Tänään on ollut moneen otteeseen niin opeolo! Tiedättekö, ihan simppeleitä juttuja kuten kopioimista, opetusmateriaalin raahaamista luokasta toiseen, osallistuminen opehuoneen keskusteluihin. Vähän ikäväkin on pitänyt olla, kun mokomat lapset eivät ole tyytyväisiä ryhmäjakoihin... Ving, ving, voidaanko vaihtaa jne. En haluaisi yksinpuhella, menee kallista oppituntia hukkaan, mutta halusin kertoa lapsille miksi aikuisiakin vielä usein laitetaan ryhmiin ilman että he saavat itse päättää kenen kanssa työskentelevät. Ja että lapsille se on erityisen tärkeää, sillä siten oppii toimimaan erilaisten ihmisten kanssa ja saattaa saada myös uusia ystäviä... Niin kiireellä juostiin kellonsoiton jälkeen luokasta, että saa nähdä kuinka hyvin ohjeet lomanjälkeisestä tunnista meni perille. Lauloimme välissä myös Paljon onnea vaan Sophialle, mutta se ei ollut ajanhukkaa, oppivathan lapset onnittelulaulun suomeksi. He istuivat kiltisti ja tapittivat siluettifilmiä jonka näytin ja jaksoivat jopa hieman miettiä oliko siinä jotain ideaa tai opetusta. Lupasivat minulle, että ahkerasti harjoittelevat näytelmiään ja tekevät töitä kun olen pois eivätkä vain lorvaile. Toivon, etten joudu pettymään, sillä pidän Eurooppa-kerhon lapsista hyvin paljon, kaikesta huolimatta.
Aamu siis kuitenkin alkoi adventtilaululla ja otin tänään hieman videoita. Lauloimme kolme laulua, eivätkä lapset osanneet niitä niin hyvin (Suomessahan sanat olisi heijastettu piirtoheittimellä seinälle), mutta onnistuin saamaan videolle ihan onnistuneet pätkät. Ensimmäisessä videossa hieman muodollisuuksiakin ja sitten lasten hilpeää laulua. Toinen video seuraa perästä, nyt opska lähtee nukkumaan ja latailee huomenissa lisää...
Schulkindergartenissa luin lapsille kirjaa Das allerschönste Weihnachtsgeschenk. Yksi poika tunsikin kirjan jo ja tomerasti meni välillä edelleni kun muisti pätkiä ulkoa. Kirja jäi kesken, mutta ehkä käyn jatkamassa sen loppuun joku toinen päivä. Parituntinen oli todella haastava ja opettajakin oli ihan puhki ja näytti milloin mitäkin naamaa minulle ja yritin osoittaa myötätuntoa. Luulen, että neljänkin aikuisen kesken ryhmän hallinta olisi haaste. Vedettiin viivaa lelujen luota joulukuusen alle ja askarreltiin enkeleitä. Poika, jonka arvioisin autistiksi, oli hukannut alkuperäiset enkelitarpeensa ja mikään muu ei tietenkään kelvannut. Kun muilla oppilailla oli pyydetyt neljä värikynää pöydällä, tällä pojalla oli kymmenen. Usein parasta on antaa hänen olla ja olla vain ystävällinen. Yksi lapsista taas melkein vahingossa (toivon ainakin niin) hiplasi tissiäni. Ehkä hän on vähän mammanpoika, kyllähän nyt lapset mielellään pienenä (ja vanhempanakin) nojailevat äitiään vasten (etenkin jos on niin pehmeä äiti kuin itselläni) ja kokeilevat muotoja. No, yritän nyt olla istumatta tuon pojan vieressä, vaikka hän usein tarvitseekin erityisvalvontaa (kukapa lapsista ei). Tai sitten vain valitse asentoni niin, ettei tissejäni pääse koskettelemaan.
Koulun kirjastosta löytyi ilokseni kaksi Kunnaksen kirjaa saksaksi, juurikin ne jotka itselläni oli suomeksi. Teimme Elisabethin kanssa vertailua Joulupukki ja noitarumpu -kirjan saksalaisesta ja alkuperäisestä versiosta. Alussa esitellään hahmot ja Elisabeth oli ihan pettynyt, kun saksaksi asiat olivat niin lyhyesti ja moni asia puuttui. Hän myös sanoi, että saksaksi kaikki on paljon pidempää, mutta se selittyy kyllä usein sillä, että jotkut asiat on pitänyt kielestä kieleen lisäksi kääntää kulttuurista kulttuuriin, eli kirjoittaa saksaksi hieman lisätietoa. Kuten se, että Korvatunturi sijaitsee Pohjois-Suomessa ja siellä asuu joulupukki ja hänen väkensä. Kyllähän nyt suomalaislapset sen tietävät.
Minulle tuli myös puhelu tänään koululle! Olin tietenkin ihan kummissani ja pelkäsin, että luvassa on jotain huonoja uutisia... Kuka nyt muuten soittelisi minulle töihin. Puhelimen päässä puhui nainen suomea, kysyi tosin pian puhuisinko myös saksaa. Soittaja oli täällä Osnabrückissä asuva Imke, joka oli viettänyt kolme kuukautta Seinäjoella. Olin niin hämmästynyt puhelusta, että en enää tarkalleen muista mistä oli kyse, mutta tapaamme heti lomien jälkeen tammikuussa. Imke tekee tällä hetkellä jotain tutkielmaa liittyen opetusmateriaaleihin ja jotenkin nyt kaivattaisiin suomalaisen näkökulmaa. Ja minut hän löysi, sillä meidän koulussa työskentelevä jonkinlainen oppimisentarkkailija Christa oli huudahtanut joskus tässä syksyllä jossain että meillähän on suomalainen koulussa, kun professori ja Imke olivat miettineet olisiko suomalaisen mielipide hyvä... Imkellä on myös joku Suomeen liittyvä muistipeli, jonka sai lahjaksi lähtiessään Suomesta, varmasti loistomateriaalia suomen tunneille. Odotan siis innolla tätä kohtaamista ja kontaktia!
Koristelua opettajanhuoneen pöydältä. Neilikoin koristellut mandariinit alkavat jo hieman homehtua, mutta Suomen lippu on edelleen korkealla :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti