Arvostelua asemalta asemalle

Joskus jo aikoja sitten lupailin kirjoittavani ensimmäisessä kasvatustieteen tentissäni kehittelemästäni arvioinnin mallista. Kyseessä oli yleisdidaktiikan tentti, josta napsahti kolmemiikka eli nykyarvosanoilla femma. Kyseinen tenttitehtävä miellytti minua paljon, sillä sain luoda siinä itse jotain ja ajatella omalla pääkopallani, mutta silti piti myös ottaa huomioon muiden jo olemassaolevia juttuja. Sen jälkeen olenkin ollut yliopistoon aikalailla pettynyt, kun aikuiset ihmiset kilpailevat siitä, kuka lainaa parhaiten muita tieteilijöitä ja löytävät eniten samoja mielipiteitä. Minä haluaisin kirjoittaa ja keksiä myös itse! On tyhmää ottaa kirjallisilla töillään osaa ajankohtaiseen tai ummehtuneeseenkin tieteelliseen keskusteluun, jossa vain toistellaan muiden hokemia asioita.

Lämmöllä aina muistelen kehittelemääni junasysteemiä. Tarkoitus oli siis miettiä jonkinlainen arvioinnin malli ja jotakuinkin seuraavanlaista sain tenttipaperille aikaiseksi.

Ensin hieman lähtökohtia. Minä en täysin niele sitä, että oppilaita arvioidaan joidenkin tiettyjen standardien mukaan. Useinhan numeroita annettaessa verrataan oppilaan tietoja ja taitoja kahdeksikolle määritettyihin piirteisiin. Nämä vaatimukset ja piirteet vaihtelevat kursseittain tai oppijaksottain ja oppiaineittain ja vaatimustaso tietenkin nousee aina eteenpäin mentäessä.

Ylioppilaskokeissa arvosanat jaetaan Gaussin käyrän perusteella ja näin taisin jo yläasteella saada joitain arvosanojani, kun opettaja suhteutti koetulokset Gaussin käyrään. Sori vaan, jos sait vain puoli pistettä vähemmän kuin kaverisi, mutta et mahdu enää viiteen parhaaseen prosenttiin. Toisaalta kun kokeiden taso vuosittain vaihtelee, ei sekään olisi reilua jakaa arvosanoja valmiin pistekaavion mukaan. Joku vuosi kielten kuuntelu on ollut niin lälly että keskiverto oppilaskin saa lähes täydet pisteet, kun taas erittäin lahjakas oppilas on voinut jäädä 20 pisteen päähän täysistä erittäin haastavana vuotena.

Lukioaikani seurasin kiinnostuneena lukioiden välistä vertailua, etenkin kun omakin kouluni kiikkui aina siellä kärkipäässä. Mutta onko kumma, että vaikkapa Ressun lukiosta kirjoitetaan eniten älliä, jos sinne ovat päässeet vain oppilaat yli ysin keskiarvolla? Suurempia sankareita ja voittajia ovat ne, jotka menevät lukioon seiskan keskiarvoa hipoen, mutta tsemppaavat ja kirjoittavatkin yhtäkkiä ämmän paperit. (seuraava hieman kärjistetysti) Hyvien koulujen opettajat saavat hyvää materiaalia treenattavakseen ja työ on helppoa, kun taas syrjäkylien rupulukioiden opettajat tekevät kaikkensa leipoakseen oppilaistaan kelpo ylioppilaita, jolloin aluksi heikomman oppilaan kirjoittama magna voi olla paljon kirkkaampi kuin huippulukion oppilaan kirjoittama laudatur.

Oppilaan yksilöllinen kehittyminen on unohtunut! Omassa arvioinnin mallissani lähtökohtana onkin se, kuinka oppilasta voisiin arvioida sen mukaan, kuinka paljon hän on oppinut ja kehittynyt viime arviointitilanteesta.

No niin, katsotaanpa muistuuko reilun kolmen vuoden takaisesta tentistä jotain järkevää mieleen...

Oppilas on matkustaja junassa ja kanssamatkustajat ovat tietenkin muita oppilaita. Opettaja on konduktööri, joka neuvoo matkustajia ja tarkastaa heidän lippujansa eli tekemisiään ja tehtäviään. Junankuljettaja on konduktöörin työtä ohjaileva opetussuunnitelma. Itse juna on oppimisympäristö. Välimatka kahden aseman välissä on yksi kurssi, esimerkiksi siis yläasteella tai lukiossa. Asemilla tehdään aina arviointi yhdessä lipunmyyjän kanssa, joka siis myöskin on opettaja. Tässä nyt siis nämä peruspilarit. Tenttipaperiin piirsin myös junaratoja ja muita havainnoillistaakseni mallia paremmin.

Oppilas ei lähde junamatkalle ennen kuin on ostanut lipun juna-asemalta. Lipunmyyjän kanssa sitten keskustellaan ja pohditaan, missä kaikkialla matkustaja nyt jo on käynyt ja minne hän vielä haluaisi matkustaa, eli mitä oppilas jo osaa ja mitkä ovat seuraavan välimatkan tavoitteet. Näitä pohdintoja kirjataan ylös ja niiden kanssa oppilas lähtee matkalle. Konduktööri tukee matkustajan etenemistä ja lisäksi matkustaja saa tukea muiltakin matkustajilta.

Matkan jälkeen matkustaja käy jälleen lippuluukun kautta, jossa myyjän kanssa tutkaillaan edellisellä asemalla ostettua lippua ja sitä, ovatko siihen merkityt tavoitteet toteutuneet. Mikäli on välttämätöntä antaa arvosana, se pohjautuisi enemmänkin siihen, kuinka paljon oppilas on kehittänyt ja parantanut edellisen pysähdyksen jälkeen eikä siihen, mitä yleisesti ajatellaan olevan oleellista.

Mallissa oli varmasti paljon enemmän yksityiskohtia ja junanpenkit ja jarrutkin varmasti symboloivat jotain, mutta noin karkeasti ottaen malli oli kutakuinkin yllä kuvaamani kaltainen. Nyt mietin, että kuulostaa aika paljon eriyttämiseltä. Kullekin oppilaalle asetetaan heille realistiset tavoitteet ja oppilas kilpailee vain itsensä kanssa. Näin hitaammat oppilaat voivat edetä omaan tahtiinsa ja lahjakkaammille tarjoutuisi mahdollisuuksia kehittyä entisestään, vaikka oikeastaan kurssitavoitteet olisi jo saavutettu.

Tärkeää olisi myös, että oppilaat oppisivat tarkastelemaan omaa oppimistaan ulkopuolelta. Metaoppimista, oppimisen oppimista. Poikaystäväni harmittelee, kuinka oikeastaan vasta yliopistolla on esimerkiksi kieltenopiskelussa oppinut hyviä oppimistekniikoita ja -taktiikoita. Harvat nuoret oppijat osaavat ilman ohjausta päätellä minkälaisia oppijoita oikeastaan ovat ja tekevät asioita sen mukaan, millainen opettaja heillä sattuu olemaan. Jokainen opettaja varmasti myöntää, että herkästi tulee laadittua tehtäviä ja materiaalia, jotka soveltuvat parhaiten omalle oppimistyylilleen. Luokassa on kuitenkin yhtä monta oppimistyyliä kuin on oppilaitakin, vaikka ne muutamiin pääkategorioihin usein voidaankin jakaa.

Nyt olen jälleen kerran vaiheessa, jossa minua kiinnostaisi kasvatustiede enemmän kuin kielitiede. Välillä taas hullaannun kielitieteestä. Toivon, että saisin ottaa graduuni jonkinlaisen pedagogisen näkökulman, sillä en yksinkertaisesti jaksa länkyttää 80 sivu siitä, kuinka saduista oppii imperfektimuotoja. No, siinä tietenkin on yksi pedagoginen näkökulma, mutta kuitenkin joku kielioppiin liittyvä. Minua kiehtoo enemmän mitä voimme satujen ja tarinoiden avulla oppia muista kulttuureista, kuinka voimme parantaa kommunikatiivisia taitojamme ja kuinka sadut ylipäätään voivat ohjata oppijaa. Ne tarjoavat lapselle esimerkiksi mahdollisuuden mielikuvituksen kehittymiseen sekä oikean ja väärän tunnistamiseen.

Ääh, miksi en vain voisi tehdä sekametelisoppagradua jossa voisin paasata kaikesta minua kiinnostavasta?