuli joku sisäoppilaitos 1950-luvulta.

Juuri kun olin lähdössä kotiin, vanhin kollegani tuli opettajanhuoneeseen. Olin juuri laittanut muovirasiasta loput Berliner Brot -palaset lautaselle Marimekko-servietin päälle. No tämä vanha, niin arvokas ja kaikkitietävä, itsensä muiden yläpuolelle asettava kollegani sitten alkoi inttää, että Berliner Brotiksiko sitä kutsuin. Kuulemma kaakku on Lebkuchenia eikä mitään Berliner Brot. Ja että Lebkucheneita eli täkäläisiä (pahanmakuisia) pipareita saa kyllä kaupastakin ostettua. Ööh, niin varmaan kaikkea saa kaupasta mutta on joskus kiva itsekin tehdä! Kerroin arvon rouvalle mitä taikinaan tuli ja sanoin, että ainoa asia minkä jätin pois oli maustepippuri, tekisikö se leivonnaisesta Berliner Brotin? No ei tietenkään, Brothan on leipä, sellainen pullea, ei mikään lättänä kaakku. Hmmm... Kyllähän minä nyt tiedän miltä leipä näyttää! Hän intti kuinka Berliner Brot on sekaleipä. Yhtä mieltä olimme sentään siitä, että pelkkä Berliner tarkoittaa sokerimunkkia (meikäläisten berliininmunkki on täällä Amerikaner). Vielä selitti minulle kuin tyhmällä että berliner tarkoittaa jotakin Berliinistä kotoisin olevaa ja Berliinin asukas on Berliner ja että Berliner Brot on sitten berliiniläinen leipä, mene vaikka leipomoon tarkistamaan! Argh. Kerroin, että olen saanut reseptin saksalaisilta ja samat henkilöt vielä tarjosivat kaakkua maistiaisiksikin eli olen aika varma, että leipomukseni todella on Berliner Brot. Hymähdin, että tarkistan sitten vielä netistä miten asian laita on, mutta tietenkin sain heti huudot päälle, että leipuriltahan se pitää tarkistaa! Olen nyt googlannut Berliner Brotia ja saan tulokseksi vain tekemäni leivonnaisen reseptejä ja kuvahaussa samannäköistä litteää paloiksi pilkottua kakkua. Ainoa leivän näköinen on Berliner Landbrot, eli jotakuinkin berliiniläinen maalaisleipä. Leipurilta on ihan turha kysyä tai tarkastaa, sillä heillä tätä jouluherkkua ei enää ole myynnissä. Toisaalta tekisi mieli antaa asian olla, mutta niin pahan mielen kollegani minulle aiheutti, etten kyllä luovuta. Maanantaina ajattelin sanoa hänelle vähättelevästi, että voi kuinka hän nyt oli varmaan sekoittanut Berliner Brotin ja Berliner Landbrotin ja että ei leipomossakaan Berliner Brotia ole ollut pariin viikkoon sillä se on joulun sesonkituote. Lähdin töistä tippa silmäkulmassa mutta onneksi pian näinkin sitten Juhon.

Argh!! Ehkä tämä tästä, sainpahan ainakin avautua! Minusta tuntuu, että välillä itse kullakin on kestämistä tuossa opettajassa...

Jokunen päivä sitten päässä sauhusi, kun nettiyhteydentarjoajamme ilmoitti meille, että eivät korvaa teknikon käynnistä aiheutunutta laskua, sillä vika oli meissä. Joulukuun lopussa olin kirjoittanut perinpohjaisen selostuksen tapahtumista, mutta se ei koskaan mennyt ilmeisesti perille, joten lähetin uuden ja todella lyhyen kysymyksen, johon he vastasivat kieltävästi. Sitten naputin tuhatta ja sataa kaiken sen minkä jo joulukuun lopussa kirjoitin ja tänään oli tullut vastaus, Arcor hyvittää meille sen 60 € ja rapiat. Jippii! Olisi kiinnostavaa tietää, mikä heidät sai päätymään tuohon ratkaisuun. Sen lisäksi, että vetosin tietenkin ihan niihin olennaisiin asioihin, vetosin myös ulkomaalaisuuteemme (mistä me voisimme tietää miltä saksalainen puhelinjohto näyttää) sekä siihen, että vaihtaisimme kohta yhteydentarjoajaa. Pääasia kuitenkin että saamme rahamme takaisin.

Eli ehkä näin loppujen lopuksi olen ihan hyvällä tuulella, vaikka pikku kiistely vielä harmittaakin, tiedän kuitenkin olleeni oikeassa ja sen vielä rouva Albertille näytän! Nih.

Puskaa plokaajille

Sain Kauralta hienon puskan kukkia (tunne on molemminpuoleinen), jotka ovat viime päivinä kiertäneet bloggaajalta bloggaajalle. Monilla moinen kimppu siis jo on, mutta ei kuitenkaan onneksi ihan kaikilla, niin pääsen minäkin jakamaan!

Minä jakaisin kukkia Hevaalle, joka tasapainoilee ansiokkaasti perhearjen, musiikkijuttujen ja muiden välillä ja viimeksi on ansiokkaasti puolustanut rakkaan äidinkielemme sääntöjä.

Sitten pelataan ihan puhtaasti kotiinpäin. Vaikkei puolisko olekaan taas hetkeen päivittänyt blogiaan, on Lautlos silti ehdottomasti yksi lemppareistani, kadehdin Juhon ilmaisukykyä.

Heena taasen milloin kokkailee, milloin tekee löytöjä ja ehtiessään neuloo ja ompelee. Ja rehellisesti laiskottelee ja hömppäilee!

Maijuskan Mailmassa saa lukea napakoita ja lystejä kuvauksia elämän, arjen sekä juhlan, pienistä ja suuristakin hetkistä.

Muumihippianarkistin blogia lukiessa taas tulee aina pysähdyttyä hetkeksi miettimään tätä maailmaa ja kuinka sitä itse kohtelee. Rautaista ja vihreää asiaa.

Seuraan myös mielelläni Vaeltajattaren samoilua elämän poluilla sekä Veeran seikkailuja milloin missäkin päin maailmaa.

Ja koska lapset ovat mielestäni aivan mainioita ja sutkauttavat suustaan usein todella lystejä juttuja, piristää päiviäni aina myös Siisin sekä pikkuveljen sanailut ja äitinsä käsityöt ovat upeita.

Muokattu 23.1.: Jotta kymppi tulisi täyteen (näin jossain ohjeissa oli), lisään joukkoon vielä viimeksi unohtuneen Anutjen, jonka blogista saa seurata ihanaa ja iloista nuoren perheen arkea. Toivon itsekin jaksavani ommella lapsilleni vaatteita ja tekeväni yhtä herkullisia kirppislöytöjä kuin melkein kaimani (meidän monesti sekoitettiin lukiossa kun olimme vielä sukunimenkin mukaan peräkkäin listoilla). Dank je voor jouw leuk(e?) blog, Anutje!

Bitte schön!

Tätä on liikkeellä

Olo ei ole sen kummemmin parantunut, joten soitin tänäkin aamuna töihin ja kävin lisäksi lääkärissä. Kerroin oireistani ja lääkäri jo nyökytteli... En ilmeisesti ole ollut ainoa. Kuulemma liikkeellä. Kyseessä on siis ihan viruspohjainen vatsainfluenssa tai mikä lie. Hain apteekista tropfeja ja jatkan hiilitablettien ottamista. Nyt vain pitää toivoa, ettei Juho parka saa tartuntaa, koska hänellä on vielä tärkeitä esitelmiä ja muita edessä...

Tämä nyt on sitten varmaan yksi näitä haittapuolia, kun on työskentelee useiden lasten kanssa. Päiväkodeissa ja kouluissa kaikki varmasti kiertävät ja tarttuvat paremmin kuin missään muualla. Nytkin vaikka kuinka olisin halunnut mennä kouluun, tein vain palveluksen kaikille etten mennyt, muuten ei olisi kovin moni ensi viikon joulujuhlassa...

Yhdet kemut on kuitenkin jätettävä väliin. Yhden opettajan luona olisi huomenna ollut opettajien pikkujoulut. Olisi ollut todella kivaa mennä, jotta voisi taas paremmin tutustua työkavereihinsa ja hieman muissa ympyröissä kuin opettajanhuoneen pöydän ääressä. No, pitää vain kevään puolelle sitten itse järjestää jotai illanistujaista, ei tosin täällä meidän pienessä pesäkolossamme, mutta eiköhän joku mukava kollega tarjoa kotiaan käyttööni jos emme halua koululla hengailla.

Joudun myös perumaan ensimmäinen tukiopetustuntini. Eräs kollega pyysi minua antamaan englannin tukiopetusta 15-vuotiaalleen tyttärelleen. Mukava tapa tienata hieman lisää rahaa pimeänä ja saada tämän vuoden aikana myös hieman toisenlaista opetuskokemusta. Häntäkään en nyt aio mennä tartuttamaan, tai jää moni koe tekemättä viimeisellä kouluviikolla. Olen ajatellut pyytää 15 € tunnilta (täysi 60 min), ensin kuitenkin haluan tavata tytön. Minulla on ollut yksi niin haastava tapaus, että mielelläni kiskoin 20 € puuhasta, niiltäkin kerroilta kun mimmi teki oharit. Toisaalta olen taas himpun pätevämpi kuin tuolloin, mutta en voi myöskään hinnoitella Suomen opettajanpalkkojen mukaan ja ei kyllä ole hajuakaan mitä sijaiset täällä nettoavat tunnilta. Joten 15 € lienee ihan hyvä tuntipalkka, jos tytöllä on motivaatiota ja hän on suht kärryillä siitä missä mennään eikä minun tarvitse valmistella oppitunteja opettaakseni hänelle jotain täysin uutta vaan lähinnä tehdä tehtäviä hänen kanssaan, auttaa läksyissä ja kerrata ja paneutua hankaliin asioihin.

Höh. Tänä syksynä on kyllä jäänyt kaikkea kivaa väliin sillä välin kun minä vain poden ja tylsistyn. Mutta ei kai sille mitään voi... Kunhan ensi viikolla pääsisi kouluun, haluaisin niin paljon laulaa lasten kanssa suomalaisia joululauluja (tai jos nyt lähinnä sen Joulu on taas opettaisi) ja lukea heille suomalaisia joulusatuja.

Sadun taikaa

Pahoittelen tämän päiväistä tulvaa, nyt vain sattuu olemaan vähän asiaa :)

Lukuun ottamatta kamalaa maanantaiaamua viikko on lähtenyt loistavasti käyntiin ja on todella sellainen olo, että alkaa vihdoin päästä työnteon makuun ja rytmiin. Kohta on tietenkin taas joululoma, mutta saan alustettua työni ennen sitä vielä hyvin.

Eilen halusin ehdottomasti olla koululla heti aamusta, kun koko koulu kokoontuu aulaan laulamaan adventtilauluja. Tällä kertaa edessä oli tietenkin kaksi palavaa kynttilää. Lauloimme kaksi eri laulua, säestys tuli mistäs muualta kuin cd-levyltä ja esilaulajina edessä seisoivat lisäksi yhden nelosluokan oppilaat. Minusta perinne on mukava. Koulussa on ihan merkittävä määrä myös muiden uskontokuntien edustajia, mutta minusta on hienoa, ettei heistä ole piitattu. Ja tällä siis tarkoitan sitä, että Saksa, tai ainakin tämä minun kouluni, on rohkea ja viettää joulua valtaväestön joulukulttuurin mukaan eikä pelkää vähemmistöjen loukkaantumista kuten Suomessa.

Kai tilanne on Suomessakin jo helpottanut, eikä juhlia enää täysin putsata kristillisistä elementeistä, mutta tuntui ettei jossain vaiheessa voinut olla edes tonttujakaan, sillä se voi loukata jonkun oppilaan vakaumusta! Suomessa 85 % väestöstä kuuluu kirkkoon ja jouluakin viettää vielä useampi. Raamatun mukaisen joulukertomuksen tunteminen on ihan yleissivistävää, joten tuskin kirkkoon kuulumattomat tai muiden uskontokuntien edustajat kärsivät, jos joutuvat katsomaan vaikkapa seiminäytelmää. Olisi lisäksi ihan naurettavaa, mikäli kesälomien alkaessa ei saisi laulaa Suvivirttä! Järki käteen ja muiden uskontokuntien huomioimiseksi voi tehdä vaikka mitä, pyytää kertomaan heille tärkeistä juhlista tai jos viettävät samaa juhlaa niin siitä miten sitä viettävät tai järjestää vaihtoehtoista toimintaa, mikäli sanan Jeesus kuuleminen ei tule kuuloonkaan. Heh, kuuleminen kuuloon.

Adventtilauleskelu on minulle tietenkin myös pedagoginen hetki. Opin saksalaisia joululauluja, joita voin sitten lurautella oppilaideni kanssa Suomessa. Olen tallettanut hyvin kaikki tähänastisten laulujen nuotit.

Aamupäivästä ehdin askarrella paljon, laminointiin asti en vielä tosin päässyt mutta sen ehtii. Jonkun pitää opettaa minulle ensin laitteen käyttö. Jemmasin ylijääneet värilliset paperit lukolliseen kaappiini samoin kuin jätepaperista pelastamani kartonginpalaset. Ei tarvitse sitten koko ajan olla kinuamassa kun on vähän omassa varastossa.

Kolmannen ja neljännen tunnin vietin Schulkindergartenissa. Voi niitä... Monilla oli aamiainen vielä kesken, joten siinä syöpöttelyn lomassa opettaja luki heille kirjaa, jossa on luku jokaiselle joulunodotuspäivälle adventinajalle. Tämänkertaisessa luvussa Schnupperle oli lähdössä vain pyjama päällään ulos kelkkailemaan. Sadun voima on ihmeellinen. Lapset istuivat suurimman osan ajasta kiltisti ja kuuntelivat ja osoittivat jälkikäteen myös ymmärtäneensä ja seuranneensa hyvin kun vastailivat opettajan kysymyksiin.

Sitten tulivatkin kakkosluokan lapset hakemaan meidät heidän luokkaansa seuraamaan kenraaliharjoitusta. Luokan edustalle oli ripustettu valkoinen kangas, jonka taakse oli piiloutunut joukko oppilaita. Kankaan yläpuolella oli hieno maalattu maisema Beetlehemistä. Muu luokka oli luokan etualalla ja aluksi he lauloivat yhdessä laulun. Sitten seurasi nukketeatteria lasten itsensä tekemillä pahvisilla nukeilla ja lopuksi haastateltiin kolmea viisasta tietäjää. Heillä oli hienot muhkeat turbaanit päässään ja komeat koltut. Haastattelijat vuorotellen kysyivät heiltä millainen matka Beetlehemiin oli ja mitä he toivat mukanansa.

On aina suuri ilo saada nähdä lapset esittämässä jotain omaa. Vaikka teksti olisikin jostain opettajanoppaasta tai vastaavasta, on puitteet kuitenkin oppilaiden luomat ja he ovat tehneet ison työn opetellessaan repliikkejä ulkoa. He saivatkin sitten kolmeen kertaan aplodit Schulkindergartenin lapsilta.

Maltella on jonkinlainen pusukausi eikä tyttöbakteerit tunnu lainkaan haittaavan. Sain aina mennä väliin, kun huomasin tyttöjen olevan tuskaisessa tilanteessa ja sanoin, ettei saa pussata, jos toinen sanoo ei. No, Jeromea ei pussailut haitanneet, joten he muiskuttelivatkin toisiaan suulle sitten koko matkan kahden luokan välillä... Kuljin heidän takanaan ja en oikeasti tiennyt mitä olisi pitänyt ajatella. Olisiko minun pitänyt sanoa pojille että hei, eikös nyt ole vähän hassua pussailla. Mutta eipä sille kai mitään voi jos kauheasti pusututtaa ja mikäs siinä jos löytää jonkun jonka kanssa pussailla!

Uskon olevani suuri apu Schulkindergartenin opettajalle. Eilen hän pystyi toisessa luokassa käymään läpi viime viikon asioita silloin pois olleiden kanssa, kun minä valvoin muiden leikkiä toisessa tilassa. Minulla ei ole mitään erityistä tehtävää, mutta tekemistä riittää jatkuvasti. Kaikilla ryhmän lapsilla on erityistarpeita ja oikeasti heistä jokainen tarvitsisi jonkun avustajan istumaan vieressään koko ajan. Opettajaa toivottavasti helpottaa se, että joku edes kerran viikossa tulee pienentämään hänen taakkaansa.

Eniten remonttia on tapahtunut Eurooppa-kerhossa. Eilinen tunti sujui lennossa, kun piti tehdä niin monia asioita. Lapset eivät edes jaksaneet olla niin pettyneitä lentävän maton poisjäämisestä, sillä askartelimme passit. Askartelun ja siivoamisen jälkeen silppua oli kyllä niin paljon joka puolella että saa nyt nähdä tuleeko se pukki tuollaisten sottapyttyjen luo... Lisäksi syntyi kiistaa 500 € seteleistä ja tiettyjen maiden lipuista. Materiaalia oli vaikka kuinka paljon ja vaikka ennen niiden jakamista kuinka painotin ettei sillä oikeasti ole väliä mitä he passeihinsa liimailevat, tuntui joidenkin maailma romahtavan... Jouduin myös ensimmäistä kertaa todella korottamaan ääntäni ja tulin oikein pahalle mielelle siitä, että jouduin huutamaan niin paljon. Hiton tottelemattomat kakarat.

Kun kaikki irtosilppi oli leikattu passeihin ne jätettiin sikseen. Lapset toivottavasti muistavat tuoda ne aina mukanaan, kaksi poikaa samantien antoivat omansa minulle kun tiesivät hukkaavansa ne. Kaikki olivat haltioituneita omista salaisista passeistaan, sanoin nimittäin että he saavat kirjoittaa sinne ihan mitä haluavat enkä minä aio niitä tarkistaa. Jokainen saa lisätä passiinsa itselleen tärkeitä asioita Euroopasta ja siihen liittyen. Uskon siihen, että lapsi todella oppii ja muistaa ne asiat, jos hän on itse saanut valita mitä haluaa oppia.

Olin jo etukäteen ripustanut seinälle Euroopan kartan. Jaoin lapsille kaikille yhden palan Eurooppa-palapelistä ja laitoin lattialle ilmansuunnat. Sitten kartan avulla pyrimme sijoittelemaan Euroopan maita oikeisiin paikkoihin. Ryhmässä on pari oppilasta, jotka ovat niin tarkkoja ja mielellään sörkkisivät muidenkin paloja jos ne eivät heidän mielestään ole omalla paikallaan. Pyysin oppilaita istumaan paikoilleen, kun he olivat saaneet palansa kohdalleen. Silti siinä pörräsi koko ajan ylimääräisiä ihmisiä ja jouduin huutamaan. Viimein pääsimme tarkastelemaan tekemäämme karttaa ja lopuksi kokosimme palapelin vielä alustalleen. Eiköhän pikkuhiljaa erilaisten karttojen ja käsittelytapojen jälkeen ala oppilaiden mieliin jäädä minkänimisiä maita maanosastamme löytyy.

Tuntia oli viisi minuuttia jäljellä, mutta puhalsin silti ilmapallon. Jokaisella lapsella oli yksi maa valittuna ja leikimme aiemmassa kirjoituksessani selostamaani peliä. Joku viime viikon koulutuksessa pohti mahtaako moinen toimia nuoremmilla oppilailla, mutta olisitte nähneet sen rauhan ja keskittymisen joka ryhmässä vallitsi! Harmi että kello soi ennen kuin kaikki olivat päässeet keskelle ja luokkaan pelmahti muita oppilaita ja sen jälkeen vallitsi tietenkin taas täysi kaaos. Ehkä otamme ilmapalloleikin vielä seuraavan kerran alkuun niin kaikki pääsevät mukaan.

Tänäänkin tuli todistettua kuinka ihmeellinen on sadun vaikutus. Minulla on tiistaisin ainoastaan kolmosten savitöitä, ryhmässä on kymmenisen oppilasta. Varsinainen opettaja on koulun ulkopuolinen taiteilija. Hän tulee aina vasta noin vartin oppitunnin alkamisen jälkeen ja ennen sitä lapset muovailevat sitä sun tätä savesta. Jotenkin meille tuli siinä puheeksi joulupukkijutut ja pukin puvun väri. Kysyin lapsilta tietäisikö joku miksi pukki pukeutuu punaiseen. Kukaan ei tiennyt Coca Colan vaikutuksesta asiaan ja muutkin arvailut (rakkauden väri yms.) olivat kovin hataria. Sanoin lapsille, että kertoisin heille tarinan joulupukin nutun värin syntymisestä, jos he olisivat hiljaa.

Ja mikä maaginen tunnelma hallitsi luokassa siitä hetkestä lähtien! Nekin oppilaat jotka usein juoksevat ja huutavat ympäriinsä hyssyttelivät nyt muita, koska halusivat kuulla tarinan. Tarina tosin keskeytyi usein, ensimmäisen kerran siinä vaiheessa kun Frau Herbst tuli paikalle. Välissä hoiloteltiin joululaulujakin ja sain nauraa itseni melkein kipeäksi, kun kuuntelin kaikkia pilaversioita joululauluista. Yhdenkin laulun luulin tuntevani kunnes siinä laulettiin kummituksista ja Franksteinista. Pitää pyytää sanat vielä lapsilta. Tämäkin asia on varmasti sama kaikkialla, eikös ainakin Joulupuu on rakennettu -lauluun ole pilasanat olemassa, poliisit on ovella jne.

Miten mukavaa olikaan kun lasituspuuhan yhteydessä hilpeästi laulettiin ja kuunneltiin hiljaa satua. Ei sellaista ylimääräistä älämölöä ja hosumista (no, toki sitäkin riitti tänään ja taas itkettiin kun jonkun kyynärpää osui mahaan jne.). Satukin saatiin päätökseen tunnin aikana ja sitten kiisteltiinkin pitkään onko Joulupukkia olemassa tai zombia tai Jeesus-lasta. Niin, ja joulutarina jonka kerroin oli siis tänä syksynä Suomessa leffateattereihin tulleen Joulutarinan mukainen. Siinähän on loistava selitys pukin punaiselle asulle ja muutenkin tarina on aika koskettava. En tosin lapsille kertonut, että olin nähnyt kyseisen elokuvan, jäi vähän sellaista pientä taikaa ilmaa.

Opetin lapsille myös yhtä suomalaista joululaulua. Mielestäni Joulu on taas on aika helppo, sillä siinä on paljon toistoa ja lyhyet säkeistöt. Lauloin laulun ensin lapsille ja sen jälkeen lauloimme sitä yhdessä pätkissä. Me myös ihan vain lausuimme sanoja ja säkeitä, mutta lapset halusivat mieluummin vain laulaa ja minäkin kuulemma lauloin niin nätisti. Yritän vaivihkaa opettaa tätä laulua muillekin oppilaille, sillä minusta olisi hauska, että se laulettaisiin, kun joulupukki tulee käymään joulujuhlassa. Löysin myös netistä loistavan sivuston, jossa on laulujensanat myös kuvina. Pitää koulussa huomenna tulostaa ja kopioida ja yrittää harjoitella mahdollisimman monen luokan kanssa.

Harmi, etteivät lapset voi olla aina noin kivoja. Mutta kaipa meillä opettajillakin on aina hyviä ja huonoja hetkiä eikä lapsistakaan koskaan tiedä mitä heidän käyttäytymisensä tai mielialojensa takana voi olla. Toivoisin, että ainakin nyt ennen joulua kaikki voisivat elää sopuisasti. Lapset kuuluttivat luokassa että kuka ei halua leikkiä sen ja sen kanssa, mutta minä kumosin moiset valinnat. Vaikka joku olisikin käyttäytynyt tyhmästi tai tekisi oppilaiden mielestä jotain väärin (tänään huomauteltiin joillekin oppilaille heidän saksan ääntämisestään), ei ketään silti saa jättää ulkopuolelle. Kerroin lapsille kuinka uskomattomalta minusta tuntui, että he jaksoivat vatvoa lausuiko portugalilaissyntyperäinen poika sanan stimmt saksalaisella suhuässällä vai niin kuin monet suomalaisetkin tekisivät, ihan perusässällä ja rutkuttaa tästä toisilleen, kun ihmisillä ja maailmassa on isompiakin ongelmia. Lapset osaavat olla niin ilkeitä toisiaan kohtaan ja he keksivät niin vähäpätöisiä asioita joilla kiusaaminen muka olisi perusteltua...

Jouluisaa mieltä kaikille! Näin joulun alla koulussa tapahtuu kaikenlaista kiinnostavaa ja poikkeavaa, joten pidän teidät kyllä hyvin informoituna vielä seuraavat pari viikkoa ;) Ja kertokaahan toki, mitä on kiinnostavaa lukea ja tietää! Lopuksi vielä pari kuvaa eilisestä Eurooppa-kerhosta.

Eloonjäämistaistelua 90 vuotta sitten ja nyt

Noin 90 vuotta sitten Suomi koki kovia, kun se taisteli itsenäisyytensä puolesta, mutta saavutettu itsenäisyys olikin sitten riemukas. Silloin taisteltiin eloonjäämisestä, vapaudesta ja itsenäisyydestä. Tänäpäivänä Suomen kielen ja kulttuurin opettaminen harjoittelukoulussani taistelee jatkuvasti eloonjäännistään. Meitä on parinsadan ihmisen rintama vastaan suurta diktaattoria, mutta vihollista ei niin helposti kukistetakaan.

Mainoskampanjani oli suorastaan menestys ja Herra Hirvi kuumaa kamaa. Raukkaparka nukkuu nytkin ihan väsyksissä lokerossani, koska kaksi koulupäivää kiersi ympäriinsä lapsien höykytettävänä. Missiomme kuitenkin onnistui, sillä lapset olivat aivan myytyjä saatuaan suklaata, Suomen lipun ja tavata hirviherran, myös adventtikalenterit otettiin ilolla vastaan, vaikkei niiden luukuista suklaata saakaan.

Kun kävelen välitunnilla käytävällä lapset tulevat silittämään Herra Hirveä ja hihkuvat "moi, moi", koska ovat oppineet että se on tervehdys suomeksi. Kun kyselin mahdollisia Suomi-kerhosta kiinnostuneita oppilaita nousi kädet vinhaa vauhtia. Joka luokalta vähintään puolet oppilaista ilmaisi kiinnostuksena ja lupasin kaikille luokille vuoden aikana pitää edes pari kertaa jotain Suomi-teemaa, mikäli mitään säännöllistä opetusta ei järjesty.

Vararehtori joka välissä minut nähdessään kyseli hymyillen kuinka mainoskampanja sujuu ja kerroin korkeista luvuista. Raivostuttavaa, tietenkin vastassa vain olankohautus ja että tottakai nyt kaikki viittaavat, koska haluavat pois tavallisilta tunneilta jne. Pöh, itse uskon että lapset aidosti ovat kiinnostuneita jostain uudesta ja erilaisesta ja ymmärtävät, että kyseessä olisi ainutlaatuinen tilaisuus. Ja minun mielestäni kaikilla pitää olla mahdollisuus oppia Suomen kielestä ja kulttuurista huolimatta siitä kuinka hyvin he muutoin menestyvät koulusta. Itselleni on toki helpompaa jos minulla on 10 oppilaan ryhmä kilttejä tyttöjä, mutta joku heikompikin oppilas saattaisi saada hieman uutta potkua opiskeluun, kun saa jossain kokea uusia elämyksiä ja onnistumisentunteita.

Eurooppa-kerhossa lapset sanoivat eilen, että vaihtavat valinnaisainetta puolenvuoden jälkeen eli tammi-helmikuun vaihteessa. Hmmm. Mukavaa, kun tätäkään ei ole voitu kertoa minulle. Herra Andreashan viime viikolla ehdotti, että suomen voisi ympätä Eurooppa-kerhoon, mutta en heti sulattanut ideaa. Ennen tuota vaihdosta on jäljellä enää viitisen kertaa, mutta uskon kyllä, että onnistuisin rutistamaan Eurooppa-jutut näihin kertoihin. Emme voi tutustua kaikkiin Euroopan maihin millään, mutta käydä läpi yleisiä juttuja ja lisäksi tutustua vaikkapa niihin maihin, joissa oppilailla on juuret. Lentävää mattoakaan emme ehkä askartele, mutta eikös olisi aika hauska vain joku passi, johon lapset voisivat kirjata ylös tietoja eri maista ja tervehdyksiä eri kielillä sekä muuta hyödyllistä.

Jos Eurooppa-kerho jatkuisi vain tammikuulle, voisi helmikuussa jatkaa Suomen kieli ja kulttuuri. Näin tarjottaisiin kolmosluokkalaisille mahdollisuus saada opetusta suomen kielessä ja kulttuurissa. Ykköskakkosluokkalaisten kohdalla olen mielestäni keksinyt loistavan ratkaisun. Heidän koulunsa loppuu jo neljännen tunnin jälkeen, mutta suurin osa jää viidenneksi tunniksi vielä iltapäiväkerhon ohjaajien kanssa koululle puuhailemaan mitä milloinkin. Voisin jonain päivänä ottaa viidennellä tunnilla halukkaat ykköskakkoset Suomi-kerhoon. Ehdotin tätä eilen iltapäiväkerhotoiminnan ohjaajalle Gertielle ja hänen mielestäänkin idea oli loistava...

Diktaattorimmekin tänään "iloitsi", että olin jo sopinut asiasta, mutta kuitenkin lähtiessäni sanoi, että keskustelemme vielä perjantaina iltapäiväkerhoporukan kanssa... Ja muutenkin voisimme perjantaina katsoa läpi lukujärjestyksen, joka siis on täydellinen kaaos toistaiseksi.

Ennen syyslomaa olin nelosluokan valinnaisliikunnassa, mutta nyt olen tietenkin hieman rajoittunut sen suhteen. En tiedä, koska uskallan taas ruveta kovasti liikkumaan ja tekemään lasten kanssa akrobatiikkaa, josta he tuntuivat olevan innoissaan. Muut opettajat pitävät minusta huolta ja käskevät vielä ottaa varovaisesti, mutta herra Andreas on sitä mieltä, että keväällä siirryn jälleen liikuntaan. Koska tilanteeni on epävarma, tarjoaisin mielelläni myös nelosluokkalaisille yhtenä valinnaisainevaihtoehtona Suomen kieltä ja kulttuuria. Tätäkään hän ei oikein meinannut sulatella... En tiedä onko kyse nyt viime viikolla syntyneestä vauvasta ja sen aiheuttamasta stressistä vai siitä, että hän yrittää saada minua tekemään juttuja, jotka helpottaisivat hänen työtaakkaansa. Olen jo savitöissä hänen sijastaan ja jos otan ohjat myös liikunnasta hänen puolestaan, on se minusta epäreilua muita opettajia kohtaan. Tarkoitus on kuitenkin tasaisesti auttaa kaikkia.

Muiden opettajien mielestä idea Suomi-kerhosta yhtenä valinnaisaineena on hyvä, sillä kaikille opettajille omat aineet ovat luonnollisesti tärkeitä ja voi olla vaikeaa löytää ajankohtaa, jolloin neljä opettajaa olisi valmiit päästämään osan oppilaistaan pois opetuksesta. Mikä lie ongelmana ohjaavalla opettajallani, itse kun olin luullut keksiväni hyvät ja kaikkia helpottavat ratkaisut asiaan niin, ettei hänen tarvitsisi enää vaivata päätään asialla.

Suurimmassa osassa luokista oltiin myös kiinnostuneita nenästäni, yhdessä luokassa päästiin niinkin pitkälle että pohdittiin minkä nimisessä sairaalassa olin ja mistä näin unia nukutuksen aikana. Yksi ekaluokkalainen kysyi olinko minä eingeschläfert. Sanoin kyllä, oletin että sana tarkoittaisi nukuttamista. Opettajaa rupesi kuitenkin naurattamaan ja hän kysyi tiedänkö sanan merkitystä. Kohta nauroimme kaikki kun selvisi, että einschläfern tarkoittaa nukuttaa merkityksessä lopettaa esimerkiksi eläin. Ei nyt sentään, seisoinhan siellä ihan elävänä luokan edessä! :) Mutta tulipa taas opittua uutta sanastoa. Vain yhdessä luokassa kysyttiin miksi luomi leikattiin ja siihen vain tokaisin, että siitä olisi muuten tullut liian iso. Tämän asian käsittely meni siis aika odotetusti. Kaikissa ryhmissä, jossa asiasta puhuttiin, oppilaat tekivät aloitteen kyselemällä, joko kun kävin viemässä heille karkkia ja lipun tai sitten koko luokan kuullen.

Nämä kaksi päivää ovat olleet todella kivat varmasti sekä minulle että myös oppilaille ja opettajille. Herra Hirvi on tulevaisuudessa varmasti odotettu vieras ja pikkuiset Suomen liput menevät varmasti hyvään talteen. Jotkut lapset keräilevätkin moisia ja olivat todella haltioituneita!

Nyt vain toivon, että herra Andreaksin pääkin olisi käännettävissä. Seuraavat kaksi päivää vietän Bonnissa Comenius-opettajien tapaamisessa ja toivon, että tätäkin asiaa voisi ehkä käsitellä siellä. Tapaamiseen on kutsuttu myös ohjaavat opettajat niiltä, joiden äidinkieli kuuluu Euroopan harvinaisimpiin. Oma ohjaava opettajani ei ollut marraskuun tapaamisessa eikä nytkään. Sääli, ehkä hän siellä olisi ymmärtänyt kuinka ainutlaatuinen tilaisuus koululla nyt olisi tarjota oppilaille suomea...

Haluan vielä mainita erityisesti ihanat kollegani, jotka ovat niiiiin mukavia, avuliaita ja ystävällisiä! Oikeita aarteita silloin, kun tuntuu ettei oikein mikään luista. Sain eilen Elisabethilta kyydin koululle ja sainkin sitten samalla vietyä sinne kaiken materiaalin, mitä olen Suomesta tuonut. Olin ajatellut että senkin nähdessään muut ymmärtäisivät kuinka paljon olen nähnyt vaivaa... Listallani on nyt ostaa polkupyörääni kori, jotta saisin vähätkin tavarat helpommin kuljetettua, kun vasen olkapää ei vielä kestä painoa. Kyytejä tarjottiin lisääkin, mutta mielelläni pyöräilen!

Lopuksi vielä kuvia näistä mukavista päivistä. Ehkä rivivälit säilyvät näin, jos en lisää kuvia tekstin keskelle.

Maanantaiaamu alkoi, kun kaikki oppilaat opettajineen tulivat koulun aulaan. Pöydälle on sytytetty ensimmäisen adventin kunniaksi yksi kynttilä. Laulua johtaa kollegani Elisabeth. Selkä kameraan päin ohjaava opettajani sekä kaksi luokanopettajaa. Lurautimme yhden adventtilaulun, täysin kristillisellä sanomalla, vaikka koulussa muiden uskontokuntien edustajia on. Lisäksi Nikolaus-laulu torstaita varten. Lustig, lustig, trallelallelaa raikasi kovaa, vaikka säkeistöjen sanoja ei muuten olisi osattu.

Kalenteriluukun kimpussa Ronja.

Ekaluokkalaiset heiluttamassa Suomen lippuja... Ja voitte vain kuvitella että kaikki olisivat halunneet Herra Hirven syliinsä!


Tämän päivän päätteeksi kävin moikkaamassa vielä kaikki iltapäiväkerhon työntekijät ja viemässä heillekin suomalaisen tervehdyksen. Hekin ovat kaikki todella mukavia ja niinpä samantien sinuttelin kaikkia ja se oli kaikille ok. Inhottavaa, kun joidenkin opettajien kanssa pitää olla vielä niin jäykkä! Heilläpä oli nalle nimeltä Bruno, joka tuli Herra Hirven kanssa yhteiskuvaan. Bruno kiertää maailmaa hieman Amelien isän puutarhatontun tavoin. Bruno vierailee eri maiden kouluissa, joissa lapset kirjoittavat tervehdyksensä ja kuvan Brunosta Brunon mukana kulkevaan muistikirjaan. Mahtava idea!

Tässä Hort vor Ortin eli iltapäiväkerhon väki Brunon kanssa, kuva lisätään joulutervehdykseksi muistikirjaan.

Seuraavan kerran sitten raportointia Bonnin reissun jälkeen. Mukavaa viikkoa kaikille!

