Tänään oli kolmosluokkalaisilla viimeisen kerran Suomi-kerhoa. Sää oli hyvä joten menimme suunnitelmieni mukaan pihalle. Leikimme mm. postilaatikkohippaa sekä Kukaa pelkää lumimiestä?.
Voi että lapset osaavat ottaa nämä leikit vakavasti! Jos ei heti saa olla se, joka ottaa kiinni, mökötetään sitten paikallaan koko hipan ajan. Sitten itketään, kun toisessa leikissä joku lapsi yrittää saada aina kiinni samaa. Niin, sehän on ihan järkevää taktiikkaa. Jos on noin saman verran lapsia ottamassa kiinni kuin on karkuun juoksijoita, onhan se järkevääkin, että jokainen saalistaa jotain tiettyä lasta eikä vain juokse minne sattuu.
Yhdellä pojalla oli vaikeuksia tulla riviin, joten käskytin hänet reunalle istumaan. No eikös kohta joku huuda, että tämä poika on kadonnut. Sinne oli tunkenut itsensä paksuun pusikkoon. Sanoin tästä myöhemmin hänen luokanopettajalleen, joka on myös ihan avuton. Vanhemmille soitetaan lähes päivittäin. Tällä pojalla on erikoislahjakkuutensa, mutta sosiaalisissa tilanteissa hän ei osaa käyttäytyä laisinkaan. En muista olenko kertonutkin aiemmin, mutta hänet on siirretty viime vuonna toisesta koulusta, koska hän vanhassa koulussa leikkeli jonkun luokkakaverinsa farkut saksilla... No, istukoot sitten piikkisessä puskassa jos niin tahtoo.
Lopulta oli valittajaa ja rutkuttajaa niin paljon, että käskin koko sakin takaisin sisälle, vaikka oli tarkoitus olla koko tunti ulkona. Vastalauseitahan siitäkin syntyi, mutta olen oppinut, että kerrasta poikki on hyvä menetelmä, silloin lapset todella näkevät kuinka vakavissani olen, ja parantavat käytöstään. Luokkahuoneessa ainakin meni vähän paremmin.
Vedin hatusta ohjelmanumeron, piirsin nopeasti parit eläimet taululle ja kirjoitin niiden nimet. Sitten oppilaat saivat samalla väriliidulla ympyröidä kuvan ja sanan ja sitten yhdessä mietittiin menikö oikein vai väärin. Näitä ei ole tunnilla opeteltu, mutta monet ovat pelanneet eläindominoa suomeksi.
Aktiviteetti keskeytyi, kun viereisen luokan tanssikerholaiset pyysivät katsomaan harjoittelemaansa esitystä. Siellä kuluikin lopputunti.
On se kyllä kamalaa se diskojytä, mitä nämä saksalaiset harrastavat... Jos olisin itse kyseistä kerhoa luotsannut, olisimme tehneet jotain aivan muuta. Mutta saksalaiset vauvasta vaariin kuuntelevat bluudapadipoja ja tykkäävät tanssia niiden tahdissa. Ei kai sille mitään voi. Olisi vain kivaa, että lapset saisivat muutenkin ilmaista itseään kehonsa kautta.
Ensi viikolla jaan oppilaille todistukset. Heh, siitä tuleekin kiinnostavaa. Kun lapset kuulivat tämän, huusi yksi jos toinenkin jo, että voivatko he ehdottaa itselleen arvosanoja... Tämä ryhmähän on ollut mitä on, ja arvosanat voisikin ennemmin antaa käytöksen perusteella, mutta enköhän minä silti aio lätkiä kaseja, ysejä ja kymppejä todistuksiin. Mutta olipahan sekin taas niin saksalaista, että koko luokan kuullen olisi pitänyt niitä numeroita taas pohtia. Ainakin omana kouluaikanani arvosanat olivat salaisia eikä niitä saanut selville kuin kaverilta kysymällä. Täällä ollaan ihan liikaa arvosanojen perään. Suomi-todistuksellakin haluan vain aiheuttaa hyvää mieltä ja antaa taas ripauksen Suomesta. Saan toivottavasti todistukset laminoitua ja kiinnitän mukaan pinssin, jossa on sekä Suomen että Saksan lippu. Onneksi virallisiin todistuksiin ei pidä antaa arvosanaa, olisin ihan pulassa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti