Mikä on pelin henki?

Tänään oli kolmosluokkalaisilla viimeisen kerran Suomi-kerhoa. Sää oli hyvä joten menimme suunnitelmieni mukaan pihalle. Leikimme mm. postilaatikkohippaa sekä Kukaa pelkää lumimiestä?.


Voi että lapset osaavat ottaa nämä leikit vakavasti! Jos ei heti saa olla se, joka ottaa kiinni, mökötetään sitten paikallaan koko hipan ajan. Sitten itketään, kun toisessa leikissä joku lapsi yrittää saada aina kiinni samaa. Niin, sehän on ihan järkevää taktiikkaa. Jos on noin saman verran lapsia ottamassa kiinni kuin on karkuun juoksijoita, onhan se järkevääkin, että jokainen saalistaa jotain tiettyä lasta eikä vain juokse minne sattuu.


Yhdellä pojalla oli vaikeuksia tulla riviin, joten käskytin hänet reunalle istumaan. No eikös kohta joku huuda, että tämä poika on kadonnut. Sinne oli tunkenut itsensä paksuun pusikkoon. Sanoin tästä myöhemmin hänen luokanopettajalleen, joka on myös ihan avuton. Vanhemmille soitetaan lähes päivittäin. Tällä pojalla on erikoislahjakkuutensa, mutta sosiaalisissa tilanteissa hän ei osaa käyttäytyä laisinkaan. En muista olenko kertonutkin aiemmin, mutta hänet on siirretty viime vuonna toisesta koulusta, koska hän vanhassa koulussa leikkeli jonkun luokkakaverinsa farkut saksilla... No, istukoot sitten piikkisessä puskassa jos niin tahtoo.

Lopulta oli valittajaa ja rutkuttajaa niin paljon, että käskin koko sakin takaisin sisälle, vaikka oli tarkoitus olla koko tunti ulkona. Vastalauseitahan siitäkin syntyi, mutta olen oppinut, että kerrasta poikki on hyvä menetelmä, silloin lapset todella näkevät kuinka vakavissani olen, ja parantavat käytöstään. Luokkahuoneessa ainakin meni vähän paremmin.

Vedin hatusta ohjelmanumeron, piirsin nopeasti parit eläimet taululle ja kirjoitin niiden nimet. Sitten oppilaat saivat samalla väriliidulla ympyröidä kuvan ja sanan ja sitten yhdessä mietittiin menikö oikein vai väärin. Näitä ei ole tunnilla opeteltu, mutta monet ovat pelanneet eläindominoa suomeksi.

Aktiviteetti keskeytyi, kun viereisen luokan tanssikerholaiset pyysivät katsomaan harjoittelemaansa esitystä. Siellä kuluikin lopputunti.

On se kyllä kamalaa se diskojytä, mitä nämä saksalaiset harrastavat... Jos olisin itse kyseistä kerhoa luotsannut, olisimme tehneet jotain aivan muuta. Mutta saksalaiset vauvasta vaariin kuuntelevat bluudapadipoja ja tykkäävät tanssia niiden tahdissa. Ei kai sille mitään voi. Olisi vain kivaa, että lapset saisivat muutenkin ilmaista itseään kehonsa kautta.


Ensi viikolla jaan oppilaille todistukset. Heh, siitä tuleekin kiinnostavaa. Kun lapset kuulivat tämän, huusi yksi jos toinenkin jo, että voivatko he ehdottaa itselleen arvosanoja... Tämä ryhmähän on ollut mitä on, ja arvosanat voisikin ennemmin antaa käytöksen perusteella, mutta enköhän minä silti aio lätkiä kaseja, ysejä ja kymppejä todistuksiin. Mutta olipahan sekin taas niin saksalaista, että koko luokan kuullen olisi pitänyt niitä numeroita taas pohtia. Ainakin omana kouluaikanani arvosanat olivat salaisia eikä niitä saanut selville kuin kaverilta kysymällä. Täällä ollaan ihan liikaa arvosanojen perään. Suomi-todistuksellakin haluan vain aiheuttaa hyvää mieltä ja antaa taas ripauksen Suomesta. Saan toivottavasti todistukset laminoitua ja kiinnitän mukaan pinssin, jossa on sekä Suomen että Saksan lippu. Onneksi virallisiin todistuksiin ei pidä antaa arvosanaa, olisin ihan pulassa!

