Väripilkkuja

Viime viikko oli aika kamala kaikin puolin. Kaiken maailman sotkuja selvitettävänä eikä paketti ole vieläkään tullut. Töissä ei onneksi mitään katastrofaalista tapahtunut, mutta pahoitin kyllä mieleni muutaman nelosluokkalaisen käyttäytymisestä. Tästä kiusaamisaiheesta myöhemmin. Nyt haluan piristysmielessä laittaa vain kuvia koulun värikkäästä arjesta.
















Löytötavaroita on kasakaupalla. Hain englannintunnillekin tarvitsemani sateenvarjo tuosta kokoelmasta. Oikealla taas toisen ekaluokan jumppavaatekassit.
















Tytöt levittävät toisella pitkällä välitunnilla auki kirjepaperikansionsa, Diddl-hiirtä tietenkin. Pojat vaihtelevat Pokemon-kortteja. Välitunnilla luokka-asteet sekottuvat sujuvasti.

Oikealla ihana ekaluokkalainen. Olin lähdössä pyörällä kotiin, kun tämä suloinen tyttö sanoi good bye ja animals. Siinä sitten hetken aikaa muistelimme, mitä ovat englanniksi ne eläimet, joita pikkukoululaisen repusta löytyi. Hän esitteli minulle myös hienon systeeminsä. Muovimukissa oli vettä, jonka hän halusi lämpimämmäksi. Näppärästi takki roikkumaan repun vyöstä ja muki huppuun. Kehuin jo, että jos hän jatka yhtä kekseliäitä väkerryksiä, voi hän joskus voittaa Nobelin palkinnon. No, kotona fyysikkoni pudotti minut maan pinnalle ja sanoi, että huppu vain eristää juomaa ja se pysyy kylmänä eikä suinkaan lämmitä juomaa, vaikka kuinka lämmin olisikin. Blondi minä!

Joskus voisin käydä kuvaamassa ulkovälituntia. On mukavaa seurata lapsien touhuja oppituntien ulkopuolella. Heistä saattaa oppia jotain uutta ja tärkeää.

Suomalainen ilta

Jotkut myöhemmin kouluumme tulleet kollegat jo luulivat minun viettävän läksiäisiäni, mutta ei minusta vielä kolmeen kuukauteen eroon päästä. Huvittavinta on se, että olin itse ajatellut tämänkaltaista iltaa jo aika alkuvaiheeseen, tutustumismielessä, mutta se nyt vain on venynyt ja venynyt.

Viime viikolla kuitenkin vihdoin sain kutsut kollegoideni lokeroihin ja listan suomalaisista elokuvista opettajanhuoneen seinälle. Eniten ääniä sai Heinähattu ja Vilttitossu, joka sitten näytettiin suomalaisen illan lopuksi.

Maanantai-iltana saapui paikalle melkein koko kollegio ja muutama iltapäivätoiminnankin työntekijä. Itse tulin jo iltapäivällä leipomaan kotona tekemistäni taikinoista karjalanpiirakoita ja korvapuusteja. Essu päällä juoksin aina välissä kokouksessa, jossa suunniteltiin ensi viikolla pidettäviä terveys-teemapäiviä.

Kättelin jokaista henkilökohtaisesti ja toivotin hyvää iltaa, osalta tuli vasta heti, jotkut jäivät miettimään mitähän pitäisi sanoa. Sain kuitenkin kaikista jonkinlaisen hyvää iltaa -murmelluksen kaivettua. Herra Hirveä oli toivottu näyttäytymään, sehän on tähän mennessä lähinnä ollut vain lapsille tuttu. Herra Hirvihän ei ymmärrä lainkaan saksaa, joten kaikki kollegani saivat suomeksi esitellä itsensä ja monet lisäsivät tehtävän vaikeusastetta ja uskalsivat kysyä seuraavalta heidän nimeään.

Kerroin lyhyesti tekemistäni Suomi-herkuista ja näytin isosta Suomen kartasta Karjalan aluetta ja samalla sitten vähän muutakin, mistä olen kotoisin jne. Silmät pyörivät kollegoilla päässä, kun näytin kuinka pienellä läntille on miljoona suomalaista änkenyt ja loput neljä miljoonaa elävät mukavan tilavasti lopussa maassa. Arvailut Suomen saarten ja järvien määristäkin menivät ihan päin pöpelikköä... Yli tuhatta ei arvannut kukaan :D

Nokia kiinnosti eikä kukaan tainnut ennestään tietää, että firma on saanut nimensä suomalaisen paikkakunnan mukaan ja on kaiken kukkuraksi aluksi valmistanut renkaita ja kumisaappaita.

Sitten toivotettiin hyvää ruokahalua suomeksi toinen toisillemme ja käytiin ruokapöydän kimppuun. Kaikki olivat tuoneet jotain yhteiseen pöytään, tai pikemminkin kolmeen pöytään. Ruokaa oli vielä eilen jäljellä. Joulukuussa vanhaksi menneet Fazerin Vodka-konvehditkin menivät melkein kaikki kaupaksi, eikä kukaan toistaiseksi ole saanut mitään myrkytystä :)

















Lopuksi katsoimme Kaisa Rastimon elokuvan Heinähattu ja Vilttitossu. Kotoa tuomani adapteri ei käynytkään videotykin ja MacBookini väliin vaan ainoastaan poikaystäväni iBookiin ilmeisesti... Erään kollegan läppärillä saimme onneksi leffan lopulta pyörimään, vaikka kaikenlaisia mutkia oli matkassa. Leffasta tykättiin kovasti ja kaikki haluaisivat asua yhtä idyllisessä puutalossa värikkäine tapetteineen kuin elokuvan Kattilakosket. Paljastin kuitenkin joillekin uteliaille totuuden, ettei kaikilla sentään niin herttaisia elinoloja ole.

Kuulinpa myös ensimmäisen tekstitysmyönteisen kommentin! Elokuvahan oli suomeksi (ääni oli todella hiljaisella valitettavasti) ja tekstitys englanniksi. Joiltain varmasti meni monta juttua ohi, mutta elokuvaa, sen juonta ja ideaa kuitenkin voi mielestäni hyvin seurata vaikkei kieltä ymmärtäisikään. Joku haaveili elokuvasta saksaksi, mutta toinen sanoi, että kyllä hänellekin kelpaisi, jos saisi täälläkin elokuviin niin hyvät, lyhyet, nopeasti luettavat tekstitykset. Lapset oppisivat nopeammin lukemaan ja kaikki oppisivat kieliä paremmin.

Ilta oli oikein onnistunut, Marimekko-servettejäkin sain juuri ajallaan, vaikka alkuperäinen paketti seilaa vieläkin Suomen ja Saksan väliä, tällä hetkellä se on tulossa toista kertaa Saksaan... Toivon, että saan paketin sisällön vielä jossain vaiheessa käsiini, sillä se sisältää tärkeitä asioita.

Paketin takia olenkin nyt todella stressaantunut, niskat ja hartiat ja kaikki ihan jumissa enkä voi ajatella muuta kuin mokomaa pakettia. Joten pitäkäähän kaikki peukkuja että paketti jopa vielä tällä viikolla voisi saapua perille!

Kuva: leffakansi

Kivan open pyörästä on kumi puhjennut

Millähän paikkaisin sen? Muuten mukava suomalainen ilta päättyi ikävästi, kun olin lähdössä kotiin. Onneksi viimeinen kollega ei vielä ehtinyt laittaa autonsa ovea kiinni ja kuuli, kun huusin hänen nimeään. Veimme pyörän sisälle koulurakennukseen ja sain kyydin kotiin.

Nyt olen ihan hoomoilasena! Joko kävelen töihin 4,5 km tai matkustan bussilla jolloin koko matkaan kuluu 45 minuuttia... Pyörällä menee korkeintaan 20 minuuttia... Ulkona oli niin pimeää ja kun kerran oli viimeinen mahdollinen kyytikin tarjolla, en ehtinyt jäädä enempää tutkailemaan. Toivon, että kukaan ei ole sitä käynyt käpälöimässä, vaan että venttiili vain olisi löystynyt tai muuta sellaista.

Olisin mielelläni huomenna kirjoitellut suomalaisesta illastamme, mutta pyöräasia on ensin saatava kuntoon, muuten en pääse käymään töissä...

Ilonpilaajat ilkivallan teossa

Tämän viikon uutinen ei ikävä kyllä ole mitään mukavaa, kaiken lisäksi se koskettaa työpaikkaani.

Viime lauantaina koululla ahersi joukko vanhempia, lapsia ja opettajia pihatalkoissa. Harmi, että olin itse vilustunut ja rättiväsynyt, olisi ollut hauska mennä paikalle. Ympäristöä oli siivottu urakalla ja lisäksi porukka oli rakentanut hyönteishotellin puusta, tiilestä ja ties mistä materiaalista.

No, sunnuntaina kaikki oli taas ennallaan. Ikkunaa rikki, tageja ja muita suttuja seinissä ja ikkunoissa, hyönteishotelli kumossa.

Maanantaina koulumme ikävä kohtalo oli jo lehdessäkin, jossa koulumme tukitoiminnan johtaja kauhisteli tapahtunutta ja rehtorikin antoi lausuntonsa. Tuon uutisen luettuani olin melkeinpä iloinen, etten osallistunut lauantain talkoisiin. Omien kättensä töiden tuhoamisen näkeminen on todella vaikea kestää!

Siinä vaiheessa kun aloin itse havahtua näistä tapahtumista, oli suurin osa graffiteista jo poistettu, mutta yhdestä suherruksesta sain tänään kuvan (joka odottaa viikonlopun yli kamerassa). Kopio lehtiartikkelista roikkuu joka luokassa. Tiistaisessa lehdessä oli myös parin oppilaamme mielipidekirjoitus (hyvä tytöt!).

Tänäaamuna oli opettajanhuoneessa pöydällä outo muodostelma kahvikuppeja. Syykin selvisi kun olin pitämässä neljälle lapselle tukiopetusta koulun aulassa. Poliisisedät ja muut tärkeät henkilöt ehtivät onneksi sisään ennen kuin lapset ehtivät heidät huomata, itse näin heidät kun kävin opehuoneesta hakemassa hupparini. Kun he poistuivat, onneksi vain vähän ennen oppitunnin päättymistä, ei lasten keskittymisestä enää tullut mitään. Vilkuttelivat poliisisedille. Kollega kertoi, että aiemmin poliisivierailun yhteydessä pari vanhempaa kollegaa (toinen kuuskymppinen, toinen viiskymppinen) oli oikein keikistellyt nuorille uniformuihin pukeutuneille poliiseille "Herr Komissar". Hehe.

Rehtori ilmoitti työpäivän aikana mihin olivat kokouksessaan päätyneet. En nyt muista joka kohtaa, mutta ensinnäkin koulun alueelle lisätään valaistusta, sellaista liikkeen tunnistavaa. Naapureita pyydetään soittamaan poliisille, jos he havaitsevat koulun alueella jotain normaalista poikkeavaa. Ja jatkossa näistä asioista olisi hyvä ilmoittaa ensin poliisille, vasta sitten lehdistölle ;) Reksi kun oli lehdessä sanonut, että poliisi on luistanut valvontatyöstään. Ja antanut tätä palautetta myös poliisille suoraan, mutta ehkä se ehti lehteen ennen kuin poliisi pääsi asiaa käsittelemään.

Okei, tuntuu tyhmältä sanoa, että ymmärtäisin teon, jos olisi edes murtauduttu ja viety jotain arvokasta. Ei sekään tietenkään ole laisinkaan hyväksyttävää. Mutta näistä tuhotöistä ei varmasti ole hyötynyt kukaan, miksi ihmeessä sellaista sitten pitää tehdä? Mistä ihmeestä sikiävät ne sydämettömät ilonpilaajat?

Puolen tunnin työpäivä

Pidin tänään enkkua ekiksille 7.45-8.15 ja siinäpä se... Lähdin työpaikalta 13.20. Mitä tekeekään opettaja sinä aikana, kun on työpaikalla, muttei pidä oppituntia? Ensinnäkin olin valmistautunut pitämään kaksi tuntia, joista ainakin toisen itsenäisesti, mutta nelosluokan näytelmäharjoitukset nyt vain jyräävät... Jyräsivät jo viime viikollakin pienryhmän päälle, mutta nyt ei normaaliakaan enkuntuntia pidetty, joten hengailin koululla oikeastaan koko päivän turhaan!

Sain kuitenkin vaikka mitä aikaiseksi, vaikka välillä juorusin ja läpisinkin kollegoiden kanssa. Tein vihdoin tukioppilaalleni harjoitusmonisteen epäsäännöllisistä monikkomuodoista ja suunnittelin huomisen kolmosen enkuntunnit, jotka pidän aivan yksin. Kirjoitin ylös mitä tein aamulla ekaluokkalaisten kanssa. Muistaisin kyllä huomiseksi, mutta joskus tulevaisuudessa saatan olla kiitollinen siitä, että olen kirjoittanut asiat ylös.

Sitten hieman haahuilin viemässä lisää vastauslappuja Suomi-visan luokse, seurasin näytelmäharjoituksia, otin vastaan luokkaretkeltä palaavia kolmosia, luin ilmoitustaululle kiinnitetyn uutisen siitä, kuinka koulumme oli viikonloppuna talkoiden jälkeen joutunut ilkivallan kohteeksi ja perehdyin tarkemmin Bruno-nalleen, jonka on tarkoitus lähteä pienelle Suomi-kierrokselle!

