Ikävä - Heimweh

Brunon koti-ikävä lienee jo helpottunut, nalle kun lähti pari viikkoa sitten postissa takaisin Saksaan. En ole kuullut siitä vielä mitään, mutta toivotaan, että Saksan postilaitos hoitaisi tällä kerralla homman kotiin.

Oma ikäväni Osnabrückiin ei ole vielä täysin helpottanut. Etenkin nyt joulun alla haikailen kovasti joulumarkkinoille ja ensi maanantaina koulun ala-aulassa lauletaan ensimmäiset adventtilaulutkin.

Nyt olen saanut jo jonkinlaisen otteen opiskeluun, mutta alkusyksy meni vain laiskotellessa. Niin upean työvuoden jälkeen oli todellisia motivaatio-ongelmia aloittaa taas opiskelu. Toisaalta ajatus opettajuudesta ja halu opettajaksi vahvistuivat niin paljon tuon vuoden aikana, että haluan nyt vain pian valmistua ja päästä tekemään sitä itse työtä, mutta se ei käykään niin nopeasti, kun opiskelutaidot on ehtineet unohtua välissä.

Muutamat pienet sijaisuudet ovat hieman helpottaneet ikävääni, mutta eiväthän oppilaat ole niitä samoja. Tosin se tosiasia on hyväksyttävä täällä Suomessakin, missä tahansa. Eiväthän ne oppilaat ikuisuutta siellä koulussa vietä, pienen hetken vain, ja sitten jo tulee uusia. Minä ainakin kiinnyn niin helposti, että tuntuu toistaiseksi vaikealta irrottautua tutuista oppilaista.

Hävettää etten ole juurikaan pitänyt yhteyttä työpaikkaani Saksassa. Toivottavasti he eivät ajattele, että olen täysin unohtanut. Tilannehan on päinvastoin, ajattelen heitä joka päivä! Toivottavasti Bruno on välittänyt minulta terveiset koko koululle.

Bruno oli Suomessa loppujen lopuksi melkein viisi kuukautta. Lomailtuaan pääkaupunkiseudulla ja Pohjois-Karjalassa Bruno vieraili kolmessa koulussa. Aluksi Espoossa, sitten muutaman viikon ajan Pudasjärvellä ja lopuksi vielä Helsingin saksalaisessa koulussa. Espooseen palasimme Brunon kanssa vielä päiväksi, kun Opettaja-lehdestä tultiin tekemään nallesta juttua. Juttu ilmestynee vielä tämän syksyn aikana.

Minulle on jäänyt muutamia ajatuksia kytemään viime vuodesta, ja aion palata niihin vielä, todennäköisesti vasta ensi vuonna, mutta eihän siihen ole enää kovin pitkä matka.

Nyt toivotan kaikille rauhaisaa joulunaikaa ja pitäkää peukkuja, että Bruno on selvinnyt hyvin kotiin :)

Moi moi!

Olen samalla todella iloinen ja surullinen siitä, että oppilaat ovat oppineet sanomaan moi moi. Eilen sitä nimittäin sovellettiin ihan tosielämään ja moimoit kaikuivat molemmin puolin. Vilkaisin jo hieman oppilaiden minulle askartelemia vihkosia ja muita ja moimoita oli sielläkin joka puolella.

Nyt se on ohi. Tänään illalla on vielä schools out party yhden kollegan luona, tarkoituksena lähinnä pitää läksiäisbailut rehtorille, joka jää kuun lopussa eläkkeelle. Työkavereita siis näen vielä tänään, mutta oppilaat piti hyvästellä eilen. Yllätin itseni enkä edes itkenyt, vaikka kyynel välillä oli herkässä.

Olin heti koulun alettua opettajanhuoneessa puuhailemassa, kun luokka kerrallaan oppilaat valuivat ala-aulaan hyvästelemään minua. Kaikilla luokilla oli jokin pieni lahja, juliste tai aanelosista koottu kirjanen. Yksi luokka jopa istutti minut tuolille ja jokainen halukas sai vielä sanoa mitä tahtoi ja olin tilanteesta ja kauniista sanoista niin häkeltynyt, etten oikein enää muista mitä oppilaat sanoivat. Mutta se tuntui hyvältä. Saada aitoa palautetta suoraan sydämestä ja tietää, että on ehkä jotain liikuttanut oppilaiden sisällä – ja oppilaat ne vasta minussa!

Olen juuri taas leipomassa pullaa illanviettoa varten, joten aikaa ei ole kertoa enempää eilisestä, mutta loppuun vielä kuvia. Ne ehkä kertovat jotain.


Huomenna lähdemme kävelemään Baltrumin saarelle laskuveden aikaan. Retki kestää koko päivän ja viikonlopun olemme sukuloimassa. Oikein mukavaa loppuviikkoa kaikille, maanantaina taas tavataan!

Viimeistä viedään

Minulla on tällä hetkellä niin paljon mietteitä, sanottavaa ja kuvia, joita ehdin vasta torstaina purkaa koneelle. Huomenna on viimeinen työpäivä. Olen pidätellyt itkua tässä jo pari päivää.

Lapset tekevät kaiken niin vaikeaksi. Yhtäkkiä joku tulee ja ottaa kädestä, halaa, tai nojaa minua vasten kirkonpenkissä. Eikä auta sekään, että jo viikon olen kuullut Ich vermisse dich schon jetzt -mantraa.

Yritän lohduttautua sillä, että ainakin pienimpiä oppilaita todennäköisesti vielä näen, sillä varmasti käyn vierailulla parin vuoden sisällä. En ole koskaan ollut Saksassa Einschulungin aikaan, joten ehkä alkusyksystä 2009, kun yliopistokaan ei vielä ole alkanut, voisin käydä ihmettelemässä, kun uudet ekikset saavat Zuckertütensä.

Jemmassa on hirmuisesti asiaa viimeisiltä päiviltä, joten pysykäähän kuulolla. Jos minusta ei kuulu mitään, olen itkenyt näppäimistölle niin paljon, ettei se enää toimi ;)

Snif.

Eins, zwei, drei, keine Hitzefrei!

Silloin kun viimeksi asuin Saksassa oli tässä osavaltiossa käytössä vielä Hitzefrei, eli hellevapaa. Joku uusi säädös tai lakimuutos määrää, että vanhemmilla pitää olla mahdollisuus laskea sen varaan, että lapset todella ovat koulussa klo 12.45 asti. Siksi lapsia ei voi helteen vuoksi päästää kotiin etuajassa.

Olin juuri kävelemässä opettajanhuoneeseen viimeisen tunnin loppupuolella, kun näin ulkona yhden iltapäiväkerhon työntekijöistä ruiskuttavan letkusta vettä lapsien päälle. Voi sitä riemua! Yksi joukkio taas oli hakemassa vesiautomaatista lisää vettä mukeihinsa.

Kun ehdin kamerani kanssa ulos, oli vuorossa yleistä lotraamista saavissa olevan veden kanssa, mutta tämä leikki pistettiin nopeasti poikki, kun se alkoi mennä hieman yli. Ai että olisi tehnyt mieli itsekin pujahtaa saaviin ennen kuin lähdin pyöräilemään kotiin. Aivan tukalat oltavat! Asteita oli 34-35, ei näitä päiviä kiitos enää!