Kaikkea ei voi saada

Tylsistymistäni Suomessa ei suinkaan helpottanut se, että tiesin mitä kaikkea kivaa täällä Osnabrückissä sillä välin kun olin poissa. En muista olenko maininnut aiemmin gradusuunnitelmistani, mutta ehkä nyt voisin hieman kertoa asiasta. Olen jo viime vuonna hyvissä ajoin varannut itselleni todella kiinnostavan gradunaiheen. Innostuin mokomasta niin, etten halunnut kenenkään muun nappaavan ideaa (no, ehkä tästäkin aiheesta riittää palasia jokaiselle kun tarkentaa eri tavalla). Minua viehättää sadut ja tarinankerronta vieraan kielen opetuksessa. Siis mikä herkullinen aihe! Ainoa ikävä asia on se, että tutkielmaan pitää varmasti ottaa jokin hyvin kielitieteellinen näkökulma, esimerkiksi imperfektin oppiminen tarinoiden avulla tms. Itse haluaisin tehdä jotain hieman pedagogisempaa! Mutta joka tapauksessa pidän aiheesta sen verran paljon, etten ole ideasta ihan heti luopumassa.

Kaikki alkoi kristittyjen opettajien ja opeopiskelijoiden syyspäivillä vuosi sitten, kun olin Pentti Luumin "luennolla". Aluksi ajattelin että hän varmasti puhuu kaikkea hyödyllistä vaikkapa uskonnonopettajille, mutta tuleva saksanmaikka sai yllättyä! Ensinnäkin miten taivaallista, että saduista on hyvin paljon materiaalia ja teoriaa armaalla saksan kielellä! Kandidaatintutkielmaani kun väänsin (analyysi lukion saksanopettajien jatkokoulutustarpeista) löysin säälittävän vähän kirjallisuutta saksaksi (teoriaosuutena elinikäinen oppiminen). Koin siis iskeväni kultasuoneen. Kaikki Grimmit ja muuthan ovat juuri Saksasta, jippii! Pentti Luumi on tehnyt ensimmäisenä suomenkielisen tarinankerronnan ikään kuin teoriakirjan, jossa on osuudet opettajille, vanhemmille ja kristillisen lapsityön tekijöille tms. Ostin paikan päältä eurolla hyvin tiivistetyn pienen lehdykäisen ja pelkästään sen kirjallisuusluettelo oli lähes pelkkää saksankielistä materiaalia. Sitä isompaa oopusta en vielä ole hankkinut mutta on ostoslistalla.

Olen nyt vuoden aikana kahminut kaikenlaista satuihin ja tarinankerrontaan liittyvää. Viime syksynä Annantalolla oli jokin luentosarja, josta pääsin työkaverin vaihdettua vuoroa kanssani seuraamaan yhtä, jossa steinerpedagogi kertoi miten satuja voi käyttää opetuksessa. Sääli, että luentosarja loppui siihen enkä ollut tiennyt jutusta aiemmin, siinä olisi tullut opittua Grimmeistä yhtä sun toista eri näkökulmista. Viime keväänä Skotlannissa taas himoitsin tarinankerrontakurssista, mutta sain aikaiseksi vain mennä tarinankerrontailtaan ja aiheelle pyhitettyyn keskukseen ja aiemmin keväällä pariin nukketeatteriesitykseen (Oscar and the Highland Castle sekä Robin Hood). Siinä vaiheessa vielä kuvittelin, että voisin tehdä kahden aineen yhteisen gradun ja vaikkapa tänä vuonna kerätä hieman materiaalia satuilemalla saksalaislasten kanssa englannintunnilla. Mutta höps, minä kun en ole suorittanut englannista edes aineopintoja niin eihän kukaan suostu keskustelemaan kanssani mistään gradusta, joten eiköhän tästä tule nyt ihan vain germaanisen filologian tapaus.

Meille tuli kolme viikkoa edullisesti paikallinen lehti ja tietenkin sitten luin mainoksen täällä Osnabrückissä järjestettävistä tarinafestareista. Voi pee! Siis juuri silloin kun olen pois, marraskuun pari ensimmäistä viikkoa. Ai että jos olisin ollut täällä olisin ravannut katsomassa kaikki esitykset ja kuuntelemassa luennot. Ihan tyhmää! En löydä netistä mitään tietoa festivaalista, ehkä hyväkin niin, ja lehti jossa tapahtumasta kerrottiin on varmaan kuin jätepaperissa. Samoin kuin artikkeli kanadalaisesta koripallonpelaajasta, joka sivutyökseen opettaa englantia päiväkodissa. Ajattelin sitä lukiessani, että häneltä voisi saada loistoideoita ja materiaalia omaa kielikylpyopetustani varten. Kai lähtöni tuli sitten niin nopeasti etten muistanut ruveta leikkelemään artikkeleitä lehdestä eikä Juho tietenkään ole niitä osannut säästää. Nyt on vain elettävä ilman, kanukin yhteystietoja voisi ehkä lehden toimituksesta yrittää udella, ehkä tekisivät meikäläisestäkin juttua ;)

Olin tänään suunnittellut käyväni työpaikallani, mutta taidan suosiolla jättää sen huomiseksi. Heräsin Juhon herätyskelloon seitsemältä enkä saanut sen jälkeen enää unta ja kaiken kukkuraksi ulkona sataa... Ja sataa vielä monta päivää. Osnabrück on ilmeisesti Saksan sateisin kaupunki (miksi juuri nämä sateisimmat kaupungit vetävät minua puoleensa). Huomenna siis sinne oli olo mikä hyvänsä. Pitää käydä kurkkaamassa mitä olen jättänyt lokerooni (Herra Hirvi on toivottavasti nämä kuusi viikkoa selvinnyt syömällä kaappiin jättämiäni Marianne-karkkeja, mutta pimeässä on saattanut alkaa pelottaa) ja muutenkin tervehtiä kollegoita ja kysellä hieman mikä on tilanne. Mitä lapset tietävät, mitä he itse tietävät? Mitä lapset haluavat tietää ja mitä kaikkea heille voi kertoa? Luulisin että on turha alkaa selittää kahdesta pienemmästä haavasta että sieltä on otettu imusolmukkeita. Menevät parkojen päät aivan sekaisin. Muutenkin nyt vain hieman haistella tulevaa ja kertoa opettajille että ryskään alkuviikosta kaikkien luokkiin tuomaan tuliaisia ja näyttämään silikoninenääni.

Niin ja muuten jos teen myös englantilaisesta filologiasta sen sivuaineen pikkugradun niin pysyttelen kyllä samoissa teemoissa. Sydämeni olen menettänyt skotlantilaiselle tarinankerrontaperinteelle ja mikäs olisi sen mukavampaa kuin kerätä vähän materiaalia kotoisassa pubissa kuuntelemassa uskomattomia tarinoita upeilta kertojilta ;) Ja nyt on lopetettava tämä aihe, sillä minua alkaa vaivata semmoinen ikävä Skotlantiin etten kohta enää kestä.

Kohti uutta alkua

Marraskuun loppuun kestävä sairaslomani ei onneksi saa jatkoa. Imusolmukkeet olivat terveet ja luomi poistettu riittävän isolla marginaalilla. Tarkkailussa käyn seuraavat viisi vuotta mutta nyt voin taas hetken keskittyä normaaliin elämään! Viimeinen kontrolli tällä erää on 26.11. ja sitä seuraavana päivänä kirmaan jo takaisin Saksaan.

