Trafiikkia

Opettajaksi haikailevien ei kannata kuvitellakaan, että mikään asia koskaan menisi jotenkin mukavan tasapainoisesti eikä niitä voitokkaan ihania päiviäkään ole liiaksi. Seisoin tänään keskellä pahinta välituntiliikennettä ja tuntuu, että pyörähdin aina ympäri kun kakaralauma laukkasi tuulispäänä ohi. Osumiakin tuli, mutta ihme kyllä suuremmilta vahingoilta vältyttiin. Joka päivä löytyy kuitenkin joku, jolle haetaan opettajanhuoneesta kylmäpussia. Toisaalta nämä ovat asioita, jotka tekevät työstä ja työpaikastani todella kiinnostavia. Koulussa sattuu ja tapahtuu, en voisi kuvitellakaan olevani konttorirotta, jonka työssä sattuu ja tapahtuu eniten firman pikkujouluissa.

Tässä liikenneruuhkassa seisoin, koska Schulkindergartenin lasten oli pakko käydä tuulettumassa. Suoraan sanottuna mistään ei tullut mitään. Pyörittelimme silmiämme vuorotellen opettajan kanssa. Hän on välillä ihan neuvoton, eikä lapset todellakaan ole niin kypsiä, että voisivat aloittaa koulun syksyllä. Heidän kodeissaankaan ei tunnuta piitattavan mistään ja tuo hälläväliä-kasvatus ikävä kyllä näkyy erittäin hyvin näistä lapsista.

Lapset korjasivat aamupalatarpeitaan pois. Kärryyn kerätään likaiset muoviastiat. Yksi hunsvotti päätti kipata lautaseltaan leivänmurut toisen pojan paidan alle. Mitä hittoa? Nämä tilanteet eivät todellakaan usein ole mitenkään ennakoitavissa eikä niitä aina edes tee se joka olisi siihen todennäköisin.

Opettaja oli tuonut kotoa hienoja munia näytille ja valmistellut opetusta huolella, ja oli tietenkin pettynyt, kun kukaan ei ollut mistään kiinnostunut ja hauraita muniakin käsiteltiin miten sattuu. Kolme lasta keikkui ringissä tuolillaan minkä ehti ja kaksi möngersi lattialla tuolin eri väleihin ahtautuen... Jopa kolme lasta raahattiin muihin luokkiin tekemään toisia tehtäviä ja lopulta koko sakki paimennettiin ulos. Liika energia ei tuntunut siltikään purkautuvan. Yhdet silmälasitkin menivät rikki. Hammaspesun aikana lasit rikkonut tyttö vain tiuski silmälasinsa menettäneelle tytölle, että onkse niin vaikeeta mennä optikolle hakeen uudet. Huhhuh. Aika koppava nuori neiti!

Loppuajasta leikeltiin ja liimailtiin lintujen ja niiden munien kuvia ja tämänkin askartelun aikana joku ehti rypistellä toisen leikkaamat kuvat ja kaksi riiteli luokan takana siitä, miten sakset laitettaisiin telineeseen. Meno oli sen näköistä etten aluksi tiennyt uskallanko puuttua, sillä omaan silmään olisi voinut saada mukavan osuman saksenterästä...

Tällä hetkellä tuntuu myös olevan muotia ollako jonkun kaveri vai ei. Hillittömät klaanit ja säännöt siitä kuka saa kaveerata ja kenen kanssa. Tiedän, että nämä kuviot ovat väliaikaisia ja parhaat kaverit vaihtuvat viikottain, mutta silti lapset ovat julmia ja ne syyt, miksi joku yhtäkkiä jätetään ulkopuolelle... Ja yleensä kyllä onneksi otetaan taas myöhemmin mukaan.

Eivät isot koululaiset sen paremmin osanneet käyttäytyä, kamala hulabaloo oli myös Suomi-kerhossa. Ihan kyyneleitä vuodatettiin, ne tosin siksi, että kaksi lasta joutuikin äidinkielen tukiopetukseen. Erityisopettaja tuli kuitenkin saattamaan heidät takaisin luokkaan, hänen sydämensä ei kestänyt lasten surua! Ihana kollega. Toivottavasti lapset kuitenkin jossain vaiheessa saavat tarvittavan tukiopetuksensa. On mielestäni väärin, että valinnaisten aikana heikkoja lapsia otetaan erikoissyyniin, sillä juuri niissä valinnaisaineissa he saattavat päästä tekemään jotain, missä kokevat onnistuvansa.

Harmi, että jotkut tampiot sitten kuitenkin pilaavat näiltä innokkailta oppilailta mahdollisuuden oppia. Tänään heitin ensimmäisen kerran oppilaan ulos luokasta. Kolmen viivan jälkeen. Olen alkanut kirjoittaa oppilaiden nimiä taululle sitä mukaa kun he häiriköivät. Se on oikeastaan hyvä tapa, sillä aina on joku, joka niitä rupeaa lukemaan ääneen, jolloin asianomaiset yhtäkkiä havahtuvat paljon paremmin kuin jos yritän itse heihin saada kontaktia. Seuraavasta häiriöstä tulee viiva ja kolmesta viivasta ulos. Harmittaa, mutta en minä niitä häiriköitä rupea siellä luokassakaan katsomaan.

Uskomattominta on se, että yritämme tehdä jotakin tehtävää, tänään opettelimme värejä ja lapset värittivät palluroita paperillaan. Sitten se keskeytyy kun häly kasvaa. Tämä yksi oppilas sitten vaeltelee ja tulee luokseni kysymään, että mikä väri on tämä ja tuo pallukka. Niinpä, pääsisimme siihen kohtaan ihan justiinsa, jos herra ei hölöttäisi ja vaeltelisi ympäriinsä.

Vessaliikennettäkin oli enemmän kuin aiemmin. Jollain ehkä oli oikeasti hätä, toinen halusi varmaankin mennä juttelemaan ulosheitetyn pojan kanssa, kolmas muuten vain halusi lusmuta. Mutta ainakin opimme samalla jotain, sillä vessaan ei päässyt ennen kuin oli saanut kyllä-vastauksen kysymykseen Voinko mennä vessaan?. Enkä päästänyt ketään samanaikaisesti.

Saimme 45 minuutin aikana tehtyä edellisviikolla aloitetun värimonisteen loppuun. Kiesus. Kymmenen ensimmäistä minuuttia meni siihen, että kaikilla oli kyseinen moniste nassun edessä. Ja kymmenenkin minuutin jälkeen oli vielä joku tohelo, jonka piti lähteä hakemaan paperia toisesta luokasta tai käytävälle jätetystä repusta. No, jotkut fiksut ja itsensä tuntevat lapset tajusivatkin antaa kansionsa/monisteensa minulle. Nimikyltitkin ovat hävinneet kaikilta paitsi niiltä, joiden kyltti on minun lukitussa kaapissani opettajanhuoneessa.

Ryhmässä on muutama todella innokas oppija ja harmittaa heidän puolestaan, että tunnit ovat aina yhtä kaaosta enkä minä oikein osaa tehdä asialle mitään. Tänäänkin vain ärsytti niin paljon että teki vain mieli lösähtää tuolille ja laittaa silmät kiinni.

Pitäisi varmaankin kohta tarttua kiinni siihen kirjaan, jonka ostin pääsiäislomaa edeltäneen luennon yhteydessä.