Voitto ja häviö

Viime keskiviikkona olimme yhden baarin terassilla seuraamassa, kun Saksa ja Turkki pelasivat finaalipaikasta. Tunnelma oli todella hilpeä ja jopa riemukas ja hurmoksellinen mitä lähempänä peli oli loppuaan. Tässä pari videota, joista voi aistia tuota karnevaalitunnelmaa.





Tuota tööttäilyä olemme siis jopa omalla rauhallisella kotikadullamme saaneet kuulla lähes jokaisen ottelun jälkeen... Kestää yleensä pelin loputtua kaksi minuuttia kun ensimmäiset tööttäilijät ajavat ohi.

Eilen tunnelmat olivatkin sitten haikeammat, mutta kyllä alussa ja pelin aikana vielä kovasti jaksettiin kannustuslauluja hoilottaa. Kansallislaulukin kajautettiin komeasti ja todella paljon edellä lähetykseen verrattuna, ihanaa että saksalaisillakin on näitä hetkiä, jolloin he voivat olla ylpeitä isänmaastaan, monet nuoretkin kun vielä ovat jotenkin varuillaan, vaikka historia on ollutta ja mennyttä.





Välillä oli vaikeaa saada selvää kannustuslauluista, mutta ainakin yhdessä laulettiin Auf geht´s, Deutschland schießt ein Tor ja joku huuto oli ihan vain Super Deutschland.

Seuraavassa videossa ainoat huudot ja mekkala kuuluvat Wienistä, jossa espanjalaiset juhlivat. Saksalaiset poistuvat vähin äänin baarista. Ulkona rikotaan pari lasia maahan. Muutama Saksan lippu on hylätty pöydille, korjasin yhden talteen.



Neumarkt oli kaikesta huolimatta aika eläväinen ja oli mukava seurata sympaattisten espanjalaisten juhlintaa, he olivat niin vilpittömästi iloisia. Ihan mukavasti eilisillan perusteella näyttää espanjalaisiakin tässä kaupungissa asuvan. Ilta sujui sopuisasti ja saivatpa iloiset etelämaalaiset myös jotkut saksalaiset huutamaan España!



Suuret juhlat jäivät siis välistä, mutta ei voi mitään. On kuitenkin ollut kiinnostavaa seurata tämän jalkapallokansan reaktioita ja tunnelmia paikan päällä.

Kirppis

Perjantaina iltapäivällä oli koulullamme kirppis. Kahden maissa iltapäivällä alkoi jumppasaliin valua perheitä myyntipöytien ja tavararöykkiöiden kanssa. Kolmelta loppuivat pystytyshommat, kun nelosluokkalaiset esittivät aulassa näytelmänsä. Voi sitä hepulia, minkä esiintyminen ja elävä yleisö saavatkaan aikaiseksi. Kun vain vanhemmat tietäisivät mikä huuto ja raivoaminen tuonkin esityksen takana on, eivät ehkä niin vuolaasti kiittelisi näytelmän ohjannutta opettajaa. Samaa ajatteli koulumme entinen referandariaatti, joka oli myös käymässä. Lapsilla tuntui olevan hyvä itsetunto, kun he itse itsensä taputtivat itsensä esittämään pari laulunumeroa vielä uudestaan. Yleensä kun Zugabe-huudot tulevat yleisön joukosta ;) Muutenkin olivat kuin mitäkin suuren luokan staroja, kun katsomon reunaan oli oikein vedetty punavalkoista teippiä esteeksi.


Aamuisten sateiden ja myrskyisyyden jälkeen päivästä tuli oikein kaunis ja porukkaa riitti. Ulos pystytettiin kahvio ja rehtori ja talonmies kiikuttivat pöytiä ja penkkejä ulos. Mukava oli istuskella ja rupatella työkavereiden kanssa ilman mitään kiirettä! Kakkuvalikoima oli aikamoinen, kun vanhemmat olivat leiponeet, ja tietenkin torstaina tekemämme korvapuustit olivat myöskin kaupan... Eivät tosin kauaa! Torstaina oli huhu jo levinnyt ja viimeistään perjantaina kaikki jo tiesivät, että niitä pullia saa kirpputorin yhteydestä. Yhdenkin torstaisen leipurin äiti tuli kertomaan, kuinka tämän leipurin pikkusisko, joka käy samaa koulua, oli jo hyvissä ajoin ilmoittanut, että haluaa ensin käydä ostamassa pullan ennen kuin menee kiertämään kirpputoria :)


Meinasi ihan itku tulla kun ajattelin, kuinka vähän aikaa enää on jäljellä. Minulle jää niin paljon hyviä muistoja ja olen saanut tutustua ihaniin lapsiin, joista muutaman mielelläni sulkisin lasipurkkiin ja ottaisin Suomeen mukaan. Mitähän mahtaisivat vanhemmat tuumata tähän ideaan? Yksikin lapsi tuli perjantaina välitunnilla sanomaan minulle, että hakee synttärinyytin ja minä jäin kiltisti opettajanhuoneen eteen odottamaan. Salamana hän jo juoksi takaisin kakkoskerroksesta. Olinkin häntä jo torstaina varsinaisena päivänä onnitellut, ja nyt sain hänen luokkakavereidensa ja luokanopettajansa tapaan perinteisen synttärinyytin. Kyllähän Suomessakin usein karkkia jaetaan (paitsi minä jonka heinäkuinen syntymäpäivä ei koskaan osu lukuvuoden aikaan), mutta täällä lapsilla (tai luulisin että pikemminkin vanhemmilla) on tapana kääriä karkkeja yms. paperiliinan sisään ja sitoa pakettinarulla. Omasta nyytistäni paljastui mm. hampurilaiskarkki, tikkari ja purkka, jonka mukana oli tatuointi. Kylläpä tulin hyvälle mielelle tuosta muistamisesta!


Kirpputoriltakaan en tyhjin käsin lähtenyt. Paikka oli todella vaarallinen, sillä moni halusi päästä eroon minulle tulevaisuudessa saksan opetuksessa hyvin hyödyllisestä tavarasta, lähinnä peleistä ja kirjoista. Tilaa ei ole matkatavaroissa enää lainkaan, mutta ostin silti kaksi peliä. Pääsin sitä paitsi kahdella eurolla eroon yksistä kengistäni, joita en ole käyttänyt neljän vuoden aikana kuin viidesti, enkä niitä halua enää Suomeen nurkkiin lojumaan. Pelit olivat hyvin pienikokoiset, ja voiko sitä paitsi nelosluokkalaisen pojan myyntipuheita vastustaa? Poika ensin teititellen kysyi minulta, enkö ostaisi lapselleni jotain hänen myymistään satukaseteista... Häkellyin hieman ja kyselin että mille lapselle ja poika ihmetteli että eikö minulla ole lasta. Apua, pitäisikö olla tai olenko joskus antanut niin ymmärtää? :D Pyysin häntä kuitenkin suosittelemaan parista hauskasta peliviuhkasta sellaista, jonka avulla suomalaislapset voisivat oppia saksaa. Kaupat syntyivät ja voi sitä huolellisuutta, jolla poika laski vaihtorahat antamalleni kahden euron kolikolle. Mahtava tilaisuus lapsille oppia rahankäyttöä ja laskea hieman matikkaa.