Avasin tänään television ja sieltä tuli sopivasti uutiset. Jossain toisessa osavaltiossa lapset oli päästetty kotiin jo tuntia ennen, eli lienee osavaltiokohtainen juttu.

Kirppis

Perjantaina iltapäivällä oli koulullamme kirppis. Kahden maissa iltapäivällä alkoi jumppasaliin valua perheitä myyntipöytien ja tavararöykkiöiden kanssa. Kolmelta loppuivat pystytyshommat, kun nelosluokkalaiset esittivät aulassa näytelmänsä. Voi sitä hepulia, minkä esiintyminen ja elävä yleisö saavatkaan aikaiseksi. Kun vain vanhemmat tietäisivät mikä huuto ja raivoaminen tuonkin esityksen takana on, eivät ehkä niin vuolaasti kiittelisi näytelmän ohjannutta opettajaa. Samaa ajatteli koulumme entinen referandariaatti, joka oli myös käymässä. Lapsilla tuntui olevan hyvä itsetunto, kun he itse itsensä taputtivat itsensä esittämään pari laulunumeroa vielä uudestaan. Yleensä kun Zugabe-huudot tulevat yleisön joukosta ;) Muutenkin olivat kuin mitäkin suuren luokan staroja, kun katsomon reunaan oli oikein vedetty punavalkoista teippiä esteeksi.


Aamuisten sateiden ja myrskyisyyden jälkeen päivästä tuli oikein kaunis ja porukkaa riitti. Ulos pystytettiin kahvio ja rehtori ja talonmies kiikuttivat pöytiä ja penkkejä ulos. Mukava oli istuskella ja rupatella työkavereiden kanssa ilman mitään kiirettä! Kakkuvalikoima oli aikamoinen, kun vanhemmat olivat leiponeet, ja tietenkin torstaina tekemämme korvapuustit olivat myöskin kaupan... Eivät tosin kauaa! Torstaina oli huhu jo levinnyt ja viimeistään perjantaina kaikki jo tiesivät, että niitä pullia saa kirpputorin yhteydestä. Yhdenkin torstaisen leipurin äiti tuli kertomaan, kuinka tämän leipurin pikkusisko, joka käy samaa koulua, oli jo hyvissä ajoin ilmoittanut, että haluaa ensin käydä ostamassa pullan ennen kuin menee kiertämään kirpputoria :)


Meinasi ihan itku tulla kun ajattelin, kuinka vähän aikaa enää on jäljellä. Minulle jää niin paljon hyviä muistoja ja olen saanut tutustua ihaniin lapsiin, joista muutaman mielelläni sulkisin lasipurkkiin ja ottaisin Suomeen mukaan. Mitähän mahtaisivat vanhemmat tuumata tähän ideaan? Yksikin lapsi tuli perjantaina välitunnilla sanomaan minulle, että hakee synttärinyytin ja minä jäin kiltisti opettajanhuoneen eteen odottamaan. Salamana hän jo juoksi takaisin kakkoskerroksesta. Olinkin häntä jo torstaina varsinaisena päivänä onnitellut, ja nyt sain hänen luokkakavereidensa ja luokanopettajansa tapaan perinteisen synttärinyytin. Kyllähän Suomessakin usein karkkia jaetaan (paitsi minä jonka heinäkuinen syntymäpäivä ei koskaan osu lukuvuoden aikaan), mutta täällä lapsilla (tai luulisin että pikemminkin vanhemmilla) on tapana kääriä karkkeja yms. paperiliinan sisään ja sitoa pakettinarulla. Omasta nyytistäni paljastui mm. hampurilaiskarkki, tikkari ja purkka, jonka mukana oli tatuointi. Kylläpä tulin hyvälle mielelle tuosta muistamisesta!


Kirpputoriltakaan en tyhjin käsin lähtenyt. Paikka oli todella vaarallinen, sillä moni halusi päästä eroon minulle tulevaisuudessa saksan opetuksessa hyvin hyödyllisestä tavarasta, lähinnä peleistä ja kirjoista. Tilaa ei ole matkatavaroissa enää lainkaan, mutta ostin silti kaksi peliä. Pääsin sitä paitsi kahdella eurolla eroon yksistä kengistäni, joita en ole käyttänyt neljän vuoden aikana kuin viidesti, enkä niitä halua enää Suomeen nurkkiin lojumaan. Pelit olivat hyvin pienikokoiset, ja voiko sitä paitsi nelosluokkalaisen pojan myyntipuheita vastustaa? Poika ensin teititellen kysyi minulta, enkö ostaisi lapselleni jotain hänen myymistään satukaseteista... Häkellyin hieman ja kyselin että mille lapselle ja poika ihmetteli että eikö minulla ole lasta. Apua, pitäisikö olla tai olenko joskus antanut niin ymmärtää? :D Pyysin häntä kuitenkin suosittelemaan parista hauskasta peliviuhkasta sellaista, jonka avulla suomalaislapset voisivat oppia saksaa. Kaupat syntyivät ja voi sitä huolellisuutta, jolla poika laski vaihtorahat antamalleni kahden euron kolikolle. Mahtava tilaisuus lapsille oppia rahankäyttöä ja laskea hieman matikkaa.

En tiedä, miten tätä oikeasti pelataan, mutta vaikutti erittäin hyödylliseltä. Korteissa on siis ylhäällä jokin esine ja alla sitä kuvaavia adjektiiveja tai yllä adjektiiveja ja alla esineitä, jotka ovat sellaisia. Näillä voi tehdä vaikka mitä!

Nenne eine Farbe. Nimeä jokin väri. Kyllä saksaa opiskelevan suomalaislapsen tähänkin pitäisi jossain vaiheessa kyetä vastaamaan :)

Pian on lähdettävä varaamaan paikkoja futiskatsomosta. Illasta tulee todella jännittävä. Toivon mukaan voin huomenna jakaa kanssanne Osnabrückin kaduilla aistittavaa juhlahumua ja saksalaisten juhlaa. Finaalipaikan varmistuttuakin oli koko kaupunki yhtä juhlaa, ilotulitukset ja kaikki. Olisihan se hienoa olla ihan aitiopaikalla, kun jotain tällaista tapahtuu. Viime vuonnakin olin juuri väärässä paikassa kun Helsingissä järjestettiin euroviisut. Ja kun tämä jalkapallo nyt vielä tuntuu olevan saksalaisille kaikki kaikessa!

Ensimmäiset hyvästit

Jotkut lapsista olivat ehtineet luulla, että minäkin olisin lähdössä, mutta täällä ollaan vielä nelisen viikkoa! Herra Hirvi nimittäin jätti hyvästit jo kaksi viikkoa sitten ja matkaseuraksi lähti matkusteleva karhuherra Bruno. Tämä olikin lapsille iso tapahtuma – ja haikea. Herra Hirveä hellittiin ja Brunokin sai suukkoja ja rutistuksia. Osa lapsista ei enää ole kyseisessä koulussa, kun Bruno syksyllä palaa Suomen kiertueeltaan. Vannoin lapsille kuitenkin, että Brunon Suomen kuukaudet tulevat olemaan ikimuistoiset ja kerroin, mitä kaikkea Brunon pään menoksi on tiedossa ja kyselin lapsilta, mitä he haluaisivat Brunon tekevän. Suomea pitäisi ainakin oppia ja sekös on helppoa kun kyseessä on pehmolelu ;) Järvenrannassa Brunon tulee myös käydä ja nähdä pääkaupunki Helsinki. Harmi, etten tuolloin kirjoittanut asioita muistiin, osa ehdotuksista oli taas päättömiä, samaa sarjaa kuin "onko Suomessa vessoja?".

