Geil, sexy!

Schulkindergartenissa oli taas kova meno päällä.

Hieman sähäkkyyttä tunteihin toi poikapoppareiden tai minkä lie hoppareiden tavoin sulavasti tanssiva silmälasipäinen Alexander, joka hoki sanoja geil ja sexy, jotka oikeastaan tarkoittavat samaa asiaa, mutta sanaa geil käytetään myös ihan vain tarkoittamaan makeeta, siistiä. Tätä hokiessaan hän huitoi käsiään kuin jokin räppäri ja sitten taas pyörähteli ja nyki päätään. Poitsu on tainnut katsoa hieman Vivaa tai Music Televisionia. Oli vaikeaa yrittää päättää oliko asia hyvä vai huono. Jokin synnynnäinen rytmitaju pojalla ainakin on ja sulavat liikeradat, voisin hyvin kuvitella pojan hurmaavan teinityttöjä joskus tulevaisuudessa isommillakin areenoilla. Mutta onko välttämätöntä, että kuusivuotias hokee geil ja sexy, joiden ei oikeastaan pitäisi vielä tuon ikäisten sanavarastoon kuulua.

Vaikka meno oli hetkittäin todella rauhatonta, moni lapsi tsemppasi ja pystyi keskittymään yli kykyjensä. Pienen taittelun ja leikkelyn jälkeen luokassa leijaili upeita lumihiutaleita. Silloin näitä lapsia kehutaankin oikein olan takaa. Toivottavasti he osaavat yhdistää ahkeran ja reippaan tekemiseen positiiviseen palautteeseen ja pikkuhiljaa hiffaavat, millaisella käytöksellä saa kehuja. Ja ne, jotka eivät ihan niin hyvin tsempanneet, saivat tietenkin asianmukaista iloista kannustusta.

Toisessa nelosluokassa, jonne kävin viemässä Suomi-tietokilpailun ensimmäiset palkinnot, oli hieman kyseenalainen kannustus ja palautteenanto menossa. On tärkeää, että lapset oppivat jossain vaiheessa antamaan palautetta ja vertaisarviointi tulee tutuksi, täällä sen pitää tapahtua todella aikaisin sillä neljännen luokan jälkeen siirrytään uuteen kouluun, jossa pitäisi sitten jo osata kaikenlaista.

Kaksi tyttöä oli juuri pitänyt jonkun esitelmän ja opettaja pyysi sitten oppilailta ehdotuksia arvosanoiksi. Nämä tytöt olivat selvästi tehneet hommansa hienosti, sillä ehdotukset liikkuivat siinä ykkösessä, toiselle tytölle joku ehdotti kakkosella alkavaakin. Täällä 1 on paras arvosana ja 6 huonoin ja se on oikeastaan jo hylätty. Näin kuitenkin kuinka toista tyttöä harmitti tämän "paremman" tytön korkeammat arvosanat ja hän yritti aina välillä avata suutaan ja jotenkin selittää, miksi ei itse pystynyt yhtä hyvään.

Minun mielestäni opettaja antaa arvosanan (jos on pakko antaa moinen) ja lapset voivat antaa palautetta muulla tavalla. On myös jotenkin nöyryyttävää, jos sitten joku ei ole esitelmäänsä niin hyvin tehnyt ja saa vaikkapa vitosia. Kävin Saksassa koulua vuoden 16-vuotiaana ja silloinkin jotkut opettajat luettelivat jokaisen arvosanat ääneen. Minusta se ei ole oikein. Ei kenenkään tarvitse tietää toisten oppilaiden arvosanoja, eiköhän heillä ilmankin tätä tietoa ole käsitys toistensa koulumenestyksestä.

Ihanteellisintahan olisi, jos ei tarvitsisi antaa arvosanoja ollenkaan tai ne annettaisiin oppilaan oman kehityksen perusteella, ei verrattuna muihin oppilaisiin. Jotenkin tekisi mieli palkita enemmän sitä, joka on vaikka lyhyen ajan sisällä tsempannut ja parantanut hirmuisesti kuin sitä, jolle kaikki on aina ollut helppoa. Yleisdidaktiikan tentissä yli kolme vuotta sitten suunnittelinkin jonkinlaisen arvioinnin mallin, joka perustuisi oppilaiden henkilökohtaiseen kehitykseen eikä johonkin gaussinkäyriin ym. Ehkä palaan myöhemmin tähän malliin.

Ja kertokaahan minulle miten opettajat muistavat ja hallitsevat kaiken!? Muistin itse tänään printata kirjeet Eurooppa-kerholaisten kotiin, mutta unohdin tietenkin jakaa ne, vaikka tunnin alussa niistä puhuinkin. Ehkä ne vain pitäisi ottaa heti esille eikä hautoa kassinpohjalla... Eli saan juosta huomenna lasten perässä lappusia jakelemassa, argh!