En tiedä, miten tätä oikeasti pelataan, mutta vaikutti erittäin hyödylliseltä. Korteissa on siis ylhäällä jokin esine ja alla sitä kuvaavia adjektiiveja tai yllä adjektiiveja ja alla esineitä, jotka ovat sellaisia. Näillä voi tehdä vaikka mitä!

Nenne eine Farbe. Nimeä jokin väri. Kyllä saksaa opiskelevan suomalaislapsen tähänkin pitäisi jossain vaiheessa kyetä vastaamaan :)

Pian on lähdettävä varaamaan paikkoja futiskatsomosta. Illasta tulee todella jännittävä. Toivon mukaan voin huomenna jakaa kanssanne Osnabrückin kaduilla aistittavaa juhlahumua ja saksalaisten juhlaa. Finaalipaikan varmistuttuakin oli koko kaupunki yhtä juhlaa, ilotulitukset ja kaikki. Olisihan se hienoa olla ihan aitiopaikalla, kun jotain tällaista tapahtuu. Viime vuonnakin olin juuri väärässä paikassa kun Helsingissä järjestettiin euroviisut. Ja kun tämä jalkapallo nyt vielä tuntuu olevan saksalaisille kaikki kaikessa!

Koulurakennuksen huumaaminen kanelintuoksulla

Tein tänään etätöitä. Olin ilmoittanut parille kollegalle, etten tule kahdelle ensimmäiselle tunnille, kuten yleensä, sillä pitää tehdä kotona taikina. Siinä olikin vaivaamista, kun tein litran taikinan, mutta kymmeneksi sain itseni koululle ja onneksi taikinarasiat olivat muovipussissa, olisin muuten voinut saada kummastelevia katseita, kun taikina pursuaa pyöränkorista yli ;)


Pyöräilen töihin 15-20 minuutissa ja näin aurinkoisena päivänä hiiva tykkäsi! Taikinalla oli muutenkin melkein kolme tuntia aikaa nousta ja opettajanhuoneen keittiössä se viimeistään tuli yli äyräiden, mutta onneksi ilmakuplat poksauteltuani sain sen kutakuinkin yhdessä osassa yläkerran luokkaan, jossa muut leivontatarvikkeet jo odottivat valmiina.

Aloitimme jo välitunnilla ja silti aika riitti juuri ja juuri. Kokemus sekin, kun yrittää opastaa kahdeksalle 10-vuotiaalle kuinka leivotaan pullaa. Näytin kuinka ihan tavallisia pikkupullia tehdään ja miten niistä voi muotoilla pullaukkoja (rusinoitakin olin tuonut napeiksi ja silmiksi). Tein myös yhden satsin korvapuusteja näytiksi, ja niitä suurin osa sitten alkoikin väsäillä. Näytin miten tehdään myös sellaisia spiraalikiekkoja, eli leikataan korvapuustipötköstä suoria paloja. Näistä vinkeistä huolimatta moni pyöritteli taikinasta makkaroita, voiteli ne, kieritti ja ripotteli päälle kanelia... Kerroin, että kaneli jää ihan kuivaksi hötöksi pullan päälle ja se kannattaisi ennemminkin laittaa täytteeksi.

Välillä mietin kuinka paljon perfektionisti sisässäni yrittää rajoittaa lasten luovuutta ja toisinaan omaanikin. Laittoi taas paljon ajattelemaan ja ehkä pikku hiljaa opin vähän rennommaksi ja sisäistämään ja hyväksymään sen, että on tsiljoona eri tapaa tehdä asioita ja silti kaikki voi onnistua hyvin. Myyntikelvollisiakin korvapuusteja syntyi mukavasti huomisen kirpputorin yhteydessä myytäväksi ja omaperäisemmät leipomukset lähtivät lasten mukaan. Pullat tosin pääsivät uuniin vasta oppilaiden lähdettyä, mutta pussitin ne heille valmiiksi ja kun heillä tänä iltana on vanhemmille teatteriesitys, saavat he pullansa suht tuoreina kotiin.


Välillä sai hieman komentaa ja huomauttaa sotkusta, mutta muuten puuha näytti varsin rentouttavalta ja mukavalta ja oppilaat keskittyivät hyvin tekemiseensä. Kuvotti hieman kun yksi poika läträsi margariinilla oikein kunnolla ja sitä oli pöydälläkin (minulla on margariini/voifobia...), mutta siivosipa edes sotkunsa jälkikäteen!

Ovella kävi hieman kateellisen näköistä porukkaa ja kolmosluokan Suomi-ryhmäläiset kysyivät koska he pääsevät leipomaan... Vastasin ihan suoraan ettei se onnistu, koska ryhmä on niin iso ja lisäksi rauhaton ja tottelematon. Sääli niiden oppilaiden kannalta, jotka mielellään leipoisivat ja käyttäytyisivätkin.

Kukaan ei voinut olla huomaamatta, että koulussa leivotaan. Pullien tuoksu nimittäin levisi ihan joka paikkaan, kun pullia kanniskeltiin kerrosten välillä ja paistettiin kahden keittiön uuneissa. Iltapäivällä oli tulossa joku kokous ja illalla teatterivieraita ja mietimme, että mahtaa olla heille aikamoinen pettymys, kun jo ulkona haisee korvapuusti mutta mitään ei olekaan tarjolla! Toivottavasti lapset muistavat mainostaa, että pullia on huomisen kirpputorin yhteydessä myynnissä kahviossa.



Pullat onnistuivat todella hyvin, en onnistunut polttamaan yhtäkään pellillistä vaikka koko ajan pitikin huidella siellä täällä. Kiertoilmauunille kiitos pullien kuohkeudesta, mitään muuta syytä en keksinyt sille, että pullat olivat ihanan pehmoisia, kuin vaahtokarkkia. Maistaa en voinut, koska tein taikinan tavalliseen maitoon. Mutta koemaistaja ainakin kehui omaa pullaansa herkulliseksi :)


Ensi viikoksi lupasin reseptin ja siitä on kiinnostunut moni muukin. Osnabrückissä leivotaan tulevaisuudessa toivottavasti paljon pullaa ;)

25.2.2009

Tuona päivänä ei tunneta armoa eikä yhtenäkään sitä ennen. Nyt alkaa tiukka seminaarityön työstäminen! Järkytyin viime viikolla kun huomasin (tänä vuonna ensi kertaa järjestettävän) seminaariennakkoilmoittautumisen menneen jo toukokuussa. Onneksi kuitenkin toimeennuin täyttämään lomakkeen ja lähettämään sen suoraan professorille, kun amanuenssi ei tapansa mukaan ihan heti palannut asiaan. No, olihan se juhannuskin siinä vaiheessa jo aika lähellä...

Sain peruutuspaikan, mikä helpotus! Eihän se valmistuminen olisi kuin vuodella taas venynyt enkä ikinä pääsisi yliopistolta ulos. Olin kirjoittanut suunnitelmistani sen verran paljon, että varmaankin vakuutin professorin sillä, että todella myös saan seminaarityöni valmiiksi ensi vuoden aikana.

Tänään tuli ohjelmarunko ja meikäläinen on esittelemässä tutkimussuunnitelmaansa 5.11. ja esittelee kirjallisen työnsä onneksi vasta helmikuun lopussa. Mutta pian sekin tulee.

Nyt ei muuta kuin sassiin Osnabrückin yliopiston kirjastoon kirjallisuutta keräämään. Minulla on vakaa aikomus saada rattaat pyörimään mahdollisimman pian ja tehokkaasti, jotta voisin seminaarin perään rustailla graduakin ja saada sen ehkä valmiiksi ensi vuoden puolella. Valmistuminen ei kuitenkaan häämötä samaan aikaan, mutta jää mukavasti joustonvaraa opetusharjoittelulle ja lastenhankinnalle ;)

Kaksi viikkoa enää töitä, mutta se "loma"viikko täällä taitaa kulua kirjojen parissa. Olen samanaikaisesti sekä innostunut että mälsistynyt. Toivottavasti intopuhtia riittää enemmän!