Ennen hyvästejä siskoni tulivat vieraileviksi tähdiksi Suomi-tunnille. Mukaan tulivat poikkeuksellisesti myös neloset torstain ryhmästä ja mikä ilo olikaan seurata heidän touhujaan! Kun jaoimme kolmosia ryhmiin, jätin siskoni taakse nelosten kanssa ja käskin heidän tehdä tuttavuutta ja nelosten näyttää, mitä jo osaavat. Ja kun ne oli näytetty, oppilaat halusivat oppia lisää! He tulivat pari kertaa kysymään mitä on suomeksi was ist das? eli mikä tämä on, ja sen avulla kyselivät siskoiltani sitten kaikki mahdolliset esineet ja kuvat luokasta.

Tässä pääsette nauttimaan huudostani ja sekaisin menevistä fertigeistä ja bereiteista sekä rechtzeitigeista ja gleichzeitigeista. ;)

Lopuksi vielä koko ryhmän kanssa leikimme syksyllä Bonnissa oppimaani tervehdysleikkiä, suomalaisena versiona tietenkin. Oppilaat vaikuttivat tyytyväisiltä vierailuun, etenkin neloset. Kolmosten kanssa touhu on aina ollut mitä sattuu, mutta ainakin he malttoivat esitellä itsensä suomeksi ja kysyä siskoiltani keitä he ovat.

Tässä Suomi-kerhossa olleita lapsia, kolmosista puuttui jopa viitisen lasta.

Sen jälkeen, kun iltapäiväkerhotoiminnan lapset olivat syöneet lounaansa, keräännyimme kaikki koulun aulaan heittämään hyvästejä Herra Hirvelle ja Brunolle. Kerrottuani hieman Brunon tulevista kuukausista oli aika sanoa heipat, ja sekä Herra Hirvi että Bruno kävivät henkilökohtaisesti moikkaamassa kaikki oppilaat.

Tyttöjä mietitytti mitä kaikkea Bruno tuleekaan Suomessa näkemään ja kokemaan.

Nyt olen enää vain minä ja minunkin pitää sanoa hyvästit jo aivan liian pian! Enää 12 koulupäivää... Sinä aikana saan varmasti vielä useasti vastata lasten kysymyksiin koskien Brunon ja Herra Hirven vointia :)

Sähköpallona luokses pompin vaan

En kelvannut tänään lasten leikkeihin.

Kysyivät kyllä ensin haluaisinko leikkiä Pokemonia ja tietenkin tiedustelin, että miten sitä oikein leikitään ja pitäisikö muitakin lapsia hakea. Kuulemma sujuu hyvin kaksin tai kolmisinkin.

Sitten kysyttiin, että mikä hahmo haluaisin olla. En tunne hahmoja. Pojat ehdottivat sähköpalloa, Elektroball. Se kuulemma osaa tappaa itsensä.

Kysyin miten sitä sähköpalloa sitten pitäisi leikkiä. Pojat tuumasivat leikin onnistuvan paremmin kahdestaan ja siirtyivät puiden katveeseen ja minä jäin yksin puupöllin päälle istuskelemaan.

Mistä saisin hieman mielikuvitusta tällaisiin hetkiin?

Hormonit hyrräävät

Niin, kevät ei tosiaan tule yksin.

Olin taas tänään Schulkindergartenissa. Luettuani lapsille Kuinkas sitten kävikään? oli vapaata leikkimistä. Vaikka lapset eivät ensin millään halunneet keskittyä kirjaan, pyydettiin tarinan loputtua uusintakierrosta, joka varmaankin otetaan ensi viikolla. Jokainen sai myös Muumi-kuviokeksin.

Kolme poikaa leikki muovailuvahalla. Ensin opettajalle tarjottiin kiltisti muun muassa suklaapitsaa ja muita herkkuja. Sukupuolisuus tuntui kuitenkin kiinnostavan lapsia pidemmän päälle enemmän, joten muovailuvahasta alkoi valmistua pippeleitä. Näitä pippeleitä sitten sovitettiin oikealle paikalleen ja kuka kävi omalla vahapippelillään kenenkin peppua hinkkaamassa ja kyselemässä, että "tehdäänkö seksiä?". Hohhoijaa.

Jos kyseessä ei olisi 6-7-vuotiaat lapset, olisin saattanut tokaista, että eivätköhän nuo muovailut nyt ole hieman epärealistisen isoja, mutta koin kuitenkin parhaaksi olla liikoja välittämättä. Kyllähän nuo jutut jossain vaiheessa alkavat kiinnostaa, mutta välillä tuntui että poikien jutut menivät yli.

Penikset paisuivat koko ajan ja yksi poika jo hoki kuinka aikoo tehdä ennätyksen maailman suurimmalla peniksellä. Toinen hehkutti kuinka tekee omasta muovailupeniksestään tulivuoren. Juu, niinhän sitä purkautumistakin tapahtuu... Tunnin näpertelyn jälkeen pojat kiltisti esittelivät meille opettajille taideteoksensa tulivuorina. Ehkä pippelijutut kuitenkin alkoivat jo kyllästyttää.

Kuvia pippeleistä ei nyt valitettavasti ole tarjolla, pojat olisivat vain innostuneet lisää, mutta voitte nyt sitten ihan itse kuvitella... Kuvamateriaalina sen sijaan lukutuokio.

Vain yhden kortin tähden

Varsinainen englanninopettaja on nyt palannut, mutta olen pitänyt tunnit tähän asti lukuun ottamatta torstain viimeistä tuntia, jolloin pidän suomea. Järjestely on oikeastaan hyvä, sillä varsinaisella opettajallahan ei ole hajuakaan siitä, mitä olemme reilun kuukauden aikana tehneet. Myöskin hän käyttää materiaalia vasta ensimmäistä kertaa, eli olemme sinänsä ihan yhtä pihalla. Varmaankin viimeistään ensi viikon jälkeen vaihdamme rooleja, kun hän on saanut nähdä missä tällä hetkellä mennään. Nyt minulla on myös mahdollista saada asiantuntijalta palautetta tunneistani!

Ensimmäinen tunti tiistaina jäi todella tyngäksi, sillä oppilailla oli parin tunnin matikan koe. Kyseisen kokeen ilmeisesti tekevät kaikki Alasaksin osavaltion kolmasluokkalaiset. Tuo koe hieman venähti ja lapset olivat jälkikäteen tietenkin aivan poikki. Kun vihdoin päästiin kaikki luokkaan, tuli vain lisää esteitä.

Kolmella pojalla oli sanaharkkaa, ja kuka kellekin opettajalle tuli asiasta avautumaan. Kyse oli kortista. Ajattelin oitis, että kyseessä on joku Pokemon-kortti tai vastaava. Poika A oli antanut kortin poika B:lle. Poika B ei kuitenkaan halunnut korttia. Poika B sanoi, että poika A oli laittanut kortin kuitenkin hänen reppuunsa, ja tämän poika A kielsi. Poika C oli närkästyksissään, koska hän väitti kortin kuuluvan itselleen, sillä poika B oli lahjoittanut sen hänelle eteenpäin. Poika A taas väitti, ettei poika B ollut kieltäytynyt kortin vastaanottamisesta. Kun opettaja diplomaattisesti yritti selvittää tilannetta, jaksoi poika C koko ajan pitää puoliaan.

Ja tämä kaikki yhden käyntikortin vuoksi! Kyseessä oli pieni värikäs Getränke Schröderin käyntikortti, jossa oli kääntöpuolella kyseisen juomakaupan aukioloajat ja puhelinnumero. Noita kortteja saa kyseisestä liikkeestä ilmeisesti ihan vapaasti ottaa, eli mistään kovin erikoisesta ja arvokkaasta kortista ei todellakaan ollut kysymys.

Mutta tällaiset asiat kuuluvat kouluarkeen ja on joustettava. Naurussa oli hieman pitelemistä, vaikka minun olisi kuulunut olla todella asiallisesti. Väistämättä kuitenkin hymyilin, kun koko luokka remahti nauruun kun selvisi, että kortti tosiaankin oli vain Getränke Schröderin kortti.

Trafiikkia

Opettajaksi haikailevien ei kannata kuvitellakaan, että mikään asia koskaan menisi jotenkin mukavan tasapainoisesti eikä niitä voitokkaan ihania päiviäkään ole liiaksi. Seisoin tänään keskellä pahinta välituntiliikennettä ja tuntuu, että pyörähdin aina ympäri kun kakaralauma laukkasi tuulispäänä ohi. Osumiakin tuli, mutta ihme kyllä suuremmilta vahingoilta vältyttiin. Joka päivä löytyy kuitenkin joku, jolle haetaan opettajanhuoneesta kylmäpussia. Toisaalta nämä ovat asioita, jotka tekevät työstä ja työpaikastani todella kiinnostavia. Koulussa sattuu ja tapahtuu, en voisi kuvitellakaan olevani konttorirotta, jonka työssä sattuu ja tapahtuu eniten firman pikkujouluissa.

Tässä liikenneruuhkassa seisoin, koska Schulkindergartenin lasten oli pakko käydä tuulettumassa. Suoraan sanottuna mistään ei tullut mitään. Pyörittelimme silmiämme vuorotellen opettajan kanssa. Hän on välillä ihan neuvoton, eikä lapset todellakaan ole niin kypsiä, että voisivat aloittaa koulun syksyllä. Heidän kodeissaankaan ei tunnuta piitattavan mistään ja tuo hälläväliä-kasvatus ikävä kyllä näkyy erittäin hyvin näistä lapsista.

Lapset korjasivat aamupalatarpeitaan pois. Kärryyn kerätään likaiset muoviastiat. Yksi hunsvotti päätti kipata lautaseltaan leivänmurut toisen pojan paidan alle. Mitä hittoa? Nämä tilanteet eivät todellakaan usein ole mitenkään ennakoitavissa eikä niitä aina edes tee se joka olisi siihen todennäköisin.

Opettaja oli tuonut kotoa hienoja munia näytille ja valmistellut opetusta huolella, ja oli tietenkin pettynyt, kun kukaan ei ollut mistään kiinnostunut ja hauraita muniakin käsiteltiin miten sattuu. Kolme lasta keikkui ringissä tuolillaan minkä ehti ja kaksi möngersi lattialla tuolin eri väleihin ahtautuen... Jopa kolme lasta raahattiin muihin luokkiin tekemään toisia tehtäviä ja lopulta koko sakki paimennettiin ulos. Liika energia ei tuntunut siltikään purkautuvan. Yhdet silmälasitkin menivät rikki. Hammaspesun aikana lasit rikkonut tyttö vain tiuski silmälasinsa menettäneelle tytölle, että onkse niin vaikeeta mennä optikolle hakeen uudet. Huhhuh. Aika koppava nuori neiti!

Loppuajasta leikeltiin ja liimailtiin lintujen ja niiden munien kuvia ja tämänkin askartelun aikana joku ehti rypistellä toisen leikkaamat kuvat ja kaksi riiteli luokan takana siitä, miten sakset laitettaisiin telineeseen. Meno oli sen näköistä etten aluksi tiennyt uskallanko puuttua, sillä omaan silmään olisi voinut saada mukavan osuman saksenterästä...

Tällä hetkellä tuntuu myös olevan muotia ollako jonkun kaveri vai ei. Hillittömät klaanit ja säännöt siitä kuka saa kaveerata ja kenen kanssa. Tiedän, että nämä kuviot ovat väliaikaisia ja parhaat kaverit vaihtuvat viikottain, mutta silti lapset ovat julmia ja ne syyt, miksi joku yhtäkkiä jätetään ulkopuolelle... Ja yleensä kyllä onneksi otetaan taas myöhemmin mukaan.

Eivät isot koululaiset sen paremmin osanneet käyttäytyä, kamala hulabaloo oli myös Suomi-kerhossa. Ihan kyyneleitä vuodatettiin, ne tosin siksi, että kaksi lasta joutuikin äidinkielen tukiopetukseen. Erityisopettaja tuli kuitenkin saattamaan heidät takaisin luokkaan, hänen sydämensä ei kestänyt lasten surua! Ihana kollega. Toivottavasti lapset kuitenkin jossain vaiheessa saavat tarvittavan tukiopetuksensa. On mielestäni väärin, että valinnaisten aikana heikkoja lapsia otetaan erikoissyyniin, sillä juuri niissä valinnaisaineissa he saattavat päästä tekemään jotain, missä kokevat onnistuvansa.

Harmi, että jotkut tampiot sitten kuitenkin pilaavat näiltä innokkailta oppilailta mahdollisuuden oppia. Tänään heitin ensimmäisen kerran oppilaan ulos luokasta. Kolmen viivan jälkeen. Olen alkanut kirjoittaa oppilaiden nimiä taululle sitä mukaa kun he häiriköivät. Se on oikeastaan hyvä tapa, sillä aina on joku, joka niitä rupeaa lukemaan ääneen, jolloin asianomaiset yhtäkkiä havahtuvat paljon paremmin kuin jos yritän itse heihin saada kontaktia. Seuraavasta häiriöstä tulee viiva ja kolmesta viivasta ulos. Harmittaa, mutta en minä niitä häiriköitä rupea siellä luokassakaan katsomaan.

Uskomattominta on se, että yritämme tehdä jotakin tehtävää, tänään opettelimme värejä ja lapset värittivät palluroita paperillaan. Sitten se keskeytyy kun häly kasvaa. Tämä yksi oppilas sitten vaeltelee ja tulee luokseni kysymään, että mikä väri on tämä ja tuo pallukka. Niinpä, pääsisimme siihen kohtaan ihan justiinsa, jos herra ei hölöttäisi ja vaeltelisi ympäriinsä.

Vessaliikennettäkin oli enemmän kuin aiemmin. Jollain ehkä oli oikeasti hätä, toinen halusi varmaankin mennä juttelemaan ulosheitetyn pojan kanssa, kolmas muuten vain halusi lusmuta. Mutta ainakin opimme samalla jotain, sillä vessaan ei päässyt ennen kuin oli saanut kyllä-vastauksen kysymykseen Voinko mennä vessaan?. Enkä päästänyt ketään samanaikaisesti.

