Työpaikkani

Koko tästä Comenius-ohjelmasta innostuminen alkoi jo opintojeni alkuvaiheessa, kun olin humanistisen tiedekunnan aineenopettajankoulutuksen kehittämistyöryhmässä opiskelijaedustajana ja tutustuin Marja Martikaiseen, joka itse asiassa oli myös ainedidaktiikan lehtorina ennen kuin siirtyi tiedekuntaamme koordinoimaan näitä aineenopettajajuttuja ja sai muun muassa aikaiseksi vielä suht tuoreen AinO-keskuksen. Marja puuhaili ahkerasti Comeniuksen LinE-projektin parissa ja Comenius tuli tutuksi. LinE (Lehrer in Europa) on opettajaopiskelijoiden pari kuukautta kestävä vaihto, jossa tutustutaan yliopistoon ja paikallisiin kouluihin ja mukana on vain muutamia maita.

Jo jonkin aikaa on ollut tiedossa, että Juho lähtisi Osnabrückiin vaihtoon ja koska myös on ollut tiedossa, että itse olisin Skotlannissa puoli vuotta, olin päättänyt että lähtisin Juhon mukana Saksaan. Kaikki oli aluksi tietenkin hyvin epävarmaa, sillä päästäkseen juuri toivomaansa kaupunkiin harjoitteluun pitäisi useankin asian loksahtaa paikalleen.

Koulu, jossa nyt työskentelen, ei ole mitenkään sattumaa. Tämän vuoden tammikuussa aloin kirjoitella sähköposteja lähes kaikkiin osnabrückiläisiin kouluihin. Jätin huomiotta ainoastaan selvästi katolilaiset koulut ja tekniikkaan painottavat Real/Hauptschulet.

Minun piti yrittää myydä kouluille hyvin sekä itseni että Comenius-ohjelma. Suurin osa kouluista ei koskaan vastannut, jotkut vastasivat etteivät kykene harjoittelijaa ottamaan (no, kaikille ei ilmainen lisätyövoima kelpaa). Kaksi koulua ilmaisi kiinnostuksensa. Tästä aiheutui myöhemmin melkein ongelmiakin, kun tämänhetkisen työpaikkana ohjaava opettaja kirjoitti, että jollain toisella koululla on samanlainen asettelu kanssani ja piti sitten vakuutella, että olen itse ensisijaisesti ala-asteelle hakenut ja että tämä Gymnasium (5.-13. luokat) oli jo ehtinyt minulle ilmoittaa, että haluavatkin mieluummin jonkun Iso-Britanniasta tai Yhdysvalloista.

Jäljelle jäi siis tämä yksi ala-aste ja olimme keväästä asti tiiviisti yhteistyössä hioen hakemuksiamme sellaisiksi, että ne vastaisivat parhaiten toisiaan ja tietenkin muuten erottuisivat joukosta. Suomestakin yleensä hakee lähes seitsemänkymmentä apulaisopettajaharjoittelijaa, mutta vain parikymmentä pystytään lähettämään Euroopan eri maihin. Tänä vuonna kuitenkin oli onnekas tilanne, sillä hakijoita oli vain viitisenkymmentä ja CIMOlla, joka Suomessa harjoittelua koordinoi, tavallista suurempi budjetti.

Kaikki meni nappiin, juuri suunnitelmiemme mukaisesti. Minut valittiin Suomesta apulaisopettajaksi ja Heinrich-Schüren-Schule Saksasta vastaanottavaksi kouluksi. Kun tiedustelin CIMOsta onko harjoittelijoita vielä sijoitettu kouluihin, vastaus kuului että yhdellä koululla on hakemuksessaan jopa nimeni ja tällöin olin jo aika varma tulevasta yhteistyöstämme. Koko prosessi on kuitenkin aika hidas kun asioita päättämässä on useampi osapuoli, mutta viimein kesäkuun lopussa olimme varmoja asiasta ja koulu oli saanut tietoonsa harjoittelun kestonkin.

Heinrich-Schüren-Schule sijaitsee Osnabrückin länsipuolella Westerbergin kaupunginosassa. Se on yksi kaupungin noin kolmestakymmenestä ala-asteesta. Koulun oppilaat ovat Westerbergin hyvämaineiselta alueelta. Tämä ei kuitenkaan takaa, että oppilasaines olisi yhtään sen helpompaa. Kalliimmalla asuinalueella asuvilla kuvittelisi asioiden olevan hyvin, mutta ihan samanlaisia ongelmia perheissä on kuin muuallakin. Harjoittelin Helsingissä Ratakadun normaalikoulussa, jonka oppilaat tulevat eteläisestä kantakaupungista, monet rikkaista perheistä, mutta eipä tuollainen yksinään oppimenestystä ja onnea takaa.

Koulu sijaitsee fyysisesti hieman karummalla alueella, sillä naapurissa majailevat brittisotilaat piikkilanka-aitojensa takana. Nämä kasarmit kuulemma puretaan ensi vuonna eikä sen jälkeen tarvitse pelätä enää niin paljon, että oppilaat jäisivät panssarivaunun alle. Ulkoisesti koulu itsekin on aika karu harmaa rakennus, mutta sisätiloja koristavat ja värittävät lasten maalaukset ja muut.


Koulussa on luokat ensimmäisestä neljänteen ja jokaisella asteella on kaksi rinnakkaisluokkaa, yhteensä siis kahdeksan luokkaa. Lisäksi koulussa toimii Schulkindergarten, jossa on kouluikäisiä lapsia, joiden kouluunmenoa on kuitenkin syystä tai toisesta lykätty. Nämä lapset tulevat hieman laajemmalta alueelta.

Lisäksi koulussa on yksi pienryhmä kehitysvammaisia lapsia, jotka ovat osan opetusta omassa ryhmässään 2-3 erityisopettajan kanssa ja osan opetusta toisen kakkosluokan kanssa.

Oppilaita koulussa on reilu 200, joista 15 Schulkindergartenissa ja 190 normaaleilla koululuokilla. Opettajia on kahdeksan luokanopettajan lisäksi rehtori, vararehtori, refarandariaatti (jonkin sortin opettajankoulutuksen päättävä pidempiaikainen harjoittelija), sijaisopettaja sekä kolme erityisopettajaa, Schulkindergartenin opettaja sekä tänä vuonna myös minä. Lisäksi koulussamme työskentelee osa-aikainen sihteeri, talonmies, keittiötyöntekijä ja kaksi siivoojaa.

Tässä itse rehtori ;)

Koulu alkaa aamuisin klo 7.45 ja päättyy 1.-2. luokkien osalta 11.40 ja 3.-4. luokilla 12.45. Koulu tarjoaa maksullisen mahdollisuuden jäädä iltapäivähoitoon aina kello kuuteen asti. Iltapäivähoidossa on töissä vajaa 10 kasvatusalan työntekijää ja lapsille järjestetään erilaisia aktiviteetteja ja läksyapua.

Koulu on mukana Alasaksin osavaltion Sinus-ohjelmassa, jossa pyritään parantamaan ja lisäämään matematiikan opetusta kouluissa tai näin ainakin olen asian ymmärtänyt. Tämän lisäksi en ole tietoinen koulun muista mahdollisista projekteista Comeniuksen lisäksi. Ohjaava opettajani on myös koulun Sinus-vastaava, joten hän on kohtuullisen kiireinen, mutta koska hänellä ei ole omaa luokkaa ja suhteellisen vähän opetusta (vähän matikkaa ja sitten sitä valinnaisliikuntaa) niin ehdin kyllä saada riittäämiin ohjausta jos on tarpeen. Muutkin kollegat kuitenkin ovat tulleet hyvin tutuiksi ja voin aina kysyä mieltä askarruttavia asioita keneltä tahansa, jos ohjaava opettajani vaikka sattuisi olemaan jossain työmatkalla.

Koulun nettisivuilta löytää lisää kaikenlaista, sivut tosin ovat vain saksaksi. Linkkejä klikkailemalla kielitaidotonkin kuitenkin jossain vaiheessa päätyy esimerkiksi kuviin, joten käykäähän ihmeessä katsomassa! Itse hetki sitten bongasin oman pärstäni keppiheppakuvista. Täällä tunnutaan viittaavaan kintaalla kaikille tekijänoikeusjutuille ja lupa-asioille. Itse olen samaisesta syystä ihan huoletta laittanut blogiini kuvia. Keneltäkään ei kysytä haluaako tämä esiintyä netissä julkaistavissa kuvissa. Opettajat käyttävät paljon poltettuja musiikkilevyjä ja kollegat varmasti pitäisivät minua hulluna, mikäli rupeaisin huolehtimaan tekijänoikeusasioista jos vaikkapa näytän heille kotimaisen elokuvan jossain yhteistilaisuudessa.

Syyslomani hieman pitkittyy sillä lähden ylihuomenna Suomeen ja torstaina on leikkaus. Toivon olevani koulussa viimeistään 19.11. alkavalla viikolla. Ikävä on lapsia ja sääli, että tähän tulee kuukauden tauko. Paluuni jälkeen on enää kuukausi koulua ennen joulua, mutta onneksi koko pitkä kevät odottaa. Saa nähdä pitääkö kaikki parisataa nimeä opetella uudestaan vai muistuuko jotkut vielä mieleen tämän pitkän tauon jälkeen. No, joka tapauksessa olen tyytyväinen että leikkaus ehditään hoitaa pois alta ennen mahdollista hoitajien työtaistelua.

Älkää siis kummastelko, jos minusta ei kuulu mitään. Käykää aikanne kuluksi tosiaan tutustumassa vaikkapa työpaikkani kotisivuihin!

En muista olenko tätä kuvaa vielä julkaissut. Se on työmatkani varrelta. Ja työmatka siis tietenkin sujuu pyörän selässä :)

Tyttöjen juttuja ja ruumiinosia tuttuja

Viime viikolta jäi muutamia hauskoja juttuja kertomatta (tai sitten olen vain niin hajamielinen, että saatte kaiken nyt kahteen kertaan...).

Olikohan tiistaina kun olin askartelemassa ekaluokkalaisten kanssa ja tuli puhetta hevosista tai joku oli piirtänyt hevosen. Kerroin sitten, että minulla on Suomessa hevonen. Tytöt tietenkin päästivät ihastuneita huokauksia. Kerroin, ettei hevonen kuitenkaan ole ratsastusta vaan raveja varten. Enpä tiennyt mitä ravit ovat saksaksi, joten selitin, että hevosilla ajetaan kilpaa pienillä kärryillä (Kutsche). Tytöt tietenkin kysyivät, ajellaanko sellaisilla muutenkin Suomessa. Ajattelevatkohan saksalaislapset että asumme jossain Perähikiällä kun luulevat, että meillä ei ole kunnollisia sänkyjä ja että matkustamme hevoskärryillä. Kerroin lapsille, että hevoskärryjä on oikeastaan vain kaikenlaisissa erityisissä tilaisuuksissa kuten vaikkapa häissä. Sitten mietimme hienon näköistä se on ja vanhanaikaisen tuntuista ja pikku Birce huokaisi "ja niiiin romanttista". Niinpä.

Keskiviikko- ja torstaiaamuina pidin kielikylpyenkkua ekaluokkalaisille. Aloitimme ruumiinosilla ja hoilotimme vajaa puoli tuntia Head, shoulders, knees and toes -laulua ja myös hieman Sutsisatsaata. Muksuthan villiintyivät täysin ja jaksoivat melkein koko puolituntisen osoittaa tarkkaavaisuutta. Kävimme ensin hitaasti läpi laulussa olevat ruumiinosat sanomalla ne ääneen ja osoittamalla niitä. Sitten hoiloteltiin ja opeteltiin toinenkin säkeistö, jonka olin puoliksi keksinyt itse tai liekö joku sellainen versio jo olemassakin. Minulla on laulu koneella englanniksi, mutta siinä on paljon muutakin kuin vain se perussetti, koin sen liian hankalaksi lapsille. Molempien luokkien opettajat myös sanoivat, että heillä olisi laulu cd:llä, toisella samalla ja toisella eri melodialla ja kuulemma vähän reippaamassa tahdissa ja diskopoppia taustalla. Sanoin kuitenkin kiitos, mutta ei kiitos. Lapset saavat sitä kamalaa diskopoppia niin usein muutenkin, että minun tunneillani annamme toistaiseksi ihan vain heleiden ihmisääntemme raikua.

Opettelin samalla nimiä, kun kysyin jokaiselta (ja kauhea miten huono omatunto tulikaan tunnin jälkeen kun tajusi, että muutamalta oppilaalta jäi kysymättä...) oppilaalta milloin minkäkin ruumiinosan. Where is your head? Where are your toes? Ja voi sitä riemua, kun joku osoitti toes kun olin sanonut nose ja joku nokkela keksii, että nehän rimmaavat! Laulun ulkopuolisia sanoja olivat belly, bottom, back ja lapset hullaannuttanut bellybutton. Menin nimittäin nopeasti vilauttamaan omaani ja siitäkös vasta toisella puolella luokkaa huuto syntyi, "Näytä meillekin!" huusi Otto. Sutsisatsi vasta suosittua olikin. Nousin jakkaralle, jotta lapset näkisivät liikkeet paremmin ja kohta edessäni jammaili omat bändärini, jotka olivat takapulpeteista kirineet eturiviin.

Lauloimme seuraavasti:
Head and shoulders, knees and toes, knees and toes. x2
Turn around and jump up in the air
Head and shoulders, knees and toes, knees and toes.

Eyes and ears and nose and mouth, nose and mouth. x2
Nod your head and shake it all around.
Eyes and ears and nose and mouth, nose and mouth.

Sutsisatsaan eri "komennot":
Knees together
Thumbs up
Bottom up
Elbows back
Head up
Tongue out

Keskiviikkotunnin jälkeen pikku Birce tuli sanomaan, että hän ei halua tehdä mukana kristittyjen juttuja, koska on muslimi. Sanoin hänelle, että kaikki maailman lapset leikkivät näitä juttuja, eivät ne ole yksinomaan kristittyjen juttuja. Hän silti varautuneesti ilmoitti, ettei tee mukana (kyllä hän pulpettinsa takana kuitenkin jotain oli liikehtinyt). Rupesin tietenkin miettimään, oliko navanvilautus jo vähän liikaa...

Lapsien joukossa oli vain muutama, jotka olivat passiivisemmin mukana (yksi tyttö sellainen joka muussakin opetuksessa vain räpeltää penaaliaan ja harhailee katseellaan) ja vain pari valitti, kuinka eivät enää jaksa. Puoli tuntia on oikeastaan ihan enimmäismäärä. Syysloman jälkeen jatkamme varmasti vielä pari viikkoa näiden ruumiinosien kanssa. Kertaamme lauluja ja tenttaan lapsilta taas sanoja, syysloman jälkeen molemmin päin. Sekä kysymyksillä "Where are your eyes?" että "What is this?" (osoittaen jotakin ruumiinosaa).

Keppiheppailua rauhankaupungissa

Syysloman ensimmäinen virallinen päivä on vierähtänyt käyntiin ja sen kunniaksi ajattelin muistella lomanalun ehdotonta kohokohtaa. Perinne on tällä Osnabrückissä jo lähes 60-vuotinen, niin pitkä, että oppilaille bretseleitä jakanut ylipormestari on itsekin pikkupoikana ratsastanut keppihepalla kaupungin läpi.

Vuonna 1648 täällä solmittiin rauha 30-vuotisen sodan päätteeksi ja Osnabrückiä onkin kutsuttu jo kauan Friedenstadtiksi eli rauhankaupungiksi. Jos olen oikein ymmärtänyt, viisi vuotta ennen tämän rauhan (Westfälischer Frieden) solmimista lähetit ratsastivat Münsterin ja Osnabrückin väliä. Tämän vuoksi symboliksi on muodostunut keppihevonen ja sen ratsastaja ja jostain päin Osnabrückiä löytyy muistopatsaskin (siitä kuva ehkä kaupunkikierroksen aikana). Kun rauha vihdoin solmittiin, saivat kaikki osnabrückiläiset lapset pormestarilta bretselin.

Tapahtuma järjestetään yleensä 25.10., mutta tänä vuonna koulun syysloman vuoksi ajankohtaa oli aikaistettu. Kaikkien osnabrückiläiskoulujen nelosluokkalaiset ovat syksyn aikana valmistautuneet ratsastukseen tutustumalla kaupunkinsa historiaan, askartelemalla päähineitä ja tietenkin valmistamalla itselleen ylväät ratsut. Oman kouluni neloset olivat lisäksi valmistautuneet musiikkiesityksellä ja toivottomia harjoituksia olinkin saanut seurata koulun aulassa jo useana päivänä...

Jo yli viisikymmentä vuotta nelosluokkalaiset ovat kerääntyneet yhteen ja siirtyneet yhtenä pitkänä kulkueena, tänäkin vuonna oppilaita oli 1400, vanhankaupungin läpi raatihuoneen edustalla olevalle torille. Täällä nelosluokkalaiset ovat koulunsa vanhimpia ja siksi usein jo hieman koppavia ja teinejä, mutta viime torstaina kaikki saivat luvan kanssa heittäytyä jälleen lapsiksi. Se into ja ylpeys mikä heissä heräsi, kun omat ja kollegoiden hepat nousivat ilmaan joukkohysteriassa.

Itse sain seurata tapahtumaa aitiopaikalta, olin nimittäin toisen luokan kyltinkantajana ja niin kulkueen mukana koko matkan. Letkan nokassa seurassani oli lisäksi kaverini Tytti ja ehdimme vuorotellen aina napsaista kuvia ja ottaa videotakin, joten saatte nyt oikein aimoannoksen keppiheppailua. Mitään parempaa tapaa lähteä syyslomalle en olisi keksinyt ja alan jo harkita muuttavani perheeni kanssa tänne niin, että omatkin lapseni pääsisivät ratsaille...

Keppihevoset (Steckenpferde) vielä odottamassa suurta päivää koulun seinällä. Huomatkaa oikeanpuoleinen hailakka kyltti ja bongatkaa se selkeämpänä myöhemmissä kuvissa! Minä olin asialla ;)

Lauluharjoitukset koulun aulassa.

Me kokoonnuimme oppilaidemme kanssa ensin Ihr Platz -kaupan eteen, josta sitten yhdessä lähdimme kohti lähtökarsinaa (ja jossa kiitettävästi tukimme sisäänpääsyn asiakkailta).


Samasta tilanteesta videopätkää.

Kaikki nelosluokkalaiset opettajineen kertyneinä Johanniskirchen alueelle.

Meidän koulun oppilaat esittämässä laulua.


Ilmoille kajahtaa "Wir Reiter zieh´n durch Osnabrück".

Koska lähdetään?

Kaupunki oli täynnä väkeä. Monet varmasti tulevat varta vasten heposia katsomaan, mutta monet taisimme jälleen kerran yllättää. Oli hauska katsella ihmisiä, jotka yrittivät singahdella lasten välistä toiselle puolelle tietä.

Joka koululla oli omanlaisensa koristeet hatuissa, joiden malli oli kaikilla yhteinen. Suomeksi Widukindlandin oppilaat eivät olleet osanneet rauhaa rustata hattuunsa.


Matkan varrella kulkuetta viihdytti monenmonta erilaista muusikkoa. Tässä bändärihepat rokkaavat Robbie Williamsin tahtiin.


Ennen kuin lapset kokoontuvat torille esiintymislavan ääreen he ratsastavat raatihuoneen portaiden yli ja saavat ylipormestarilta makean bretselin. Toinen koulumme opettajista oli mukana viimeistä kertaa, joten hänkin sai yhden, jonka sitten antoi minulle ja Tytille. Vähän niin kuin pullaa. Lapsien kasvot olivat ihan sokerissa mussuttelun jälkeen.

Kun lapset odottivat torilla, että viimeisetkin olivat saaneet bretselinsä, lavalla viihdytti keppiheppabändi, jonka musiikin tahtiin bändärihepat heiluivat.


Oma ehdoton suosikkihittini oli keppihepparäppi, jonka sanat vielä jostain hankin. Tässä pidempi pätkä meininkiä torilta. Itse euforinen ope on joka kuvassa niin heilahtanut ja videoidessa aina kameran takana, mutta olin vähintään yhtä liekeissä kuin nämä lapset ja heiluttelin kylttiä musiikin tahdissa.



Ympäriltä kuului ooh ja aah, kun tulimiekkoset tulivat lavalle. Tulta heiteltiin, nieltiin ja syöstiin ja "Zugabe"-huutojen perusteella lapset olisivat voineet katsella tätä ikuisuuden. Illan päätti komea ilotulitus, syy, miksi lapset joutuivat puolisen tuntia torilla odottelemaan ja jammailemaan lauluja toisensa jälkeen. Ulkona piti olla tarpeeksi pimeä. Kysyin meidän koulumme pojilta kannattiko odottaa ja kaikki haltioituunena vastasivat, että ilotulitus oli tosi cool.

Illalla vanhemmat noutivat väsyneet mutta tyytyväiset lapsensa, joidenkin matka kotiin taittui bussilla. Itse menimme elokuviin ja ulkona odotellessamme katselimme, kuinka hevoset jonossa nousivat bussin kyytiin. Tästäkin heilahtaneesta kuvasta tarkkasilmäinen bongaa muutaman pollen.

Tällainen paketti siis tällä kertaa. Torstaina päivällä valinnaisliikunnassa pojat kysyivät minulta onko meillä Suomessa keppihepparatsastusta ja sanoin ei, lällättelivät sitten... Mutta onhan meillä kaikenlaisia muita hienoja perinteitä, sekä valtakunnallisia että varmasti myös paikallisia. Ja toki myös keppiheppoja, mutta ei samaiseen tarkoitukseen.

Ajattelin, että voisin lomalla kertoa teillä myös enemmän työpaikastani ja kotikaupungistani. Tarkoitus on myös suunnitella syksyn opetusta, vaikka nyt loma onkin... Nautin sitten mieluummin kouluviikkoina vapaista illoista, kun näin lomalla saan pikkuhiljaa yhtä sun toista työstettyä. Toki aion myös relata ja harrastaa ja toivottavasti myös tavata tuttuja pitkästä aikaa.

Ja nyt kaikki kerran vielä yhdessä, alle noch zusammen: "Alle Steckenpferde nach links, ja das bringt´s, alle Steckenpferde nach rechts..." :)

Syyslomalainen

Virallisesti kahden viikon mittainen syysloma alkaa vasta ensi viikolla, mutta koska minulla on perjantait aina vapaata, olen lomalla oikeastaan jo tästä päivästä lähtien.

Minulla on ollut keskiviikosta lähtien vieras Suomesta enkä ole ehtinyt bloggailemaan. Jätän blogini pariksi viikoksi syyslomalle, ellei satu jotain kiinnostavaa aiheeseen liittyvää tapahtumaan. Suunnitelmissa on kuitenkin esitellä teille loman aikana työpaikkani sekä myös hieman Osnabrückin kaupunkia. Saatte myös tuhdin paketin tämän viikon kohokohdasta, kun kaikki Osnabrückin 1400 nelosluokkalaista eilen ratsastivat keppihevosillaan ympäri kaupunkia ja sain olla mukana. Luvassa on sekä kuva- että videomateriaalia.

Eilen olimme illalla elokuvissa ja tänään lähdemme kaverini kanssa Münsteriin yhteisen kaverimme luo viettämään tyttöjeniltaa, eli pääsen reilusti irrottautumaan kouluarjesta ja tuulettumaan.

Syyslomalainen kuittaa.

Kokonaisvaltaista koulua

Yksi asia, joka minulle on tulevana aineenopettajana hieman vierasta, on koulun kokonaisvaltaisuus alaluokilla. Yllätys ei suinkaan ole negatiivinen, olisi upeaa jos sama toteutuisi ylemmillä luokilla, mutta joka tunnilla vaihtuvat opettajat eivät saa helposti otetta oppilaista muina kuin oman aineensa opiskelijoina.

Taisin eilen kirjoittaa erilaisista toimenkuvistani ja ihan samaa rataa on jatkettu tänään. Kenen repun vetoketju piti sulkea, kenen lepakko leikata mustasta kartongista ja kuka halusi antaa minulle jotain. Sain piirustuksen Schulkindergarten Israalta sekä Diddl-Maus-paperin ekaluokkalaiselta Sophialta. Niiden taika ei selvästikään koskaan katoa... Niitä keräilivät ala-asteikäiset jo silloin kun nämä ekikset olivat vauvoja ja varmasti jo kauan aikaisemminkin.

Herra Hirvi olisi voinut jäädä vielä kotiin loikoilemaan, mutta päätyikin nyt lokerooni koko loman ajaksi odottamaan loman jälkeen alkavaa Suomi-kerhoa. Mutta älkää huolestuko, eväänä hänellä on pussillinen Marianneja!

Niin ja kyllä, olin tänään taas Schulkindergartenissa. Olin koululla hyvissä ajoin, jotta ehtisin kirjoittaa taululle juttuja suomen tuntia varten, mutta eihän opettajat olleet muistaneet edes "lajitella", ketkä oppilaista tulevat tunnilleni. Koska Schulkindergartenin opettaja on edelleenkin kipeä (jos ymmärsin oikein hän on kaatunut pyörällä), oli luonnollisin paikka minulle suomen tunnin peruuntuessa mennä taas sinne, mutta tällä kertaa Claudia haki omaan luokkaansa puolet ryhmästä ja loppujen kuuden kanssa selvisin ihan hyvin. Niin paljon aamun yllätysjärjestely kuitenkin potutti, että päätin olla oikein "ilkeä". Myhäilin tyytyväisenä, kun lapset menivät halpaan kaikenlaisiin pikkujekkuihini.

Ringissä seisominen ei oikein sujunut ja pojat istuivat pulpetilla. Sanoin, että meillä Suomessa ei sallita elävää lihaa pöydällä ja se mitä pöydällä on, se syödään. Sanoin kuinka helppoa heistä oikeastaan on valmistaa ateria, sillä keittiö on ihan viereisessä tilassa. Annoin vielä vähän kuolan valua (vitsivitsi) niin pojat ampaisivat pystyyn. Kauan eivät malttaneet olla joten päätin, että ollaan sitten lattialla makaamassa. Pojat olivat tietenkin vitsikkäitä ja rupesivat leikkikuorsaamaan. Kaikki muut sain pian ylös paitsi pikkuisen Yunuksen, joka ei tunneilla lähinnä muuta tee kuin hokee jotain ihmemantraa (tosin sain hänetkin jossain vaiheessa hokemaan edes Käkkärämäntyä). Kovaan äänen sitten ehdotin muille, että heitettäisiinkö hänen päällensä kylmää vettä, jos sitten heräisi. Luokassa oli onneksi lavuaari ja niinpä kävelin sen luo ja aloin valuttaa vettä ja kolistelin käteeni jonkun kipon. Tsak oli Yunus pystyssä. Lopputunnista sitten piirreltiin ja pelailtiin. Alan saada käsitystä eri lasten persoonallisuuksista. Osa elää niin omissa maailmoissaan, että vaihtoehtoinen tekeminen voi olla viisain vaihtoehto sen sijasta, että väkisin pakottaa ketään johonkin leikkiin, jossa he eivät halua olla mukana. Ryhmän rasittavan kakara oli onneksi muualla, niin ei tarvinnut kilpailla laumanjohtajuudesta.

Lopputunnista lapset saivat tehdä lempipuuhiaan, mikä lähes kaikilla pojilla on legoilla rakentaminen.

Olin kuitenkin omasta mielestäni hyvällä tavalla ilkeä, siis niin etteivät lapset oikeastaan edes tajunneet minun olevan häijyllä tuulella, aiheutin heissä jonkinlaista positiivista pelkoa. Siis sellaista pientä pelkoa, jota pitää olla jotta osaa kunnioittaa auktoriteetteja. Täkäläisten opettajien ilkeys on aivan toista luokkaa, rumaa ja loukkaavaa. Ei lapselle voi sanoa, ettei tätä halua enää nähdä. Se, että täällä puhutellaan opettajia sukunimillä ja Herr- ja Frau-titteleillä, pyrkii siihen, että opettajien ja oppilaiden välillä on etäisyyttä, joka aiheuttaa kunnioitusta opettajia kohtaan. Suomessa opettajia rennosti kutsutaan etunimillä tai opeksi, osaamme kai muuten sitten luoda sopivan auktoriteettisen aseman. En sitten tosin tiedä haistatellaanko opettajille täällä mokomasta syystä vähemmän, suomalaiset nuorethan eivät monesti roiseja sanoja säästele puhuessaan opettajille.

Seuraavillakin tunneilla olin vielä hieman ärtyisä, sen verran harmitti suomen tunnin peruuntuminen (olin raahannut kaikenlaista ihan turhaan, onneksi pystyin jättämään ne lokeroon koululle), ja välillä ihan aiheestakin, sillä kolmosluokan vilpertit rallasivat käsityöluokassa taas siihen malliin, että meinasi myrkylliset lasitteet olla muiden silmissä. Nämä kolmoset ovat kuitenkin "lemppareitani", liekö sen takia että olen heidän kanssaan eniten tekemisissä. Kaikki tulevat näyttämään, kuinka söpöjä heidän hiirensä, siilinsä ja kilpikonnansa ovat. Sama poika, joka esitteli sotilashiirtään tulikin seuraavan kerran näyttämään kilpikonnaa, jonka selässä kiipeili ainakin viisi poikasta.

Kieli poskessa lasittamassa savesta tehtyjä eläimiä.

Viimeisellä tunnilla sydämeni tosin suli ekiksille, mutta he ovat jotain niin ainutlaatuista. Osa oli jo lähtenyt koulusta ja loppuryhmä askarteli. Yleensä tällä tunnilla leikitän lapsia jonkin verran englanniksi, mutta käytäntö on vielä hieman epäselvä, sillä mieluiten vuorottelisin eri ryhmissä niin, ettei toinen ryhmä mene paljon toista edelle (siis että toiset osaavatkin Twinkle twinkle little starin jo kaksi viikkoa ennen muita ;)). Osa oppilaista piirsi syksyistä maisemaa paperille, osa leikkasi oranssista ja mustasta kartongista kurpitsoja, lepakkoja ja kummituksia. Yhden tytön kummitus oli kuin Muumien Mörkö ja lupasin tuoda hänelle joku kerta kuvan Möröstä, sillä hän ei tuntenut Muumeja laisinkaan. Tästä luokasta ehdoton suosikkini on pikku Birce. Hän jäi viimeisenä luokkaan nyyhkyttämään, kun lepakon leikkaaminen ei ollut oikein onnistunut... Hän piirsi suloisen lepakkoperheen, mutta pienimmän leikkaaminen kuusivuotiaan motoriikalla ei oikein onnistunut ja niin surtiin milloin katkennutta korvaa ja milloin siipeä.

Ei minulla nyt oikeasti ole selviä lemppareita ja suosikkeja, eri lapset ovat eri päivinä ihan eri tavalla kiinnostavia tai vetoavia. Heidän pientä maailmaansa voi heilauttaa aikuisen mielestä ihan mitättömätkin asiat, mutta silti aikuisen pitää olla läsnä ja ottaa lapsi tosissaan. Lapselle on tärkeää saada esitellä tuotoksiaan aikuiselle ja saada positiivista palautetta. Tässä vaiheessa ei vielä osata kilpailla siitä, kenellä on hienoin lepakko tai kurpitsa. Kaikille riittää, että oma työ huomataan.

Ekaluokkalainen Merle sanoi tänään, että on ehkä nähnyt minut kaupungilla ja sanoi tunnistavansa minut isosta luomestani nenänpielessä. Monet muutkin lapset ovat kysyneet mitä nenänpielessäni on. Tällä hetkellähän tilanne on se, että olen leikkausjonossa ja tuo luomi poistetaan pahanlaatuisuutensa vuoksi mahdollisimman pian. Koska lapset kiinnittävät ulkonäköön huomiota vähintäänkin yhtä paljon kuin aikuiset ja estottavasti myös kommentoivat sitä ja kyselevät, olen joillekin jo kertonut, että näytän myöhemmin syksyltä vähän erilaiselta, sillä se luomi poistetaan. Lapset ovat ottaneet uutisen aika tyynesti kun olen kertonut, että on olemassa kilttejä ja pahoja luomia. Suurin osa on kilttejä ja pahat luomet tulevat usein vasta aikuisena jos tulevat ollenkaan. Silloin ne poistetaan, ettei niihin myöhemmin satu. Lapset ovat tämän jälkeen ajatelleet enemmän lopputulosta eikä niinkään sitä leikkaamista, joka itse kullekin kuulostaa inhottavalta. Varovainen puheissaan pitää kuitenkin olla, etteivät lapset mene itku kurkussa kotiin näyttämään omaa pientä pilkkuaan vanhemmille ja sano, että se on paha.

Kakkosluokkalaisilla on saksantunnilla ollut aiheena ystävystyminen. Lukeminen on edelleen monella takeltelevaa, mutta lapset kuitenkin vapaaehtoisesti tekevät sitä vaikka luokankin edessä. Tässä kertoja lukee, mitä Petra tekee, kun ystävystyy Steffenin kanssa. Molemmat Petraa esittäneet tytöt eivät liiemmin poikabakteereista piitanneet vaan tekivät juuri niin kuin kirjassa luki, vaikka se sitten tarkoittikin kädessä pitämistä ja muuta läheisyyttä.

Kaikki kääntyi hyväksi

Olin todella ihan poikki aamun jälkeen, sen verran haasteellisia Schulkindergartenin lapset ovat. Osa osaa olla myös varsin mukavia, mutta etenkin pojat ovat aika raisuja ja jotkut menevät tyhmiin juttuihin mukaan vaikkeivät itse sellaisia keksisikään. Oli myös aika hellyttäviä tilanteita kun viisi lasta suloisesti anelee josko voisin pitää heitä kädestä tai istua aamupalalla heidän vieressään. Eihän se nyt millään onnistunut, joten välillä piti vuorotella. Toinen tunti onneksi sujui liikunnan parissa, joten sain hetken levähtää. Seuraaviksi tunneiksi lapsille oli onneksi järjestetty eräs toinen koulumme opettaja. Minulla oli pari hyppytuntia ja siksi pelkäsin, että olisin ehkä itsekin saattanut joutua sinne. Frau Möritzkin sanoi, että voisin ihan hyvin häippästä, jos minulla on hyppytunteja. Jäin kuitenkin koululle surffailemaan ja valmistelemaan seuraavaa tuntia.

Liikuntatunti Frau Möritzin johdolla. Poikien piti levittäytyä pieniksi silloiksi ympäri salia, mutta hauskempaa oli tehdä tunneli, johon tytöt sitten jonottivat. Varsinainen "Stau".

Liikuntatunnin jälkeen tulimme aamiaiselle Schulkindergarten-lasten kanssa.

Juttelin hyppytuntien aikana Birten kanssa, joka on juuri valmistunut opettajaksi. Hän on tehnyt puolitoistavuotisen harjoittelun meidän koulussamme. Otin hänen puhelinnumeronsa tänään talteen, josko vaikka joskus tulisi lähdettyä kahville. Olisi kiinnostavaa kuulla täkäläisestä opettajankoulutuksesta lisää. Birte on nyt viimeistä viikkoa koulussamme. Opettajanhuoneessa hääräili myös Frau Albert, joka tuli taputtelemaan selkään kun huokaisin, että on ihanaa päästä syyslomalle kun ekat viikot ovat olleet niin väsyttäviä. Muutkin kollegat ovat olleet aika empaattisia, etenkin tämän aamun jälkeen. Olen saanut pelkkää kannustusta ja tukea, joiltain enemmän toisilta vähemmän. Koska koulun käytänteet eivät vielä ole minulle täysin tuttuja stressaan yhdestä sun toisesta, mutta kollegat sanovat hälläväliä ja ottavat asiat rennosti. Neljännen tunnin jälkeen Schulkindergartenia viimeiset tunnit luotsannut opettaja oli myös ihan puhki... Ryhmän lapset ovat siis tosiaan kokeneellekin pedagogille haaste.

Juuri ennen Eurooppa-kerhoa mämmäilin kopiokoneen kanssa, kun yhdestä lokerosta loppui paperista ja valitsin toisen lokeron, josta paperit tulostuivatkin toisin päin. No, eräs kollega oli onnistunut aiemmin päivällä kopioimaan ison nipun A3-paperia, vaikka oli tarkoitus ottaa vain A4sia.

Luokassa olikin odottamassa jo innokkaita eurooppalaisia ja tanssikerhon opettaja Claudia tuli listan kanssa, johon oli merkinnyt edellisviikolla kiinnostuksensa ilmaisseet. Halukkaita oli pari lisää ja syysloman jälkeen joukkoon tulee vielä yksi tyttö, jolta tämänpäiväinen oli mennyt ohi, joten vahvuutemme on 11 lasta ja yksi ope. Hyvä kun olin päässyt sisälle luokkaan kun jotkut oppilaat jo alkoivat kertoa, kuinka Eurooppa on syntynyt. Olin ihan pyörällä päästäni ja mietin mitä neropatteja ryhmään on tullut, mutta toisaalta vain upeaa, että lapset ovat niin innoissaan ja tietävät jo jotain.

Aloitin esittelemällä itseni, sillä ryhmässä oli lapsia, joita en vielä ollut tavannut. Olin ehtinyt sanoa tärkeimmät mutta ajatellut vielä parilla sanalla jatkaa, kun eräs poika viittasi. Hän kertoi olevansa Alexey ja kotoisin Venäjältä. Vieressä istuva Aysu kertoi olevansa Turkista ja niin käytiin kaikki lapset. Saksalaisparat vienosti totesivat olevansa "vain Saksasta". Lapsia on Venäjältä, Turkista, Espanjasta, Portugalista, Kasakstanista, Puolasta, Saksasta, Yhdysvalloista ja minä Suomesta. Lapsista vain kolme on saksalaisia. Näistä eri kansallisuuksista on varmasti hyötyä, kun lähdemme matkustamaan eri Euroopan maihin.

Ensin mietimme mikä Eurooppa on ja esille tuli termi maanosa. Kysyin sitten mitä muita maanosia on. Vastauksia tuli ihan kaupungeista lähtien... Joku fiksu sitten nappasi seinänvierustalta maailmankartan ja vähän tutkailimme sitä. Sitten pohdimme mitä yhteistä eurooppalaisilla on. Itse olin ajatellut sellaisia asioita kuten aika monissa maissa käytössä oleva euro. Lapset ehdottivat kaikennäköistä pussihyppelystä Jumalaan ja että kaikissa maissa on ulkomaalaisia, mikä tietenkin on hyvin totta.

Vaikka mitä lapset jo tietävätkin ja kuinka fiksuja olisivatkin, olen oppinut tänään paljon siitä, mitä kolmasluokkalainen hahmottaa ja tietää. Kysyin minkälaisia yhteisiä tapahtumia eurooppalaisilla on ja lapset kyselivät mitä tarkoittaa sana "Veranstaltung". Pienten vihjeiden avulla pääsimme mm. jalkapallon EM-kisoihin ja Euroviisuihin.

Tunnit hujahtavat hetkessä ohi ja tuntuu, etten ole oppinut sitä vieläkään. Viime syksynä harjoittelussa sen tajusi pikkuhiljaa. Joka tunnilta jäi aina kasapäin ideoita ja tehtäviä tulevaa varten ja niin nytkin. Lasten kanssa kaikki tehdään ajallaan. Aloittelimme siis karttojen kanssa vartti ennen tunnin päättymistä ja siitä jäi mukavasti puuhaa kotiinkin. Karttaan olin merkinnyt maiden kohdille niiden kansainväliset maatunnukset ja erilliselle paperille listan tunnuksista ja maista sekä ohjeet värittämisestä. Osa valtioista on niin pieniä, että olin merkinnyt kirjainlyhenteet niiden viereen, usein mereen. Niinpä parikin tyttöä oli tussannut IJsselmeerin ja paljon ylikin, kun Hollannin lyhenne NL ei ollutkaan ihan kyseisen maan sisällä... Jatkossa siis havainnollistavia nuolia ja muita kehiin... Kansainväliset maatunnuksetkin olivat tämänikäisille ehkä liian hankalia, kun eivät ole saksan mukaan tehty. Lapselle AT ei millään logiikalla ole Österreich (Itävalta) eikä CH Schweiz (Sveitsi).

Alexey Venäjältä ja Rafael Kasakstanista värittämässä karttojaan.

Sophia pohtimassa oliko hän käynyt Ruotsissa vai ei.

Dominik (Dominique?) maailmankartan edessä. Takana lopputunnista luokkaan pelmahtaneita uteliaita muista kerhoista.

Syysloman jälkeen lapsilla siis on toivottavasti kirjavat kartat ja pääsemme yhdessä katselemaan löytyykö keneltäkään mitään yhteistä. Tarkoitus oli värittää sinisellä maat, joissa on käynyt, vihreällä maat joista ei tiedä mitään ja punaisella maat, joissa haluaisi käydä. En tajunnut, etteivät nuo välttämättä edes tiedä ja muista missä ovat käyneet, mutta yksi läksy olikin kotona vanhemmilta kysyä. Omaan synnyinmaahansa sai vielä lisäksi piirtää vaikkapa tähden tai kukkasen. Yhdysvallat ei kartalla valitettavasti näkynyt eikä Kasakstan, toivottavasti ei tule vanhemmilta satikutia.

Eurooppa-kerhosta tulee varmasti kaikin puolin hedelmällinen juttu, vaikka itse aluksi kammosin ja jännitin sen pitämistä. Ohjat ovat kuitenkin minun käsissäni ja saan suunnitella tunnit omalla tavallani ja niinpä jo muutamien viikkojen päässä lehahdamme lentoon taikamatolla ja lähdemme katselemaan Eurooppaa... Lapset tietävät jo yhtä sun toista mutta janoavat vain lisää.

Lähdin koulusta erittäin iloisena ja niin taisivat lähteä oppilaatkin. Hieman hiljaisempi tyttö sanoi, että varmasti jää tähän kerhoon sillä oli niiiin kivaa. Onnistuin. Kotimatkalla aurinko paistoi kirkkaasti ja ulkona oli ihanan raikasta.

Raportointia itse tapahtumapaikalta

Koulussa työskentely on yhtä henkiinjäämistaistoa. Omat taistelutaitoni joutuivat koetukselle, kun aamulla selvisi, ettei Schulkindergartenin opettaja olekaan tulossa töihin. Hän on ollut kipeänä jo viime viikosta lähtien. Siinä sitten seisoskelen luokan edessä ymmyrkäisenä. Rehtori ja Frau Möritz, toisen ekaluokan opettaja, kävivät ovella ja totesivat, ettei ensimmäisellä tunnilla tarvitse tehdä sen suurempia erikoisjärjestelyjä. Minä olisin ryhmän kanssa ensimmäisen tunnin yksin ja toisella tunnilla Frau Möritzin luokan kanssa liikuntaa kuten heillä aina on.

Olen ollut ryhmän kanssa vain kerran enkä tunne heidän käytänteitään vielä kovin hyvin. Lasten kysymykset olivat aivan liian vaikeita. Missä käsipyyhkeet ovat? Jaa-a, ei hajuakaan. Pyysin oppilaita aluksi opettamaan minulle laulun, jonka he aina laulavat aamuisin. Se sitten laulettiin pari kertaa ja sen jälkeen mukuloita ei saanut enää millään aisoihin. Ryhmässä siis on lapsia, jotka ovat jo kouluikäisiä mutteivät vielä tarpeeksi kypsiä menemään kouluun. Kaikenlaisia erityistapauksia siis.

Kun lapset sanovat, että yleensä menevät ulos siinä ja siinä vaiheessa en tiedä pitäisikö uskoa vai ei. Lapset voivat olla myös todella ovelia ja käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun voivat päästä rutiineista vähäksi aikaa eroon ihmisen kanssa, joka ei tiedä ryhmän käytänteistä mitään.

Liikuntatunti meni mukavasti, vaikka lapsia olikin tsiljoona, tila vähintäänkin oli rajallinen. Ulkona pelkäsin, että jotkut lapset livahtavat alueen ulkopuolelle huomaamattani. Frau Möritz on aivan ihana lasten kanssa, mutta ankara hänkin tarpeen vaatiessa. Yhdelle pojalle hän sanoi, ettei enää halua nähdä tätä ja toiselta hän taas taikoi ja puhalsi kivun pois, kun poika oli kaatunut. Ota siinä nyt selvää mitä nämä opettajat oikeasti ovat mieltä lapsista!

Toimenkuvaani on kuulunut tänään kädestäpitämistä, kengännauhojen sulkemista, liikuntatunnilla tippuvien housujen nostamista ja kiristämistä, letittämistä, rähjäämistä, välienselvittelyä, hippaa, lasten kanssa aamiaistamista ja hiekan pudistelemista yhden jos toisenkin hiuksista ja hatusta.

Ulkona on jo todella kirpakka syyssää ja tässäkin istuskellessa hieman palelen, mutta pysyypähän ainakin hereillä!

Nyt nautin parin tunnin hyppytunnista ja valmistaudun Eurooppa-kerhoon.