Nine babies

Olemme loruilleet ykkösten kanssa englannin tunneilla seuraavaa runoa:

Teddy bear, teddy bear, turn around
Teddy bear, teddy bear, touch the ground
Teddy bear, teddy bear, tie your shoes
Teddy bear, teddy bear, goodbye to you!

Lorun mukana olemme sitten keinutelleet kuvitteellista nallekarhua sylissämme ja tehneet lorussa olevat liikkeet. Olin ajatellut, että olisi hauskaa joku kerta, jos lapsilla oikeasti olisi nallukat sylissä, mutta en ole viitsinyt pyytää heitä ottamaan sellaisia mukaan vain yhtä puolituntista varten.

Tänään kun menin luokkaan, olin yhtä hymyä – siellä hääri kymmenisen nukkevauvaa, pari dinosaurusta ja muita leluja. Lapsilla oli sopivasti lelupäivä!

Laskimme sitten yhdessä nukkevauvojen määrän ja saimme tulokseksi nine babies. Sen jälkeen oli oppilaiden kanssa taas tekemistä. Kaksi viikkoa sitten ilmaisimme luokan oman opettajan kanssa oppilaille, ettei sellaisella käytöksellä päästä eteenpäin eikä kenenkään ole kiva tehdä töitä ja leikkiä. Nyt oli ihan sama juttu. Oma opettaja on sairaana mutta häntä sijaistanut kollega sai heti aluksi pari lasta etupulpetteihin laskemaan matikkaa. Ja kun kerroin ensi viikolla olevan viimeisen tunnin ja etten välttämättä halua tällaiseen möykkäryhmään tulla sitä pitämään, tuli mukavan hiljaista.

Toinen ekaluokka on hyvin rauhallinen ja hyvin hallittavissa. Äsken juuri pari kollegaa mietti onko kyse akustiikasta, tällä rauhallisella luokalla kun on kokolattiamatto ja toisella luokalla ei. Uskon kuitenkin, että kyse on enemmän opettajasta. Rauhallisen luokan opettaja on hyvin tyyni itse kun taas meluavan luokan opettaja useammin pauhaa.

Saimme vihdoin tehdä juttuja, jotka onnistuivat toisessa luokassa heti ja joita on tässä ryhmässä pari kertaa yritetty. Olen yrittänyt keksiä aktiviteetteja, joissa voi hyvin kerrata kaikenlaisia vuoden aikana oppimiamme juttuja.

Aluksi muistelimme ruumiinosia. Taputin aina jotain kohtaa ja toistin sen nimeä englanniksi, esim. head, head, head ja odotin että kaikki lapset tulevat mukaan, sitten siirryn johonkin muuhun kohtaan. Kun kaikki oli käyty läpi, oli oppilaiden vuoro toimia johtajina.

Seuraavaksi kertasimme värejä. Who has got a blue t-shirt? Kun kaikki värit oli sanottu ja lapset tiesivät oman paitansa värin, tulivat käskyt kuvioihin. If you have a pink t-shirt please turn around. Pystyin hyvin kontrolloimaan mitä lapset osaavat, mitä heille on jäänyt mieleen.

Huomiseksi pitää keksiä jotain uusia juttuja toiselle ryhmälle, heidän kanssaan kun on nuo jutut jo melkein kahteen kertaan tehty läpi. Joskus he haluavat ehdottomasti jonkun jutun uudestaan, mutta monesti myös kyllästyvät ja valittavat, että ei taas samaa juttua uudestaan... Koskaan ei voi etukäteen tietää mikä on tappotylsää ja mistä tulee hitti.

Nyt toivon, että saan vielä päivän aikana napattua kuvan ihanista vauvanukeista, kamera kun jäi opettajanhuoneeseen ensimmäisen tunnin ajaksi.

Nyt sitten niitä kuvia vielä esille! Miten tuleekaan mieleen keppihepat, kun katselen noita lapsien päiden yläpuolella jammailevia nukkevauvoja :)

Ensimmäiset hyvästit

Jotkut lapsista olivat ehtineet luulla, että minäkin olisin lähdössä, mutta täällä ollaan vielä nelisen viikkoa! Herra Hirvi nimittäin jätti hyvästit jo kaksi viikkoa sitten ja matkaseuraksi lähti matkusteleva karhuherra Bruno. Tämä olikin lapsille iso tapahtuma – ja haikea. Herra Hirveä hellittiin ja Brunokin sai suukkoja ja rutistuksia. Osa lapsista ei enää ole kyseisessä koulussa, kun Bruno syksyllä palaa Suomen kiertueeltaan. Vannoin lapsille kuitenkin, että Brunon Suomen kuukaudet tulevat olemaan ikimuistoiset ja kerroin, mitä kaikkea Brunon pään menoksi on tiedossa ja kyselin lapsilta, mitä he haluaisivat Brunon tekevän. Suomea pitäisi ainakin oppia ja sekös on helppoa kun kyseessä on pehmolelu ;) Järvenrannassa Brunon tulee myös käydä ja nähdä pääkaupunki Helsinki. Harmi, etten tuolloin kirjoittanut asioita muistiin, osa ehdotuksista oli taas päättömiä, samaa sarjaa kuin "onko Suomessa vessoja?".

Ennen hyvästejä siskoni tulivat vieraileviksi tähdiksi Suomi-tunnille. Mukaan tulivat poikkeuksellisesti myös neloset torstain ryhmästä ja mikä ilo olikaan seurata heidän touhujaan! Kun jaoimme kolmosia ryhmiin, jätin siskoni taakse nelosten kanssa ja käskin heidän tehdä tuttavuutta ja nelosten näyttää, mitä jo osaavat. Ja kun ne oli näytetty, oppilaat halusivat oppia lisää! He tulivat pari kertaa kysymään mitä on suomeksi was ist das? eli mikä tämä on, ja sen avulla kyselivät siskoiltani sitten kaikki mahdolliset esineet ja kuvat luokasta.

Tässä pääsette nauttimaan huudostani ja sekaisin menevistä fertigeistä ja bereiteista sekä rechtzeitigeista ja gleichzeitigeista. ;)

Lopuksi vielä koko ryhmän kanssa leikimme syksyllä Bonnissa oppimaani tervehdysleikkiä, suomalaisena versiona tietenkin. Oppilaat vaikuttivat tyytyväisiltä vierailuun, etenkin neloset. Kolmosten kanssa touhu on aina ollut mitä sattuu, mutta ainakin he malttoivat esitellä itsensä suomeksi ja kysyä siskoiltani keitä he ovat.

Tässä Suomi-kerhossa olleita lapsia, kolmosista puuttui jopa viitisen lasta.

Sen jälkeen, kun iltapäiväkerhotoiminnan lapset olivat syöneet lounaansa, keräännyimme kaikki koulun aulaan heittämään hyvästejä Herra Hirvelle ja Brunolle. Kerrottuani hieman Brunon tulevista kuukausista oli aika sanoa heipat, ja sekä Herra Hirvi että Bruno kävivät henkilökohtaisesti moikkaamassa kaikki oppilaat.

Tyttöjä mietitytti mitä kaikkea Bruno tuleekaan Suomessa näkemään ja kokemaan.

Nyt olen enää vain minä ja minunkin pitää sanoa hyvästit jo aivan liian pian! Enää 12 koulupäivää... Sinä aikana saan varmasti vielä useasti vastata lasten kysymyksiin koskien Brunon ja Herra Hirven vointia :)