Saimme 45 minuutin aikana tehtyä edellisviikolla aloitetun värimonisteen loppuun. Kiesus. Kymmenen ensimmäistä minuuttia meni siihen, että kaikilla oli kyseinen moniste nassun edessä. Ja kymmenenkin minuutin jälkeen oli vielä joku tohelo, jonka piti lähteä hakemaan paperia toisesta luokasta tai käytävälle jätetystä repusta. No, jotkut fiksut ja itsensä tuntevat lapset tajusivatkin antaa kansionsa/monisteensa minulle. Nimikyltitkin ovat hävinneet kaikilta paitsi niiltä, joiden kyltti on minun lukitussa kaapissani opettajanhuoneessa.

Ryhmässä on muutama todella innokas oppija ja harmittaa heidän puolestaan, että tunnit ovat aina yhtä kaaosta enkä minä oikein osaa tehdä asialle mitään. Tänäänkin vain ärsytti niin paljon että teki vain mieli lösähtää tuolille ja laittaa silmät kiinni.

Pitäisi varmaankin kohta tarttua kiinni siihen kirjaan, jonka ostin pääsiäislomaa edeltäneen luennon yhteydessä.

Väripilkkuja

Viime viikko oli aika kamala kaikin puolin. Kaiken maailman sotkuja selvitettävänä eikä paketti ole vieläkään tullut. Töissä ei onneksi mitään katastrofaalista tapahtunut, mutta pahoitin kyllä mieleni muutaman nelosluokkalaisen käyttäytymisestä. Tästä kiusaamisaiheesta myöhemmin. Nyt haluan piristysmielessä laittaa vain kuvia koulun värikkäästä arjesta.
















Löytötavaroita on kasakaupalla. Hain englannintunnillekin tarvitsemani sateenvarjo tuosta kokoelmasta. Oikealla taas toisen ekaluokan jumppavaatekassit.
















Tytöt levittävät toisella pitkällä välitunnilla auki kirjepaperikansionsa, Diddl-hiirtä tietenkin. Pojat vaihtelevat Pokemon-kortteja. Välitunnilla luokka-asteet sekottuvat sujuvasti.

Oikealla ihana ekaluokkalainen. Olin lähdössä pyörällä kotiin, kun tämä suloinen tyttö sanoi good bye ja animals. Siinä sitten hetken aikaa muistelimme, mitä ovat englanniksi ne eläimet, joita pikkukoululaisen repusta löytyi. Hän esitteli minulle myös hienon systeeminsä. Muovimukissa oli vettä, jonka hän halusi lämpimämmäksi. Näppärästi takki roikkumaan repun vyöstä ja muki huppuun. Kehuin jo, että jos hän jatka yhtä kekseliäitä väkerryksiä, voi hän joskus voittaa Nobelin palkinnon. No, kotona fyysikkoni pudotti minut maan pinnalle ja sanoi, että huppu vain eristää juomaa ja se pysyy kylmänä eikä suinkaan lämmitä juomaa, vaikka kuinka lämmin olisikin. Blondi minä!

Joskus voisin käydä kuvaamassa ulkovälituntia. On mukavaa seurata lapsien touhuja oppituntien ulkopuolella. Heistä saattaa oppia jotain uutta ja tärkeää.

Lunta!

Tuntuu olevan oikeaa vuoristorataa tämä apulaisopen homma! Eilen otti pannuun enemmän kuin koskaan (liioitellusti) ja tänään koko päivä oli hymyä, eikä vähäpätöisin syy siihen suinkaan ollut LUMI! En nähnyt edes meidän kattoikkunasta ulos aamulla! Töihin pyöräilin lumipyryssä ja melkein kastuinkin, mutta oli todella hyvä fiilis ja matka taittui itse asiassa nopeammin kuin normaalisti.

Koulun pihalla lapset peuhasivat siinä vähässä lumessa ja meinasi kameranikin saada lumipallosta osuman, takkiini osuivat... Maaliskuun alkuun saimme odottaa niitä ensimmäisiä (ja ehkä myös samalla viimeisiä) hiutaleita.

















Kylläpä tuntui hölmöltä mennä pääsiäispupun kanssa maalailemaan munia heti ensimmäisellä tunnilla, mutta löysimme hyviä yhteyksiä. Easter Bunny oli nimittäin valkoinen, lumi oli valkoista ja lisäksi lapset löysivät heti paljon valkoista vaatteistaan. Värejä oli muutenkin tarkoitus opetella munia värittäessä, mutta se jäi. Värien opettelu myöhemmin tullee olemaan kuitenkin helppoa ja mielekästä, jos lapset valkoisenkin omaksuivat sekunnissa ja haluavat tulevaisuudessa yhtä innokkaasti esitellä vaatteitaan.


















Omasta kamerastani loppui akku kahden lumisotakuvan jälkeen, mutta kollegani kipitti paikalle koulun kameran. Sen verran hienoja munat mielestäni olivat, että pitihän niistä kuva saada!

Englannin pienryhmän kanssa leikimme arkkitehtejä ja sisustussuunnittelijoita. Piirsin liitutaululle kolmikerroksisen talon sekä ullakon ja kellarin. Yhdessä sitten päätimme, mikä huone olisi missäkin. Tämän jälkeen parit saivat valkoisen aanelosen ja iskin pöytään läjän huonekaluliikkeiden yms. katalogeja ja mainoksia. Oppilaat valmisivat hienon keittiön ja ruokailutilan, lastenhuoneen, työhuoneen sekä olohuoneen ja esittelivät ne muille oppilaille. Tehtävä tuntui mielekkäältä kaikille.

Toisen tunnin piti jälleen harjoittelija, ja hiljaisuuden saamisessa kesti kahdeksan minuuttia! Todella lapsellista porukkaa! Osa jo yhdelle pellelle sanoo että ole nyt hiljaa, mutta liian moni myös myötäilee ja rupeaa hihittelemään mukana. Kun vihdoin päästään työskentelemään, luokka kyllä osallistuukin ja viittaajat yrittävät venyttäytyä todella pitkiksi ja huitovat käsiään saadakseen vastausvuoron... Kuvien avulla kerrottua tarinaa he kuuntelivat hipihiljaa ja myös ymmärsivät tarinan sisällön, viimeistään toisen kuuntelukerran jälkeen.

Aion purkaa hyvää mieltäni jazztanssitunnilla sekä erään psykologin luennolla Das Geheimnis der ersten neun Monate, eli ensimmäisten yhdeksän kuukauden salaisuus. Pitää varmaankin pullistaa hieman mahaa jos vaikuttaa siltä että olen paikalla ainoa joka on kiinnostunut aiheesta alansa sekä tulevaisuuden kannalta.

Yhteiset säännöt hukassa

Lapsilta on varmasti kielletty kännykänkäyttö tunnilla ja kyllä se silloin opettajiltakin pitäisi olla kiellettyä.

Lähdin tänään töihin ihan vain sitä viimeistä tuntia varten, englantia kolmosluokalla oikean enkunopen kanssa. Menen luokkaan taka-alalle istumaan ja ajattelin tehdä istumajärjestystä ja opetella lasten nimiä. Luokka on minulle uusi.