Näytelmää ohjaava kamala kollegani sanoi minulle, että voin tulla seuraamaan näytelmäharjoituksia kun pienryhmää ei pidetä, voisin antaa vinkkejä tms... En nyt kehdannut sanoa, mutta ainoa vinkki mikä mieleeni tuli oli se, että opettaja voisi räyhätä ja huutaa lapsille vähemmän, kehua heitä enemmän, olla ystävällisempi ja antaa lasten näytellä kohtaukset loppuun eikä välissä raivota jokaisesta pienestä ylimääräisestä liikkeestä. Opettajanhuoneessakin on ihan tarpeeksi kestämistä, vaikka ovet olisivat kiinni, kaikki se huuto kuuluu sinne... Lapsiparat. Mahtaako näytelmän teko olla hauskaa, kun joku mummo on koko ajan natisemassa vieressä...
















Kolmosluokkalaiset olivat samalla todella väsyneen mutta myös erityisen tyytyväisen näköisiä. Silmät kiiluen he kertoivat kaikista käärmeistä, hyönteisistä ja piraijoista joita olivat nähneet. Järjettömän kokoisia laukkuja ja perässään raahasivat, mutta toisaalta en ole mikään sanomaan... Kuudennen luokan leirikoulussa minulla oli kolme laukkua, mutta reissussakin tosiaan oltiin viisi päivää eikä kaksi, kuten nämä sankarit. Edellisillan pyjamadiskosta toipuvista lapsista osa haettiin heti kotiin ja osa jäi seuraamaan isompien näytelmäharjoituksia kyytejä tai iltapäiväkerhoa odotellessaan.

Aprillia, syö silliä!

En tiedä harrastetaanko täällä samanlaista loruilua, mutta piloja ainakin tehdään. Pidin tänään vain yhden oppitunnin, mutta senkin aikana minua yritettiin useampaan otteeseen huijata. Sain tosin itsekin huijattua oppilaita enkä mennyt yhteenkään vitsiin halpaan, olen aika ylpeä itsestäni tällainen blondi kun olen! Kollegan hiuksia oli väitetty vihreiksi ja hän oli ruvennut paniikissa kopeloimaan kuontaloaan, minä sitten pilasin kaiken ilon.

Ensin yritettiin väittää, että koulu on oikeasti jo ohi, oppilaat olivat oikein nähneet vaivaa ja siirtäneet kellonviisareita. Ehehehehhe. Sitten tuli yksi poika kysymään, haluaisinko purkkaa. Tiedättekö sellaisia purkkamattoja. Näin jo heti, että se ainoa pakkauksessa jäljellä ollut oli muovia. Kieltäydyin kohteliaasti. Seuraavaksi komensin kaikki kaapeissa ja ämpäreissä vielä piilottelevat lapset paikoilleen, sillä suomen tunti olisi ihan juuri alkamassa. "Mitä, häh? Eiks meillä ookaan nyt enkkua?" ÄHÄKUTIT! Tämän höynäytyksen jälkeen he sitten yrittivät vielä väittää, että minun pitäisi päästää heidät jo kotiin. Niinpä niin.

Englannintunteja saankin pitää tällä viikolla yksin vielä kaksi mikä on ihan mukavaa, mutta toisen pidän Suomi-kerhon kustannuksella. Luulen, että minun lisäkseni myös oppilaani pettyvät tähän päätökseen. Koska liikuntakerhokin jää pois, olisivat kaikki nelosluokkien oppilaat atk-kerhossa, mutta kuulemma sumplivat lapset joihinkin muihin ryhmiin, ja ymmärrän tietenkin sen, että opetussuunnitelman mukainen englannintunti on ensisijaisempi kuin valinnaiskerhot. Sääli kuitenkin!

Letkis täällä tunnetaan!

Ja totta vie! Lapsille juttu oli uusi, mutta yksi opettajista hänelle tanssia hetken aikaa selitettyäni ja näytettyäni ja laulua hyräiltyäni (kerrankin youtube petti eikä sieltä löytynyt letkis-musiikkia, ainoastaan videoita joissa milloin mitkäkin cosplay-tytöt tai partiolaiset tanssivat...) kysyi, että eikös tämä ole letkis. Naureskelimme tunnin jälkeen, että hän on varmasti oppinut letkiksen ennen minua ;)

Yksi kolmosluokka on luokkaretkellä ja ehdotin viime viikolla tanssikerhon opettajalle, josko pitäisimme Suomi-kerhon ja tanssikerhon yhdessä, kun puolet lapsista puuttuu. Hän oli heti innoissaan ideasta. Niinpä hieman sutsisatsasimme, sitten letkistelimme ja lopuksi lurautimme vielä Lintu lensi oksalle.

Että ei mikään turha suomalainen muotitanssi tuo letkis, jos sitä on saksalaisissakin tanssikouluissa opetettu muinoin ;)