Tuntuu hieman oudolta tällä hetkellä, kun on ikään kuin uudestaan lähdössä. Aika on tähän mennessä kulunut lähinnä lepäilyyn, mutta olen hieman ehtinyt jo ajatella ja valmistella tulevia viikkoja. Jatkan töissä maanantaina 3.12. Viikko on vajaa, sillä keskiviikosta torstaihin olen Bonnissa Comenius-apulaisopettajien tapaamisessa. Olen pyytänyt ohjaavalta opettajaltani, jos saisin aloittaa lukujärjestyksen mukaisesti vasta sitä seuraavalla viikolla lukuun ottamatta Eurooppa-kerhoa ja Suomi-kerhoa, ne kärsivät eniten jos niitä vielä siirretään. Muu ehtii myöhemminkin.

Haluan nimittäin maanantain ja tiistain aikana käydä jokaisessa luokassa tuomassa pienen tervehdyksen 90-vuotiaasta Suomesta. Ostin pieniä Suomen lippuja ja lisäksi vien Fazerin Sininen ja valkoinen -konvehteja. Sain myös vihdoin hankituksi pienen liehulipun. Lisäksi lapsilla on varmasti kysyttävää ulkonäöstäni ja poissaolostani. Mielestäni on hyvä, jos asia voidaan käsitellä samantien ja kaikki saavat kysyä niin paljon kuin haluavat niin, että opetus sen jälkeen voisi jatkua normaalisti ja kaikki keskittyisivät olennaiseen eikä miettimään pikkunupeissaan miksi opella on kummallinen nenä...

Tässä hieno Suomen lippuni sekä Marimekko-kuosinen nenänlämmitin, jonka tein eilen. Vuorina on villalangasta neulottu kaistale. Kuminauhat pujautetaan korvien taakse.

Tiimarista löysin cocktailtikkuja, joissa on Suomet liput. Laskeskelin, että kuutisen laatikkoa kuvassa olevia konvehteja pitäisi riittää saamaan kaikkien koulun jäsenien suu makeaksi. (Pikkusisko sanoi ihonsiirrettä pepperoniksi, mutta itselläni on eroava näkemys pepperonin värityksestä...)

Lainasin kirjastosta maailmanmusiikkihyllyltä joitain levyjä Eurooppa-kerhoa varten. Minulla on nyt tietokoneellani vähän musiikkia Kroatiasta, Portugalista, Latviasta, Liettuasta, Espanjasta ja lisäksi suomenruotsalaisia lastenlauluja. Pitää käydä vielä uudestaan kirjastossa hakemassa lisää. Harmi, että voi olla hankalaa saada lastenlauluja ja erilaista ajankohtaista musiikkia eri maista.

Viime yönä en saanut unta kun mietin vielä yhtä tuliaisasiaa... Olen ollut viemässä kouluuni yhtä partiolaisten perinteistä adventtikalenteria, lähinnä siis opettajanhuoneeseen. Mietin kuitenkin kuinka lapset ilahtuisivat, jos jokainen luokka saisi omansa. Kaikki saisivat avata ainakin yhden luukun. Olin ajatellut lukea jotain Mauri Kunnaksen joulukirjoista, mutten tiedä ehdinkö hankkia moisia saksaksi, niin olisi sitten edes jotain perinteistä suomalaista joulujuttua. Voisin vapaasti kääntää lapsille kalenterin takana olevan sadun.

Kukaan ei ole ruvennut perimään minulta marraskuun apurahaa, vaikka olen ilmoittanut tilanteestani kaikille mahdollisille tahoille. Vakuutusyhtiö ei korvaa ylimääräisiä matkakustannuksiani, joten toivon että mitään peritäkään... Täällä Suomessa minulla on mennyt oikeastaan aika vähän rahaa, joten voin aivan hyvin ostaa 10 adventtikalenteria ja kuusi laatikkoa suklaakonvehteja.

Minulle on kertynyt myös lisää lehmäkortteja, joten niitähän pääsee kohta ihan jakamaan lapsille. Voi että minulla on ollut heitä ikävä, ja jos vararehtorin sähköpostiviestiin on uskomista niin kyllä minuakin odottavat sekä kollegat että oppilaat.

Enää pari viikkoa! Jonka jälkeen pari viikkoa koulua ja sitten taas pari viikkoa lomaa... Onneksi on koko kevät vielä edessä. Ehkä sitten viimeistään pääsisi vihdoin kiinni rutiineihin.

Ps. Voisiko joku ystävällisesti kertoa tyhmälle blogger-bloggaajalle miksi kuvien jälkeen tekstin rivinväli muuttuu... Lisään kuvat jälkikäteen tekstin sekaan, jonkun kerran olen lisännyt kuvan ensin ja jatkanut tekstiä sitten, mutta tulos on aina ollut sama. Näyttää typerältä ja kaiken lisäksi väljemmällä rivivälillä olisi varmasti miellyttävämpää lukea.

Kokonaisvaltaista koulua

Yksi asia, joka minulle on tulevana aineenopettajana hieman vierasta, on koulun kokonaisvaltaisuus alaluokilla. Yllätys ei suinkaan ole negatiivinen, olisi upeaa jos sama toteutuisi ylemmillä luokilla, mutta joka tunnilla vaihtuvat opettajat eivät saa helposti otetta oppilaista muina kuin oman aineensa opiskelijoina.

Taisin eilen kirjoittaa erilaisista toimenkuvistani ja ihan samaa rataa on jatkettu tänään. Kenen repun vetoketju piti sulkea, kenen lepakko leikata mustasta kartongista ja kuka halusi antaa minulle jotain. Sain piirustuksen Schulkindergarten Israalta sekä Diddl-Maus-paperin ekaluokkalaiselta Sophialta. Niiden taika ei selvästikään koskaan katoa... Niitä keräilivät ala-asteikäiset jo silloin kun nämä ekikset olivat vauvoja ja varmasti jo kauan aikaisemminkin.

Herra Hirvi olisi voinut jäädä vielä kotiin loikoilemaan, mutta päätyikin nyt lokerooni koko loman ajaksi odottamaan loman jälkeen alkavaa Suomi-kerhoa. Mutta älkää huolestuko, eväänä hänellä on pussillinen Marianneja!

Niin ja kyllä, olin tänään taas Schulkindergartenissa. Olin koululla hyvissä ajoin, jotta ehtisin kirjoittaa taululle juttuja suomen tuntia varten, mutta eihän opettajat olleet muistaneet edes "lajitella", ketkä oppilaista tulevat tunnilleni. Koska Schulkindergartenin opettaja on edelleenkin kipeä (jos ymmärsin oikein hän on kaatunut pyörällä), oli luonnollisin paikka minulle suomen tunnin peruuntuessa mennä taas sinne, mutta tällä kertaa Claudia haki omaan luokkaansa puolet ryhmästä ja loppujen kuuden kanssa selvisin ihan hyvin. Niin paljon aamun yllätysjärjestely kuitenkin potutti, että päätin olla oikein "ilkeä". Myhäilin tyytyväisenä, kun lapset menivät halpaan kaikenlaisiin pikkujekkuihini.