Yhtäkkiä pölläähtääkin sisään Herra Uusi Kollega. Anteeksi mitä? Siinä hetken kummastellaan toistemme läsnäoloa. Kuultuaan että opetusohjelmassa oikeasti olisi englantia, rupeaa hän kamalalla kielitaidollaan kyselemään lapsilta What´s your name ja Where old are you? Huoh! Sitten kyseltiin puhelinnumeroita. Jonkun aikaa lapsilla jaksoi olla hauskaa, mutta sitten he jo sanoivat, että ovat oikeasti Circus Islandilla tällä hetkellä ja että jatketaanko siitä eteenpäin.

Herra Uuden Kollegan oli tarkoitus opettaa jotain vesijuttua, mutta minä taas sanoin, että taisin tulla sitten ihan turhaan töihin. Sain luvan hakea kuvakortteja opettajanhuoneesta ja lopputuntui opiskeltiin kuin opiskeltiinkin englantia.

Circus Islandilla siis on tietenkin sirkus ja sen myötä on opeteltu eläimiä. Edellisillä saarilla tutuksi on tullut ruokasanasto. Hain ne laminoidut ruokakortit ja jaoin ne lapsille. Sitä ennen kerrattiin mitä kaikkia eläimiä siellä sirkuksessa voisi olla ja sitten pohdittiin, että pitäähän ne ruokkiakin. Leikki sujui ihan ok. Todella vaikeaa noille vielä on omaksua niinkin simppeliä ilmaisua kuin I need... Kuinka sen voi unohtaa kun se on toistettu jo 16 kertaa ennen omaa vuoroa :)

Ja mitä minä kuulen siitä vierestä! Kännykän näppäinääniä, saapuvia viestejä... Lapsetkin ihmettelivät ja Herra Uusi Kollega vain että ai mitä, ei täällä mitään kuulu ja näpyttelee puhelintaan opettajanpöydän alla. Yritä siinä sitten tehdä töitä joku ääliö häiritsee vieressä ja ääliö on vieläpä opettaja, jonka luulisi olevan aikuinen ihminen!

Kyllä ottaa aivoon, etten tullut siinä tiuskaisseeksi, että puhelin pois oppitunnilla... Olisi voinut koko ukko häipyä. Todella raivostuttavaa! Tunnin jälkeen hän puhui opettajanhuoneessa yksityispuhelua koulun laskuun! Siis se raha, joka hänen puheluihinsa menee, voitaisiin mieluummin sijoittaa niihin hankintoihin, joita minä olen joutunut tekemään Suomen kielen ja kulttuurin opetusta varten.

En nyt oikein tiedä pitäisikö olla kantelupukki ja kertoa jollekin hänen käytöksestään. Jos olisin itse huomauttanut asiasta kesken tunnin, en tiedä mikä reaktio siitä olisi tullut ja minkälaiset välimme olisivat jälkikäteen. Olen niin herkkä, että jos tyyppi olisi yhtään kovemmin sanonut takaisin, olisin voinut ruveta itkemäänkin.

Herra Uusi Kollega, kasva aikuiseksi! Oppilaatkin jo osoittivat, ettei pelleily aina ole hauskaa.

AAAAAARGH!!!

Tuota miestä en kyllä haluaisi kutsua Suomi-iltaan, mutta olisi sekin tyhmää sanoa, että sori, sulla ei ole tähän tilaisuuteen asiaa.


Kuva: kiukkuinen ope

Rouva Sitruuna

Jes, sain tänään ensimmäisen lempinimeni! Siis olisinhan ihan tylsä maikka, jos oppilailla ei olisi minulle jotain raflaavaa lempinimeä. Frau Zitrone myös oikeasti äänteiltään on lähellä sitä kuinka saksalaiset lausuvat sukunimeni, joten ihan ovela.

Sanoin niille lapsille että sopii hyvin, gleich werde ich nämlich sehr sauer. Eli kohta nimittäin suutun teille. Saksan sauer tarkoittaa sekä vihaista että hapanta.

Annoin siis saksan tukiopetusta neljälle oppilaalle, joista kukin ihan mahdoton tapaus.

Ensimmäinen on se jolla on se koira ja jonka suloisista pennuista hän minulle kertoi. Nyt sain tutustua hänen toiseen puoleensa! Ihme sexy, sexy, sexy -toistoja ja hui, nyt mua pelottaa ja ei kiinnosta paskan vertaa aina kun korotin ääntäni. Tuli mieleen kasiluokkalainen! Siirsin pojan muista erilleen, mutta ei hänen työskentelystään silti meinannut tulla mitään.

Toinen on taitava lukemaan, mutta kirjoittaminen ja saksan kieli ylipäänsä ei oikein ole hallussa. Tehtävänä siis oli kokonaisilla lauseilla vastata kysymyksiin. Wie viele Junge bekommt eine Fücshin? 3-5. Ja vihkoon olisi siis pitänyt kirjoittaa Eine Füchsin bekommt 3-5 Junge. Käytiin taululla hitaasti ja mielestäni varmasti läpi mistä erottaa onko lause kysymys vai vastaus. Poika kirjoitti jokaisen vastauksen perään siltikin kysymysmerkin eikä muutenkaan syntaksi oikein ollut hallussa, oikeinkirjoituksessakin ongelmia. Ein fell ein Fuchs ist oransche und weiß.

Kolmas suttasi vihkoonsa kaiken maailman mammamia- ja Alvar ist blöd -hokemia. Ja sitten pliis pliis, älä näytä tätä opelle, lupaan nyt olla kiltisti. Hän sai kaksi lausetta aikaiseksi kun seisoin vieressä ja ohjasin. Millä sanalla aloitat lauseen? Der Dachs. Hyvä. Mitä se mäyrä tekee? Schläft. Hyvä. Missä se nukkuu? Im Dachsbau. Hyvä. Ja nyt kirjoitat sen lauseen.

Neljäs sai aikaan viisi lausetta. Hän oli joukon rauhallisin, yllättäen tyttö... Oikeinkirjoituksen korjaamiseen kuitenkin menee kaksinkertainen aika siihen nähden kuinka kauan hän lauseita kirjoitti. Der Fuks ged abendz jagen. Eli Der Fuchs geht abends jagen. Kysymykset lapsilla oli monisteella ja sanoinkin aluksi, että siinä heille on hyvä oikeinkirjoitusmalli... Tyttö osasi kyllä korjata virheensä kun kysyin häneltä miten hän on kirjoittanut – f-r-i-s-t – ja mitä tekstissä lukee – f-r-i-s-s-t. Osasi sitten sanat tavattuaan omatoimisesti lisätä puuttuvan ässän.

Kuinka heidän oma opettajansa jaksaa luokkaansa? Lapsia on 26! Osa heistä toki on varsin mukavia ja helppohoitoisia tapauksia, mutta nämä sankarit pitää laskea jopa kahden käden sormilla...

Toivottavasti minun ei tarvitsisi joka päivä olla hapan sitruuna :)

Kuvan lähde

Mä kohta revin ne kakarat riekaleiksi

Nyt en kyllä tällä hetkellä yhtään ihmettele, miksi joku opettaja joskus sanoo tai huutaa lapselle, ettei koskaan enää halua nähdä tätä tms. Siis että mua otti tänään ne pennut aivoon! Miksi helvetissä parin raivostuttavan rasavillin pitää pilata tunnit sekä opettajalta että muilta oppilailta.

Koko ajan nää jätkät rönyää siinä liitutaululla ja suttaa jotain eikä niitä saa kovemmillakaan otteilla siirrettyä paikalleen. Hirveä kaakatus käy jatkuvasti, vaikka olen antanut vain yhdelle lapselle puheenvuoron. Kamala vikinä ja ruikutus koko ajan joka asiasta, vaikka olen selittänyt sata kertaa, että sen Marianne-karkin saavat tänään vain ne oppilaat, jotka eivät viime viikolla olleet paikalla.

Siis koko tunti meni joihinkin hiivatin nimikylttien askarteluun. Yksi pyllistelee taulun edessä ja värittää paperille taululiiduille. Toinen istuu toimettomana kun ei voi kysyä naapurilta kynää lainaan ja yksi taas vaeltelee ympäriinsä ja nimikyltti lojuu rutussa lattialla.

Jouduin pari kertaa oikein kunnolla karjaisemaan, jolloin puolet lapsista pitelevät kauhuissaan korviaan. Sääli heitä kohtaan, jotka käyttäytyvät. En haluaisi heille huutaa ja he taas oikeasti haluaisivat osallistua ja oppia, mutta eivät sitä muiden sirkustelulta voi...

Tunnin jälkeen näin vielä toisen kolmosluokan opettajan ja huokaisin hänelle asiasta. Sovimme, että ensi viikolla huonosti käyttäytyvät oppilaat saavat sinne mennä luokanopettajansa luokse ja tekevät siellä jotain ylimääräisiä kirjoitustehtäviä. Pitää vielä sopia toisen luokanopettajan kanssa, mitä hänen luokkansa huligaaneille tehdään. Ryhmä on toki iso, 17 oppilasta, mutta silti kuvittelin sen olevan ihan passeli, pienempi kuin normaali luokka ja ajattelin ehkä, että lapset todella ovat motivoituneesti valinneet sen... Toiveajattelua.

Olen ihan lirissä, kellään hyviä vinkkiä kurinpitoon ilman että tarvii hakata luokan kellopeliä hajalle ja huutaa ääntänsä pihalle? Välillä myös vain istun hiljaa ja surullisen näköisenä odottaen hiljaisuutta. Millä ilveellä saan ne penskat ymmärtämään, että meikäläinen määrää marssitahdin ja luvassa olisi myös kaikenlaista puhumista ja leikkimistä, jos muksut vain käyttäytyisivät kunnolla ja kuuntelisivat ohjeita...

Nyt ottaa opea todella paljon pannuun!

Hyvästit Eurooppa-kerholle

Olen oikeastaan vain aika helpottunut, että Eurooppa-kerho on nyt päättynyt. Koko juttu oli pieni floppi, kun moni juttu meni uusiksi eikä itselläni aina riittänyt motivaatiota suunnitella kaikkea uusiksi. Ihan hyvin lapset kuitenkin tuntuivat viihtyvän, viimeinen kerta vietettiin sekä naurun että itkun parissa.

Oppilaat olivat viime viikolla vieneet kotiin kirjeen, jossa pyysin oppilaita mahdollisuuksien mukaan tuomaan jotain syötävää omasta kotimaastaan. Yllätyksekseni joillain lapsilla todella olikin jotain mukana, olin itse varautunut Väinämöisen palttoonapeilla ja Sisu-pastilleilla, mutta ei niistä niin kovin välitettykään kun tarjolla oli myös mm. sitruunakakkua!



Ennen kuin aloimme maistella eri maiden herkkuja oli vuorossa hieman tanssia. Aluksi veivasimme kolme minuutti La Macarenaa ja kaikki ketkuttivat hyvin mukana, ongelmia tuotti enemmän paritanssit... Seuraavaksi oli nimittäin vuorossa Lintu lensi oksalle. Olin kirjoittanut sanat taululle ja laulaa lurautimme sen pari kertaa ennen varsinaista tanssia. Siinähän sitten onkin pulma kuka kenen kanssa voi tanssia, kun oli pojissa sekä sellaisia, jotka eivät missään nimessä halua tanssia pojan kanssa ja niitä jotka eivät taas tytön kanssa. Yksikin poika juoksi minua karkuun, mutta tanssin jälkeen kertoi että se johtui kokoerosta. Niin, minä kyykin aika paljon käsikynkkää varten, vaikken itsekään siis mikään erityisen pitkä ole.

Yksi poika sitten vain jätti ottamatta parinsa ja yksi tyttö jäi yksin seisomaan. Yritin komentaa Felixiä pois pöydän alta ja sanoin, että noin epäkohteliaasta käytöksestä ei kohta heru laisinkaan herkkuja.

Siellähän hän sitten kökötti melkein koko lopputunnin pitäen käsiä korvillaan. Jossain vaiheessa hän luikerteli tuolille istumaan ja rämpytti printterin kantta eestaas. Muiden kanssa olimme aloittamassa maistajaisia ja yritimme saada Felixin kertomaan hänen tuomasta kakustaan. Hän vain kyynelehti pää käsiin painettuna ja kädet pöytää vasten, joten herkuttelimme maistiaisia ilman häntä. Oli hauskaa todeta lasten kanssa, kuinka monet uudet maut ovat aluksi aika pahoja ja omituisia, he kun ensin olivat vähän suruissaankin etteivät muut tykkää heidän jutuistaan. Sitruunakakku oli ainoa, joka meni kaupaksi ilman, että murustakaan vietiin roskiin, mutta muita herkkuja käytiin kyllä välillä syljeksimässä roskikseen. Palttoonapitkin jakoivat mielipiteet aika tasan.



Lopuksi vielä vähän reipasta skottimusiikki ja yksi ceilidh-tanssi ennen kuin kello jo soi. Nopeasti kului viimeinen tuntimme ja itselläni se jatkui vielä hieman kauemmin... Muut oppilaat pikkuhiljaa lähtivät luokasta, mutta Felix yhä edelleen haahuili ympäriinsä ja asettui lopuksi pulpettinsa alle nyyhkimään. Olin pitkin tuntia yrittänyt käydä kysymässä häneltä mikä on ja kertonut, että minulle tuli paha mieli, kun hän yhtäkkiä lopetti tanssin kesken ja yksi oppilas jäi ilman paria, ettei se ole oikein kohteliasta käytöstä. Yritin myös epätoivoisesti saada selville olenko minä syypää pojan pahaan mieleen vai kalvaako häntä jokin täysin muu asia.

Viime viikolla Felix kysyi syksyllä tekemämme vihkosen ohjeita ja olin ne muutenkin ajatellut tänään näyttää. Hain paperia ja istahdin Felixin luo ja kehotin häntä tulemaan ylös lattialta, niin voisin näyttää vihkon taittelemisen paljon paremmin. Kyllä hän sieltä hetken päästä mönkikin, muttei puhua pukahtanut. Mökötys ja harmistus vain jatkoi, vaikka hän jo reagoikin asioihin, mutta en halunnut päästää häntä ulos niin surullisena.

Musiikkia varten olin ottanut mukaani tietokoneeni ja päätin sitten kysäistä, josko hän haluaisi nähdä jonkin videon. Avasin PhotoBoothin, johon teimme syksyllä kummityttöni kanssa hassuja videoita ja valitsin sieltä pätkän, jossa kummityttöni soittaa kanteleella Pikku sammakot. Sitä hän suostui tulla katsomaan. Kyselin soittaako hän jotain soitinta, ei kuulemma vielä mutta haluaisi, eikä ole päättänyt mitä soitinta. Edelleen kuitenkin aika vaisusti.

Kysyin oliko hän yhtään paremmalla mielellä ja hieman hän nyökytteli, muttei edelleenkään vaikuttanut erityisen iloiselta. Muut lapset tuntuivat suhtautuvan häneen kuin tällaista sattuisi useinkin ja olenkin ajatellut, että pitäisi heidän opettajaltaan kysyä miten hänen kanssaan pitäisi toimia.

Tänään näin poikaa heti aamulla ja kysyin mitä kuuluu. Ihan hyvää, ja ei minulla muutenkaan ollut eilen nälkä. Mitä nyt sitten mahtoikaan tarkoittaa. Sitä, että ei haittaa että kielsin häntä syömästä (vaikka jälkikäteen kävin kyllä pyytämässä häntä mukaamme maistajaisiin) kun ei kuitenkaan ollut nälkä vai että ylipäätään häntä ei eilinen enää harmita vai jotain muuta... Pääasia kuitenkin, että poika ei sen enempää jaksa enää asiasta murehtia ja välillämme vallitsee siis sovinto.

Eurooppa-teemalla työskentelemme ehkä loppukeväästä kun toukokuussa on muutenkin Eurooppa-päivä ja muuta, koulun aulaan olen ajatellut laittaa värikkään Euroopan kartan Suomi-tietokilpailun viereen, jotta lapset voivat edelleenkin katsella kuvia ja oppia Euroopasta.

Enkeleitä ja pikkupiruja

Olin juuri oikean ikäinen kun tuo Enkeleitä ja pikkupiruja -sarja tuli telkkarista ja jos oikein muistan katsoin myös sen uusinnan. Ehkäpä se sopii jotenkin tämän kirjoituksen otsikoksi.

Olin tänään kakkosluokassa mukana saksantunnilla eli siis äidinkielentunnilla. Lapset ovat nyt viikon käsitelleet kalenteria, vuodenaikoja, kuukausia, juhlia ym. He ovat tehneet pysäkkityöskentelyä omassa tahdissaan ja tänään oli tarkoitus että mahdollisimman moni moniste tehdään valmiiksi ja yhden saa vielä ottaa kotiin, jotta suurin osa tehtävistä olisi tehty ennen huomista palautusta.

Pikku Mauricen pinna alkoi selvästi jossain vaiheessa kiristyä. Hän ei jaksanut enää keskittyä mihinkään, viskeli vain papereitaan, tiuski ja mökötti. Jokaisessa tehtävässä oli jotain pientä puutosta, mutta ehkä häneen iski sellainen turhautuneisuus ja tuskanhiki, joka ainakin itselleni on tuttua.

Muutenkin luokassa oli aika levotonta ja rauhatonta ja lapsia vilisi joka puolella kun he tunnin loppua kohden järjestelivät papereitaan, veivät saksia ja liimojaan paikalleen ja hakivat lisää tehtäviä. Itse jäin hetkeksi katselemaan seinällä olevia ystäväkirjasivuja oppilaista. Kaikista oppilaista oli kuva sekä lisäksi joitain tietoja kuten nimi, pituus ja paino, toiveammatti, lempiruoka ja harrastukset. Joku halusi astronautiksi, yksi opettajaksi ja aika moni maanviljelijäksi. Eniten huomiotani kuitenkin kiinnitti tämän pienen ja suloisen Mauricen kohdalla hänen harrastuksensa Hund kuscheln, koiran paijaaminen. Päätin sitten koirarakkaana ihmisenä kysyä häneltä onko heillä oma koira, minkä kokoinen, minkä rotuinen jne. Sainkin sitten selostuksen myös heidän bokserinsa vanhemmista (väri jne.) ja olipa heidän koiransa saanut pentujakin. Eikä tuon pojan känkkäränkästä ollut enää jälkeäkään, kun hän kertoi miten suloisia pikkupennut olivat ja näytti kuinka piiiikkuruiset päätkin niillä oli syntyessään.

Tehtäviä hän ei saanut tehdyksi loppuun mutta toivottavasti sai paremman mielen loppupäiväksi. Oma sydämeni ainakin suli. Taas.

Karvainen koulukaveri

Torstaina kävi koulussa siis se hammaslääkäritantta. Tarkistus meni aika nopeasti ja valvomaani luokkaan palasi jatkuvalla syötöllä oppilaita. Pian alkaa kuhina ja kaikki ryntäävät ikkunaan ja sitten pian ulos luokasta. Yksi luokan pojista oli nyt vasta tulossa kouluun. Tytöt touhottivat kauheasti ja vaikka kuinka yritin heille sanoa, että ei kaikkien tarvitse lähteä ulos luokasta, ainakin viisi mimmiä kertoi hänelle kuinka nyt on hammaslääkäri ja rupesivat kilpaa repimään pojalta takkia pois ja kantamaa hänen reppuansa luokkaan. Minä yritin rauhallisesti kertoa, että hammaslääkärin tarkastukset ovat käynnissä ja että hänen pitäisi mennä yläkertaan, mutta samalla taas kauhea lauma tyttöjä toitottaa että kiire kiire, ylhäällä on hammaslääkäri, mikä sun sukunimi on, voi ei, ässä tulee ihan kohta! Yritin rauhoitella, että kyllä sinne tarkastukseen pääsee vaikkei ihan oman kirjaimen kohdalla ehtisikään.

Poika oli jotenkin poissaolevan tuntuinen, ehkä vähän surullisenkin näköinen. En tiedä, miksi hän tuli hieman myöhässä kouluun, ainakin äitinsä oli häntä saattamassa. Ehkä lääkärikäynti tai huonosti, ehkä surullisilla uutisilla alkanut aamu. Hän kuitenkin näiden ilmiselvien faniensa kanssa siirtyi yläkertaan ja palasi sieltä takaisinkin aika pian.

Pikkuhiljaa lapset siirtyivät mutkien kautta omille paikoilleen ja jatkoivat tehtäviensä tekemistä. Menin pojan luokse ja annoin hänelle tehtävämonisteet. Poika kaivoi repustaan pienen suloisen ja hieman kuluneenkin pehmokoiran, jolle oli puettu vaaleanpunainen barbinmekko. Voi tuota suloista näkyä. Minä kysyin pitikö koira siitä, että sitä rapsuttaa korvan takaa ja niinpä hieman rapsutin ja paijasin koiraa.

Olikohan koira pojalle niin rakas, että hän on vauvasta lähtien kuljettanut hauvaa mukanansa, vai olikohan nyt tapahtunut jotain sellaista, minkä vuoksi poika tarvitsi pientä karvaista lohduttajaa. Oli miten oli, minä ainakin herkistyin ja ajattelin, kuinka pienestä lapsi voi saada turvallisen olon. Olisi tehnyt mieli halata tuota lasta. Mietin myös, mahtoiko kyseessä olla sama poika, jota lohdutin poikienvessassa, kun hän oli tökkäissyt vahingossa lyijykynällä käteensä.

Toivottavasti hänellä on kaikki hyvin ja minun puolestani tuo karvainen koulukaveri saa olla hänen mukanaan koulussa vaikka joka päivä.