Kokonaisvaltaista koulua

Yksi asia, joka minulle on tulevana aineenopettajana hieman vierasta, on koulun kokonaisvaltaisuus alaluokilla. Yllätys ei suinkaan ole negatiivinen, olisi upeaa jos sama toteutuisi ylemmillä luokilla, mutta joka tunnilla vaihtuvat opettajat eivät saa helposti otetta oppilaista muina kuin oman aineensa opiskelijoina.

Taisin eilen kirjoittaa erilaisista toimenkuvistani ja ihan samaa rataa on jatkettu tänään. Kenen repun vetoketju piti sulkea, kenen lepakko leikata mustasta kartongista ja kuka halusi antaa minulle jotain. Sain piirustuksen Schulkindergarten Israalta sekä Diddl-Maus-paperin ekaluokkalaiselta Sophialta. Niiden taika ei selvästikään koskaan katoa... Niitä keräilivät ala-asteikäiset jo silloin kun nämä ekikset olivat vauvoja ja varmasti jo kauan aikaisemminkin.

Herra Hirvi olisi voinut jäädä vielä kotiin loikoilemaan, mutta päätyikin nyt lokerooni koko loman ajaksi odottamaan loman jälkeen alkavaa Suomi-kerhoa. Mutta älkää huolestuko, eväänä hänellä on pussillinen Marianneja!

Niin ja kyllä, olin tänään taas Schulkindergartenissa. Olin koululla hyvissä ajoin, jotta ehtisin kirjoittaa taululle juttuja suomen tuntia varten, mutta eihän opettajat olleet muistaneet edes "lajitella", ketkä oppilaista tulevat tunnilleni. Koska Schulkindergartenin opettaja on edelleenkin kipeä (jos ymmärsin oikein hän on kaatunut pyörällä), oli luonnollisin paikka minulle suomen tunnin peruuntuessa mennä taas sinne, mutta tällä kertaa Claudia haki omaan luokkaansa puolet ryhmästä ja loppujen kuuden kanssa selvisin ihan hyvin. Niin paljon aamun yllätysjärjestely kuitenkin potutti, että päätin olla oikein "ilkeä". Myhäilin tyytyväisenä, kun lapset menivät halpaan kaikenlaisiin pikkujekkuihini.

Ringissä seisominen ei oikein sujunut ja pojat istuivat pulpetilla. Sanoin, että meillä Suomessa ei sallita elävää lihaa pöydällä ja se mitä pöydällä on, se syödään. Sanoin kuinka helppoa heistä oikeastaan on valmistaa ateria, sillä keittiö on ihan viereisessä tilassa. Annoin vielä vähän kuolan valua (vitsivitsi) niin pojat ampaisivat pystyyn. Kauan eivät malttaneet olla joten päätin, että ollaan sitten lattialla makaamassa. Pojat olivat tietenkin vitsikkäitä ja rupesivat leikkikuorsaamaan. Kaikki muut sain pian ylös paitsi pikkuisen Yunuksen, joka ei tunneilla lähinnä muuta tee kuin hokee jotain ihmemantraa (tosin sain hänetkin jossain vaiheessa hokemaan edes Käkkärämäntyä). Kovaan äänen sitten ehdotin muille, että heitettäisiinkö hänen päällensä kylmää vettä, jos sitten heräisi. Luokassa oli onneksi lavuaari ja niinpä kävelin sen luo ja aloin valuttaa vettä ja kolistelin käteeni jonkun kipon. Tsak oli Yunus pystyssä. Lopputunnista sitten piirreltiin ja pelailtiin. Alan saada käsitystä eri lasten persoonallisuuksista. Osa elää niin omissa maailmoissaan, että vaihtoehtoinen tekeminen voi olla viisain vaihtoehto sen sijasta, että väkisin pakottaa ketään johonkin leikkiin, jossa he eivät halua olla mukana. Ryhmän rasittavan kakara oli onneksi muualla, niin ei tarvinnut kilpailla laumanjohtajuudesta.

Lopputunnista lapset saivat tehdä lempipuuhiaan, mikä lähes kaikilla pojilla on legoilla rakentaminen.

Olin kuitenkin omasta mielestäni hyvällä tavalla ilkeä, siis niin etteivät lapset oikeastaan edes tajunneet minun olevan häijyllä tuulella, aiheutin heissä jonkinlaista positiivista pelkoa. Siis sellaista pientä pelkoa, jota pitää olla jotta osaa kunnioittaa auktoriteetteja. Täkäläisten opettajien ilkeys on aivan toista luokkaa, rumaa ja loukkaavaa. Ei lapselle voi sanoa, ettei tätä halua enää nähdä. Se, että täällä puhutellaan opettajia sukunimillä ja Herr- ja Frau-titteleillä, pyrkii siihen, että opettajien ja oppilaiden välillä on etäisyyttä, joka aiheuttaa kunnioitusta opettajia kohtaan. Suomessa opettajia rennosti kutsutaan etunimillä tai opeksi, osaamme kai muuten sitten luoda sopivan auktoriteettisen aseman. En sitten tosin tiedä haistatellaanko opettajille täällä mokomasta syystä vähemmän, suomalaiset nuorethan eivät monesti roiseja sanoja säästele puhuessaan opettajille.

Seuraavillakin tunneilla olin vielä hieman ärtyisä, sen verran harmitti suomen tunnin peruuntuminen (olin raahannut kaikenlaista ihan turhaan, onneksi pystyin jättämään ne lokeroon koululle), ja välillä ihan aiheestakin, sillä kolmosluokan vilpertit rallasivat käsityöluokassa taas siihen malliin, että meinasi myrkylliset lasitteet olla muiden silmissä. Nämä kolmoset ovat kuitenkin "lemppareitani", liekö sen takia että olen heidän kanssaan eniten tekemisissä. Kaikki tulevat näyttämään, kuinka söpöjä heidän hiirensä, siilinsä ja kilpikonnansa ovat. Sama poika, joka esitteli sotilashiirtään tulikin seuraavan kerran näyttämään kilpikonnaa, jonka selässä kiipeili ainakin viisi poikasta.

Kieli poskessa lasittamassa savesta tehtyjä eläimiä.

Viimeisellä tunnilla sydämeni tosin suli ekiksille, mutta he ovat jotain niin ainutlaatuista. Osa oli jo lähtenyt koulusta ja loppuryhmä askarteli. Yleensä tällä tunnilla leikitän lapsia jonkin verran englanniksi, mutta käytäntö on vielä hieman epäselvä, sillä mieluiten vuorottelisin eri ryhmissä niin, ettei toinen ryhmä mene paljon toista edelle (siis että toiset osaavatkin Twinkle twinkle little starin jo kaksi viikkoa ennen muita ;)). Osa oppilaista piirsi syksyistä maisemaa paperille, osa leikkasi oranssista ja mustasta kartongista kurpitsoja, lepakkoja ja kummituksia. Yhden tytön kummitus oli kuin Muumien Mörkö ja lupasin tuoda hänelle joku kerta kuvan Möröstä, sillä hän ei tuntenut Muumeja laisinkaan. Tästä luokasta ehdoton suosikkini on pikku Birce. Hän jäi viimeisenä luokkaan nyyhkyttämään, kun lepakon leikkaaminen ei ollut oikein onnistunut... Hän piirsi suloisen lepakkoperheen, mutta pienimmän leikkaaminen kuusivuotiaan motoriikalla ei oikein onnistunut ja niin surtiin milloin katkennutta korvaa ja milloin siipeä.

Ei minulla nyt oikeasti ole selviä lemppareita ja suosikkeja, eri lapset ovat eri päivinä ihan eri tavalla kiinnostavia tai vetoavia. Heidän pientä maailmaansa voi heilauttaa aikuisen mielestä ihan mitättömätkin asiat, mutta silti aikuisen pitää olla läsnä ja ottaa lapsi tosissaan. Lapselle on tärkeää saada esitellä tuotoksiaan aikuiselle ja saada positiivista palautetta. Tässä vaiheessa ei vielä osata kilpailla siitä, kenellä on hienoin lepakko tai kurpitsa. Kaikille riittää, että oma työ huomataan.

Ekaluokkalainen Merle sanoi tänään, että on ehkä nähnyt minut kaupungilla ja sanoi tunnistavansa minut isosta luomestani nenänpielessä. Monet muutkin lapset ovat kysyneet mitä nenänpielessäni on. Tällä hetkellähän tilanne on se, että olen leikkausjonossa ja tuo luomi poistetaan pahanlaatuisuutensa vuoksi mahdollisimman pian. Koska lapset kiinnittävät ulkonäköön huomiota vähintäänkin yhtä paljon kuin aikuiset ja estottavasti myös kommentoivat sitä ja kyselevät, olen joillekin jo kertonut, että näytän myöhemmin syksyltä vähän erilaiselta, sillä se luomi poistetaan. Lapset ovat ottaneet uutisen aika tyynesti kun olen kertonut, että on olemassa kilttejä ja pahoja luomia. Suurin osa on kilttejä ja pahat luomet tulevat usein vasta aikuisena jos tulevat ollenkaan. Silloin ne poistetaan, ettei niihin myöhemmin satu. Lapset ovat tämän jälkeen ajatelleet enemmän lopputulosta eikä niinkään sitä leikkaamista, joka itse kullekin kuulostaa inhottavalta. Varovainen puheissaan pitää kuitenkin olla, etteivät lapset mene itku kurkussa kotiin näyttämään omaa pientä pilkkuaan vanhemmille ja sano, että se on paha.

Kakkosluokkalaisilla on saksantunnilla ollut aiheena ystävystyminen. Lukeminen on edelleen monella takeltelevaa, mutta lapset kuitenkin vapaaehtoisesti tekevät sitä vaikka luokankin edessä. Tässä kertoja lukee, mitä Petra tekee, kun ystävystyy Steffenin kanssa. Molemmat Petraa esittäneet tytöt eivät liiemmin poikabakteereista piitanneet vaan tekivät juuri niin kuin kirjassa luki, vaikka se sitten tarkoittikin kädessä pitämistä ja muuta läheisyyttä.