Ringissä seisominen ei oikein sujunut ja pojat istuivat pulpetilla. Sanoin, että meillä Suomessa ei sallita elävää lihaa pöydällä ja se mitä pöydällä on, se syödään. Sanoin kuinka helppoa heistä oikeastaan on valmistaa ateria, sillä keittiö on ihan viereisessä tilassa. Annoin vielä vähän kuolan valua (vitsivitsi) niin pojat ampaisivat pystyyn. Kauan eivät malttaneet olla joten päätin, että ollaan sitten lattialla makaamassa. Pojat olivat tietenkin vitsikkäitä ja rupesivat leikkikuorsaamaan. Kaikki muut sain pian ylös paitsi pikkuisen Yunuksen, joka ei tunneilla lähinnä muuta tee kuin hokee jotain ihmemantraa (tosin sain hänetkin jossain vaiheessa hokemaan edes Käkkärämäntyä). Kovaan äänen sitten ehdotin muille, että heitettäisiinkö hänen päällensä kylmää vettä, jos sitten heräisi. Luokassa oli onneksi lavuaari ja niinpä kävelin sen luo ja aloin valuttaa vettä ja kolistelin käteeni jonkun kipon. Tsak oli Yunus pystyssä. Lopputunnista sitten piirreltiin ja pelailtiin. Alan saada käsitystä eri lasten persoonallisuuksista. Osa elää niin omissa maailmoissaan, että vaihtoehtoinen tekeminen voi olla viisain vaihtoehto sen sijasta, että väkisin pakottaa ketään johonkin leikkiin, jossa he eivät halua olla mukana. Ryhmän rasittavan kakara oli onneksi muualla, niin ei tarvinnut kilpailla laumanjohtajuudesta.

Lopputunnista lapset saivat tehdä lempipuuhiaan, mikä lähes kaikilla pojilla on legoilla rakentaminen.

Olin kuitenkin omasta mielestäni hyvällä tavalla ilkeä, siis niin etteivät lapset oikeastaan edes tajunneet minun olevan häijyllä tuulella, aiheutin heissä jonkinlaista positiivista pelkoa. Siis sellaista pientä pelkoa, jota pitää olla jotta osaa kunnioittaa auktoriteetteja. Täkäläisten opettajien ilkeys on aivan toista luokkaa, rumaa ja loukkaavaa. Ei lapselle voi sanoa, ettei tätä halua enää nähdä. Se, että täällä puhutellaan opettajia sukunimillä ja Herr- ja Frau-titteleillä, pyrkii siihen, että opettajien ja oppilaiden välillä on etäisyyttä, joka aiheuttaa kunnioitusta opettajia kohtaan. Suomessa opettajia rennosti kutsutaan etunimillä tai opeksi, osaamme kai muuten sitten luoda sopivan auktoriteettisen aseman. En sitten tosin tiedä haistatellaanko opettajille täällä mokomasta syystä vähemmän, suomalaiset nuorethan eivät monesti roiseja sanoja säästele puhuessaan opettajille.

Seuraavillakin tunneilla olin vielä hieman ärtyisä, sen verran harmitti suomen tunnin peruuntuminen (olin raahannut kaikenlaista ihan turhaan, onneksi pystyin jättämään ne lokeroon koululle), ja välillä ihan aiheestakin, sillä kolmosluokan vilpertit rallasivat käsityöluokassa taas siihen malliin, että meinasi myrkylliset lasitteet olla muiden silmissä. Nämä kolmoset ovat kuitenkin "lemppareitani", liekö sen takia että olen heidän kanssaan eniten tekemisissä. Kaikki tulevat näyttämään, kuinka söpöjä heidän hiirensä, siilinsä ja kilpikonnansa ovat. Sama poika, joka esitteli sotilashiirtään tulikin seuraavan kerran näyttämään kilpikonnaa, jonka selässä kiipeili ainakin viisi poikasta.

Kieli poskessa lasittamassa savesta tehtyjä eläimiä.

Viimeisellä tunnilla sydämeni tosin suli ekiksille, mutta he ovat jotain niin ainutlaatuista. Osa oli jo lähtenyt koulusta ja loppuryhmä askarteli. Yleensä tällä tunnilla leikitän lapsia jonkin verran englanniksi, mutta käytäntö on vielä hieman epäselvä, sillä mieluiten vuorottelisin eri ryhmissä niin, ettei toinen ryhmä mene paljon toista edelle (siis että toiset osaavatkin Twinkle twinkle little starin jo kaksi viikkoa ennen muita ;)). Osa oppilaista piirsi syksyistä maisemaa paperille, osa leikkasi oranssista ja mustasta kartongista kurpitsoja, lepakkoja ja kummituksia. Yhden tytön kummitus oli kuin Muumien Mörkö ja lupasin tuoda hänelle joku kerta kuvan Möröstä, sillä hän ei tuntenut Muumeja laisinkaan. Tästä luokasta ehdoton suosikkini on pikku Birce. Hän jäi viimeisenä luokkaan nyyhkyttämään, kun lepakon leikkaaminen ei ollut oikein onnistunut... Hän piirsi suloisen lepakkoperheen, mutta pienimmän leikkaaminen kuusivuotiaan motoriikalla ei oikein onnistunut ja niin surtiin milloin katkennutta korvaa ja milloin siipeä.

Ei minulla nyt oikeasti ole selviä lemppareita ja suosikkeja, eri lapset ovat eri päivinä ihan eri tavalla kiinnostavia tai vetoavia. Heidän pientä maailmaansa voi heilauttaa aikuisen mielestä ihan mitättömätkin asiat, mutta silti aikuisen pitää olla läsnä ja ottaa lapsi tosissaan. Lapselle on tärkeää saada esitellä tuotoksiaan aikuiselle ja saada positiivista palautetta. Tässä vaiheessa ei vielä osata kilpailla siitä, kenellä on hienoin lepakko tai kurpitsa. Kaikille riittää, että oma työ huomataan.

Ekaluokkalainen Merle sanoi tänään, että on ehkä nähnyt minut kaupungilla ja sanoi tunnistavansa minut isosta luomestani nenänpielessä. Monet muutkin lapset ovat kysyneet mitä nenänpielessäni on. Tällä hetkellähän tilanne on se, että olen leikkausjonossa ja tuo luomi poistetaan pahanlaatuisuutensa vuoksi mahdollisimman pian. Koska lapset kiinnittävät ulkonäköön huomiota vähintäänkin yhtä paljon kuin aikuiset ja estottavasti myös kommentoivat sitä ja kyselevät, olen joillekin jo kertonut, että näytän myöhemmin syksyltä vähän erilaiselta, sillä se luomi poistetaan. Lapset ovat ottaneet uutisen aika tyynesti kun olen kertonut, että on olemassa kilttejä ja pahoja luomia. Suurin osa on kilttejä ja pahat luomet tulevat usein vasta aikuisena jos tulevat ollenkaan. Silloin ne poistetaan, ettei niihin myöhemmin satu. Lapset ovat tämän jälkeen ajatelleet enemmän lopputulosta eikä niinkään sitä leikkaamista, joka itse kullekin kuulostaa inhottavalta. Varovainen puheissaan pitää kuitenkin olla, etteivät lapset mene itku kurkussa kotiin näyttämään omaa pientä pilkkuaan vanhemmille ja sano, että se on paha.

Kakkosluokkalaisilla on saksantunnilla ollut aiheena ystävystyminen. Lukeminen on edelleen monella takeltelevaa, mutta lapset kuitenkin vapaaehtoisesti tekevät sitä vaikka luokankin edessä. Tässä kertoja lukee, mitä Petra tekee, kun ystävystyy Steffenin kanssa. Molemmat Petraa esittäneet tytöt eivät liiemmin poikabakteereista piitanneet vaan tekivät juuri niin kuin kirjassa luki, vaikka se sitten tarkoittikin kädessä pitämistä ja muuta läheisyyttä.